Ihmisen elämä – valoa, joka kätkeytyy ja loistaa, yhä piteneviä varjoja, kapenevaa polkua. Lahoavaa puuta, jota kuolema tikkana koputtaa. Sarastus on täynnä toivoa, keskipäivä paahtaa. Taivaanrantaa kohti väsyy päivän tulinen pallo, viipyy himmenevänä hohteena pilvissä.

Maisema hymyää ja nauraa, tuuli sivelee tukkaa. Polun pehmeää neulasmattoa askel rakastaa. Puut ottavat ja antavat halauksia ohi mennen, huokailevat tuulen tahtiin. Istutaan rannan puulle kuuntelemaan veden meditatiivista laulua, miten aallot raukeavat rantakiviin.

Järvenselällä syöksähtelevät kiireiset pauhaavine moottoreineen, rantavesiä meloo yksinäinen mies kanootissaan. Aallonmurtajan suojissa sataman veneet kertovat toisilleen tarinoitaan, keinahtelevat laiturissaan, mielivät matkaan taas.

Surua lasten silmien takana, uudenlaista vakavuutta. Ikävöin heistä säteillyttä iloa. Elämä on taittunut kahtia ja ennen kuin kaikki asettuu kohdalleen, kahlataan matalikossa.

***