Moottoritietä ajellessa on hyvää aikaa jutustella keskinäisiä. Saattaa olla, että siinä puhe eksyy muistelun puolellekin. Niin kävi, kun ajoimme ohi paikoista nimeltä Piikkiö ja Raadelma. Kyllä suomenmaassa on ihme paikannimiä, täytyy sanoa. Liikuskelija saa ihmetellä milloin minkäkin sortin kylttiä. Noista puhe lipsahti tätiini, joka aikoinaan asui niillä main. En häntä monesti tavannut, mutta viimeinen tapaaminen jäi mieleen. Täti oli tullut sisarensa luo yökyliin. Hän kertoi äitini lapsuudesta ja nuoruudesta asioita, joita en ole äidiltä kuullut. Siitä taas muistin, miten kirpeästi äiti oli tätä vanhempaa siskoaan luonnehtinut. Äiti oli sisarussarjansa kahdeksas syntymäjärjestyksessä ja suri kovin jäätyään ’viimeiseksi’, kun nuorin ja läheisin siskonsa kuoli aiemmin.

Rupesin siinä muistelemaan muitakin äidin suvun tätejä, joilla oli semmoisia nimiä kuin Alma ja Hilma, Aino ja Liisa. Tädeistä nuorin oli minusta mukava, häntä tapasin useimmin, vaikka hän asui Helsingissä. Häneltä sain kerran omin käsin villalangasta neulotun punaisen hameen ja puseron. Se oli minun ’prinsessapukuni’, kellään ei ollut kyläkoulun joulujuhlassa niin kaunista pukua. Jos äiti olisi itse ehtinyt neulomaan, hän ei ehkä punaista olisi tehnyt. Oi, kiitos, Liisa-täti, että ymmärsit! Enoja oli neljä, joista vanhinta en koskaan tavannut, sillä hän kaatui rintamalla. Heikistä, Matista ja Aarosta minulla on muutama muisto kustakin. He olivat tosi kilttejä enoja.

Isän suku on ollut minulle tutumpi ja läheisempi, mikä johtui siitä, että olen kasvanut viisi ensimmäistä lapsuusvuottani sukuperheessä, johon äiti tuli miniäksi sotavuosien aikaan. Setiä oli neljä: Eino ja Heikki olivat sodassa hekin, Yrjö-setä opiskeli Helsingissä. Isänkin veljistä vanhin kaatui sodassa. Tätejä oli kaksi, nuorempi kummitäti Helli naitiin Keski-Suomeen. Vanhempi Ida-täti oli mainion persoonallinen pakkaus, hänen kanssaan oli aina rattoisaa. Hän eli osan itsellistä elämäänsä Turun seudulla emännöitsijänä papin perheessä. Kävin opiskeluvuosina ja myöhemminkin pääkaupungista käsin häntä tapaamassa.  

Tiedän joissakin suvuissa olevan tapana pitää kesäisin serkkutapaamisia. Koska vanhempani olivat isosta perheestä kumpikin, minulla on serkkuja ns. pilvin pimein ja ne ovat kuka missäkin, kauimmainen Amerikassa asti. Tuottaa vaikeuksia muistaa edes nimet, moni äidin suvun serkuista on jäänyt täysin vieraaksi, vanhimmat ovat jo poissakin. Vain ne kaksi, joiden kanssa kasvoin ja leikin, tulivat tosi läheisiksi ja heistäkin toinen on jo poissa. Tapaan ’serkkuveljeä’ Lapsuusmaalla käydessä melkein joka kesä.

Luulen, että aiemmin suvuilla on ollut enemmän merkitystä kuin nykyään. Sukupolvelleni tärkeimpien ja läheisimpien ihmisten joukossa on omien lasten ja lastenlasten lisäksi opiskelukavereita, entisiä työtovereita tai harrastusten kautta ystäviksi tulleita. Lapsuudenystävä on eräänlainen muistojen kultaama käsite, ainakin minulla. Minulla on kuitenkin yksi nuoruuden ystävä sekä ystäviä, jotka eivät ole sukua, mutta ovat elämässäni kukin omalla tärkeällä paikallaan.

Yhden yön juhannusmatkamme pääkohde oli Kultarannan puisto. Sinne pääsee perjantai-iltaisin ilman pääsymaksua ja opastettuja kierroksia eikä juhannusaattokaan tehnyt poikkeusta. Sää oli mitä parhain, aurinkoinen enimmän aikaa. Kävijöitä oli runsaasti, silti mahdollisuus edetä omaan tahtiin ja kuvata rauhassa. 

Kukkaistutukset ovat sykähdyttäviä väri-ilottelussaan, vanhat puut tuovat rauhaa ja puistossa on sekä pysyvää että vaihtuvaa taidetta. Keskialueen suihkuvesiaiheet ja pylväspergola sekä pylväshaavat antavat alueelle juhlavuutta, kuten kasvustoon piiloutuva jyhkeä graniittirakennuskin, jonka tornin huipulla liehuva valtion leijonalippu kertoi presidenttiparin olevan paikalla. Samasta syystä vartijoita oli runsaasti alueella tarkkailemassa, ettei kukaan eksynyt merkein kielletyille alueille. Ranta-alueella veden päällä odotti juhannuskokko, joka sytytettäisiin klo 23. Veden takana kalliolla puolestaan oli Naantalin juhannuskokko valmiina. Paikkakuntalaisen kertoman mukaan yöllä perinteisesti  huutoäänestetään kumpi kokko palaa kauniimmin.

*Turussa yöpyessämme vahvistui viime vuosien havainto, että on olemassa uusi kaupunkilaistunut sukupolvi, joka ei lähde maalle tai mökille juhannuksen viettoon. Hotellit ovat täynnä lapsiperheitä sekä ikäisiämme pariskuntia ja erilaiset tapahtumat vetävät väkeä. Moottoritietä oli leppoisaa ajella kotiin, sillä mökkiläisten paluuruuhka on vasta huomenna.

kesän sydän sykkii viileää lumoa. sade on huuhtonut juhannusruusut, ne hengittävät ihmeellistä tuoksuaan. eivät ne murtuneet eilisen raekuuronkaan alla. hiljaiset kuulevat tuulen kampaavan ritvakoivun hiuksia. vesi väreilee siipiään sukivan linnun kosketuksesta. rannan pensaikossa voi iltaisin kuulla satakielen.  auringon noustua juhannusaamuun, metsä aivan helisee lauluja ja lauluun yhtyy rakeiden piiskaama sydämenikin.

suomalaisen mieli kääntyy juhannusta kohti. päivällä aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja peittyy taas. kohta rävähtää ukkonen ja viskoo rakeita pihaan. vaan kun auringonkehrä kierähtää taas esiin, säikähtyneet kukat nostavat päänsä ja hymyilevät pihan valoisaksi. hämärtyy, tyyntyy illaksi. yötä ei olekaan.

lapsuuteni syreenit kukkivat juhannuksen aikaan. jo pitkään ne ovat puhjenneet kukkaan aina toukokuun lopulla. on ollut myöhäinen kevät, valkeat kukkatertut aukesivat vasta viikko sitten.

syreenin tuoksu on hienostuneen viekoitteleva. kimalaisia ei silti ole näkynyt. luonnon tasapaino järkkyy monin tavoin, kun ilmasto muuttuu. liikaa on jo kerääntynyt surullisia muutoksia. 

aurinko hehkuttaa pihan unikoita. onko intensiivisempää punaista! tänään kävimme puutarhalta kesäkukkia. se on aina niin hyvää tekevää. inspiroiva kukkaryhmien suunnittelu, istutus ja kukkien janon sammutus rikastevedellä. niin vähän on kesällä velvollisuuksia, niin paljon hyvää tekevää väri-iloa, myös kaipausta, joka kätkee surun.

hänellä on syvänsininen kukkavana, noin 20-senttinen ja kukinto muodostuu huulikukkaisista sekä tuoksuu ihanalle

säteittäin rönsyävä lehtiruusuke

hän leviää itsekseen, viihtyy pihakatajamme juurimaastossa ja tuoksuu…

Pyhän Kolminaisuuden päivänä pyöräilin uudestaan kirkkoon. Ylämäet kakkosella, muuten rauhallisesti vitosvaihteella. Ei mitään ongelmia siinä, rytmintasaaja säntilleen otettuna. Kirkkosalin lattia oli lakattu viikolla ja hajun takia kaikki ovet auki palveluksen ajan. Yskimistä kuului pitkin matkaa sieltä täältä.

Janne-kanttori soitteli uruilla iloisia sävelmiä ja Kristiina-pappi johdatteli saarnassaan kuvien kera kuulijoita metsään ihmettelemään miten vanhassa puussa voi olla tuoreita versoja sekä jäkälää ja naavaa yhtä aikaa, miten myrsky karsii risuksi kuivuneita oksia lehtipuusta samalla kun yläoksat kurottuvat valoon ja versovat uutta, miten metsän puut puhkeavat kesään lukemattomin erilaisin vihreän sävyin ja kurottuvat veden heijastamaa valoa kohti. Eksyin välillä hetkeksi lapsuuteni metsiin muistamaan miten tärkeitä olivat kesäiset vaellukset kalliolle kuuntelemaan puiden huminaa ja katselemaan alhaalla siintelevää vettä. Yhä ne ovat tärkeitä, metsävaellukset, ne ovat minua. Varhain runkoon liitettynä alan jo olla vaiheessa, jossa kevätversoja ja jäkälää voi olla samassa oksassa.

orvokkini tummasilmä / kultasydän pieni /katsot aina lempeästi / kun käy luokses tieni

itse hoidin kukkamaani / rikkaruohot kitkin / vettä kannoin iltasella / rantatietä pitkin

pieni tytön palleroinen / pikkuruinen piltti / yhden kerran kiukkupussi / toisen kerran kiltti

¨*¨

Brittein saarten nykyinen, Thatcheriakin koleampi pääministeri uhkapeluroi uusissa vaaleissa kannatuksensa vesirajoille. Täytyy vain toivoa, että rouva pysyy uimapatjallaan eikä uppoa. Varmaan on niitäkin, jotka toivovat että meloja päätyy karille mitä pikimmin.

Ihan sama mulle, miten Mayn käy, mutta Kuopukka ja Neito tekevät töitään kuningaskunnan pääkaupungissa ja joutuvat joka räjähdyksen jälkeen rauhoittelemaan vanhuksiaan ja kavereitaan kotimaassa ’surviving’ viesteillä. Big world is big and dangerous.