kesän sydän sykkii viileää lumoa. sade on huuhtonut juhannusruusut, ne hengittävät ihmeellistä tuoksuaan. eivät ne murtuneet eilisen raekuuronkaan alla. hiljaiset kuulevat tuulen kampaavan ritvakoivun hiuksia. vesi väreilee siipiään sukivan linnun kosketuksesta. rannan pensaikossa voi iltaisin kuulla satakielen.  auringon noustua juhannusaamuun, metsä aivan helisee lauluja ja lauluun yhtyy rakeiden piiskaama sydämenikin.

suomalaisen mieli kääntyy juhannusta kohti. päivällä aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja peittyy taas. kohta rävähtää ukkonen ja viskoo rakeita pihaan. vaan kun auringonkehrä kierähtää taas esiin, säikähtyneet kukat nostavat päänsä ja hymyilevät pihan valoisaksi. hämärtyy, tyyntyy illaksi. yötä ei olekaan.

lapsuuteni syreenit kukkivat juhannuksen aikaan. jo pitkään ne ovat puhjenneet kukkaan aina toukokuun lopulla. on ollut myöhäinen kevät, valkeat kukkatertut aukesivat vasta viikko sitten.

syreenin tuoksu on hienostuneen viekoitteleva. kimalaisia ei silti ole näkynyt. luonnon tasapaino järkkyy monin tavoin, kun ilmasto muuttuu. liikaa on jo kerääntynyt surullisia muutoksia. 

aurinko hehkuttaa pihan unikoita. onko intensiivisempää punaista! tänään kävimme puutarhalta kesäkukkia. se on aina niin hyvää tekevää. inspiroiva kukkaryhmien suunnittelu, istutus ja kukkien janon sammutus rikastevedellä. niin vähän on kesällä velvollisuuksia, niin paljon hyvää tekevää väri-iloa, myös kaipausta, joka kätkee surun.

hänellä on syvänsininen kukkavana, noin 20-senttinen ja kukinto muodostuu huulikukkaisista sekä tuoksuu ihanalle

säteittäin rönsyävä lehtiruusuke

hän leviää itsekseen, viihtyy pihakatajamme juurimaastossa ja tuoksuu…

Pyhän Kolminaisuuden päivänä pyöräilin uudestaan kirkkoon. Ylämäet kakkosella, muuten rauhallisesti vitosvaihteella. Ei mitään ongelmia siinä, rytmintasaaja säntilleen otettuna. Kirkkosalin lattia oli lakattu viikolla ja hajun takia kaikki ovet auki palveluksen ajan. Yskimistä kuului pitkin matkaa sieltä täältä.

Janne-kanttori soitteli uruilla iloisia sävelmiä ja Kristiina-pappi johdatteli saarnassaan kuvien kera kuulijoita metsään ihmettelemään miten vanhassa puussa voi olla tuoreita versoja sekä jäkälää ja naavaa yhtä aikaa, miten myrsky karsii risuksi kuivuneita oksia lehtipuusta samalla kun yläoksat kurottuvat valoon ja versovat uutta, miten metsän puut puhkeavat kesään lukemattomin erilaisin vihreän sävyin ja kurottuvat veden heijastamaa valoa kohti. Eksyin välillä hetkeksi lapsuuteni metsiin muistamaan miten tärkeitä olivat kesäiset vaellukset kalliolle kuuntelemaan puiden huminaa ja katselemaan alhaalla siintelevää vettä. Yhä ne ovat tärkeitä, metsävaellukset, ne ovat minua. Varhain runkoon liitettynä alan jo olla vaiheessa, jossa kevätversoja ja jäkälää voi olla samassa oksassa.

orvokkini tummasilmä / kultasydän pieni /katsot aina lempeästi / kun käy luokses tieni

itse hoidin kukkamaani / rikkaruohot kitkin / vettä kannoin iltasella / rantatietä pitkin

pieni tytön palleroinen / pikkuruinen piltti / yhden kerran kiukkupussi / toisen kerran kiltti

¨*¨

Brittein saarten nykyinen, Thatcheriakin koleampi pääministeri uhkapeluroi uusissa vaaleissa kannatuksensa vesirajoille. Täytyy vain toivoa, että rouva pysyy uimapatjallaan eikä uppoa. Varmaan on niitäkin, jotka toivovat että meloja päätyy karille mitä pikimmin.

Ihan sama mulle, miten Mayn käy, mutta Kuopukka ja Neito tekevät töitään kuningaskunnan pääkaupungissa ja joutuvat joka räjähdyksen jälkeen rauhoittelemaan vanhuksiaan ja kavereitaan kotimaassa ’surviving’ viesteillä. Big world is big and dangerous.
 

Toinen tulee suihkusta. – Mikä tämä on? – No, näyttää, että jokin on pistänyt, kun on jälki ja ympärillä punainen rengas. Pitäisi varmaan käydä näyttämässä terkkarissa. (Apua, punkki??)

Toinen tulee terkkarista.  – No?  – Kuulemma katsotaan vielä maanantaihin asti laajeneeko rengas.  – Ja sen tiedon saamiseen meni neljä tuntia. – Niinpä.

Aamu oli kaunis. Päätimme lähteä kirkkoon. – Mennäänkö pyörillä? – Joo, mennään vain. Lähtörutiinit vähän kesti, tuli kiire. Ajoin edellä ja poljin ylämäet reippaaseen tahtiin.
Perillä alkoi tuntua oudolta. Kaikki näytti epänormaalin kirkkaalta. Heikotti ja kylmä hiki pisaroi otsalla. Istuin penkille ulos. Kellot soivat. Livahdimme sisään alkusoiton aikana, istuimme oven tuntumaan. En jaksanut seisoa kiitosvirttä, pelkäsin pyörtyväni. – Lähdetään, sanoin.

Alasalissa kävin pitkäkseni penkille. – Soitanko 112:een? – Älä soita. Jos vain ajaisit kotiin ja tulisit hakemaan minut autolla. Toinen lähti. Kuuntelin saarnaa kaiuttimesta. Muistan siitä vain tämän lauseen: armo ei ole bonusta, joka tulee kaiken hyvän lisäksi, armo tulee korjaamaan sen, mikä menee vikaan.

Kun Toinen tuli hakemaan, seurakunta jäi viettämään ehtoollista. Huono olo häipyi, kun pääsin kotiin lepäämään. Huomasin unohtaneeni iltalääkkeet, ei siis ihme. Ja kiire, kiire on värisevälle sydämelle pahasta. Muistutus kuolevaisuudesta tämäkin.