Luin Riikka Pulkkisen Rajan (Gummerus 2007, 5.p.) ensimmäisen kerran 2011. Lainaan tässä omaa tekstiäni Kolmas Huone blogin Lukunurkkauksesta v:lta 2011: ”Pulkkisella on nuoreksi kirjailijaksi hämmästyttävä kyky asettua eri ikäisten nais- ja mieshahmojen nahkoihin uskottavasti. Pidän hänen tyylistään, jossa ei paisutella tunnetasolla rankkojakaan kokemuksia, annetaan lukijan rauhassa kokea tunteet itsessään. Romaanissa on hyvän tarinan imu, joka pakottaa lukemaan tiiviissä tahdissa. Toinen hyvän tarinan tuntomerkki on, että kirjan ihmisten kohtaloita ja eettisiä ratkaisuja jää miettimään.”

Olen harrastanut merkityksellisinä ja kirjallisesti loistavina kokemieni teosten lukua muutaman vuoden välein uudestaan. Iän ja elämänkokemuksien kartuttua samaa tekstiä katsoo kuin uusin silmin, löytää uusia asioita. Myös lukutyyliä voi varioida. Koska tässä kirjassa kuljetetaan rinnakkain eri ikäisiä henkilöitä, joiden tarinat sivuavat toisiaan, valitsin tällä lukukerralla päähenkilöksi Anjan, jonka tarinaa luin sanatarkasti ja muiden tarinaa nopealuvulla kuin palauttaakseni mieleen tarinan kulkua ja käänteitä. Tästä syntyi kokemus voida kulkea päähenkilöksi valitun askelissa ja kokea hänen elämänsä merkityksellisten käänteiden muutosvaikutus toisiin tarinan henkilöihin. Mielenkiintoista, miten se lisäsi lukukokemuksen intensiivisyyttä!

Omaan ikääntymiseen liittyvien käännekohtien ja yleisempäänkin ikäkausivaiheita rekisteröivään pohdintaan taipuvaisena, olen tullut niille rajoille, joissa myös kuolemaan ja sukupolvimuutoksiin on luotava omakohtaisempi suhde. Nimenomaan tähän löysin Anjan tarinasta eväitä ja näkökohtia. Anja pohtii antiikin tragedioiden ja tavallisten ihmisten elämän ja kuoleman kysymysten eroa. Onko oikeutta vaatia kuolinapua läheiseltä? Onko sitä pyytävälle läheiselle annettu lupaus täytettävä? Lain mukaanhan kuolinapu on rikos. Onko omaankaan kuolemaan eettisesti oikein puuttua? Missä kulkee kivunhoitoon käytettävän sedaation ja kuolinavun raja? Kysymykset jäävät elämään, eikä niihin ole yhtä ainoaa vastausta.

Ihmisen elinkaaren aikaisia kanssakulkijoita on ollut tapana kutsua sukupolviksi. En tunne sanan etymologiaa, sitä esimerkiksi, miten ’polvi’ liittyy tähän. Onhan niin, että sukupolven käsite muodostuu kokijan horisontista katsoen, kuten otsikkoni ilmaisee, vaikka on myös kansallisten tai yleishistoriallisten merkitystapahtumien ympärille syntyneitä sukupolvimääritteitä. Tätä johduin miettimään nähdessäni aviisissa jutun Z-sukupolvesta (2000-luvun alkuvuosina syntyneet).

Olen täällä useaan otteeseen kirjoittanut omia kokemuksia Suomen sotien jälkeisten ns. suurten ikäluokkien sukupolveen (1945-1949 syntyneet). Vaikka suurimmat elävät ikäluokat ovat nykyään ns. Y-sukupolvea eli millenniaaleja (s.1980-1990:n lopulle), meitä sotienjälkeisiä on yhä paljon, joten sukupolvikokemuksistamme on kosolti tallenteita yksityisessä muistissa ja dokumenteissa. Olisiko yleisempääkin, tutkittua tietoa näistä kokemuksista? Nykyään olemme jo ns. väistyvä sukupolvi, koska kuolinvuosilukuja johtavat 1930-1940 luvulla syntyneet.

Ilmiselvää on, että vanhempiemme sukupolven arvot, ihanteet ja elämänkokemukset eroavat meidän sukupolvemme vastaavista. Saman voi todeta meidän ja lastemme sukupolven ihanteista ja kokemuksista. Lastenlapsiemme sukupolvi, tämä Y- ja Z-sukupolvi on jo varsin kaukana meidän vanhempiemme maailmankuvasta arvoineen ja ihanteineen, kokemuksista puhumattakaan. Kun katselin isäni nuoruusaikana otettuja kuvia ja luin uudelleen hänen käsinkirjoitettuja muistelmiaan nuoruuden harrastuksistaan, opinnoistaan ja työstään perintötilalla – ajattelin, etteivät lastenlapseni osaisi edes kuvitella sellaista elämää, jossa kirja, radio ja puhelin saattoivat olla harvinaisia ja televisiokin tuli kuvineen vasta minun sukupolveni lapsuudessa.

Elämällä on virran luonne. Ei se pysähdy lastenlastemme sukupolveenkaan. Kunnioittaessamme edellisten sukupolvien tekemää työtä on hyvä muistaa, että tulevat polvet muodostavat meidän laillamme arvonsa ja ihanteensa itse, tekevät työnsä, toivovat onnistuvansa ja selviytyvät pettymyksistään aikakautensa ehdoin ja tavoin.

Kaupungin toimesta joka syksy koteihin jaettava Opiston julkaisu tulee aina vanhasta muistista tutkittua. Tarjontaa on kosolti, tosin mikään säännöllistä läsnäoloa vaativa harrastus ei tunnu meitä enää kiinnostavan. Huomasin ohjelmasta kuitenkin tämän: Miesten Kantapöytä torstaisin. Heitin Toiselleni, että nyt siellä olisi jotain, mikä saattaisi sinua kiinnostaa. Osuin oikeaan, hän huomasi Kantapöydän, jossa luvataan keskustella asioiden tilasta ja maailman nykymenosta. Miten niin naisille ei ole tarjolla kantakahvilaa, missä käsiteltäisi asiain tilaa? Jumppaa, kielikursseja ja käsityöpiirejä on yllin kyllin ja ne on koettu.

Olen huomannut, että kotona kahdestaan hissuttelu, ruuanlaitto ja kodinhoitoaskareet sekä ajoittaiset pihapuuhat, lukeminen, kirjoittelu ja tv-uutiset eivät ihan riitä henkiseksi evääksi syksyn tullen. Jotain stimuloivaa tarvitaan: vuorovaikutusta ihmisten kesken. Kaupungeissa ei pistäydytä naapuriin kutsumatta kylään. Kutsu taas vaatii usein aikataulujen yhteen sovittamista sekä näillä kymmenillä myös oman kulloisenkin voinnin kuulostelua. Siksi usein puhelinyhteydenkään aikaansaaminen ei onnistu.

Tänä syksynä olen herännyt siihen tosiasiaan, että kaikkia elämän varrella hyvinkin vaalittuja ystäväsuhteita ei enää tavoitakaan. Jotkut ovat jo kokonaan poissa tästä elonkehästä. Joku on muuttunut sillä tavoin, että tuntuu etääntyneen. On muistisairautta, haurastumista, akuuttia terveydentilan romahdustakin niin, että yhteyttä ei enää saa. Ystävää ajatellessa tuntee hiljaista luopumisen surua. Sen hyväksyminen elämään kuuluvana on kypsyystesti. Minunkin vuoroni tulee aikanaan.

Avain pakoon ***** Tim Robbins, Morgan Freeman, 1994

Valitsin kirjaston elokuvahyllystä tämän sillä perusteella, että se oli otsikoitu ”kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi”. Yleisesti ottaen luotan kritiikkeihin; Oscar- ym palkintoihin ja arvostamieni kriitikoiden tähtiin (4–5) elokuvaa valitessa. Tarinan kiinnostavuus on oleellinen, pääosien esittäjäin kuuluisuus tai meriitit eivät välttämättä ratkaise päätöstä. – Tässä on kyse vankiladraamasta, jossa vaimonsa murhasta aidosti syyttömänä elinkautiseen tuomittu päättää selviytyä tavalla tai toisella. Vankien keskinäiset suhteet ja yhteistyökyky vartijoiden suuntaan sekä älykkyyden merkitys toivottomasta tilanteesta selviämiseen ovat elokuvan oleellista ja palkitsevaa antia.

*

Neljät häät ja yhdet hautajaiset **** Hugh Grant, Andie McDowell

’Paras elokuva 1994’. Romanttinen brittikomedia on yhtä poikamiesten hulvattoman scottihuumorin ilotulitusta. Olen nähnyt tämän teatterissa tuoreena aikoinaan ja koska Toinen ei ollut silloin näkemässä, otin elokuvan kirjastosta juhannuspäivän sateiden varalle. Grantin hurmaavan persoonallinen säteily oli ennallaan, ja hääjuhlien avuton kohellus ei ole tenhoaan vuosikymmenissä hukannut. – Hersyvän kepeää ja viihtyisää, hautajaisista huolimatta.

*

Ministeri ***    Tierry Lhermitte

’Elämäniloista ja älykästä’ poliittista ranskalaiskomediaa, jossa vallan kammareissa kohellus paljastetaan taidolla. – Harmitonta ja hauskaa, tyylikkääseen ranskalaiseen tapaan.

*

The Red Shoes    Moira Shearer

1948 valmistunut, aikanaan kahdella Oscarilla ja parhaasta musiikista Golden Globe -palkittu baletti- ja musikaalielokuva. – Elokuva on aikansa amerikkalainen tuote, nykymakuun ylinäytelty tarina, jota emme nyt jaksaneet. Kesken jäi.

*

Taivaan reunalla***** Baki Davrak, Hanna Schygulla ; ohjaus ja käsikirj. Fatih Akin  2007

Käsikirjoituksestaan palkittu   Cannesissa. Tarina kertoo sukupolvien välisistä (isä ja poika; äiti ja tytär) suhteista maailman murrosvaiheessa. Lähi-idän konfliktit, Turkin sisäiset vallankumoustaistelut ja Saksan turvanpaikanhakijatulva ovat tarinan taustalla.  – Filmi loistaa pienten ihmisten kohtaloiden hienovireisellä kuvauksella ja tuomalla traagiseen kohtaloon toivon mahdollisuuden.

*

Belfast ***** ohj. Kenneth Branagh, rooleissa mm. Judi Dench 2021

Hieno ja palkittu elokuva 1960-luvun lopun Belfastin levottomuuksien ajoilta Pohjois-Irlannissa pienen pojan näkökulmasta nähtynä. Perheen dynamiikka, jossa isä kävi Englannissa töissä ja äiti huolehti tiikeriemon tavoin kolmesta lapsesta, aaltoili sen mukaan, miten protestanttien ja katolisten väliset kahnaukset, ja kunkin omankin uskoisten aktivistien toiminta vaikutti naapuruston välisiin suhteisiin. Isän puoleiset isovanhemmat olivat pienimmän pojan vankkumaton tuki ja turva. Sydäntä lämmittävä elokuva, jossa viimeiset repliikit ja kuvat nostivat kyyneleet silmiin.

*

The Sound of Music ***** Julie Andrews, Christopher Plummer

Iki-ihana musikaali vuodelta 1965, aikoinaan ties montako kertaa kyynelehditty on säilyttänyt lumonsa! Jälleen katsottu ja nostalgiakyynelin muisteltu nuoruutta kymmenien vuosien tauon jälkeen. Värit ehkä hieman haalistuneet, mutta musiikki hivelee ja tunnelmat suloisen tutut ja yhä koskettavat.

*

Jälkeemme vedenpaisumus                  Elias Westerberg, Linnea Leino

 Kotimainen tuore ja noteerattukin aikakonefantasia.   – En kovin paljon odottanut, siinäkin vähässä petyin. Idea, jossa alkuun näytettiin ahdistavaa nykyaikaa, epämiellyttäviä kiusaajatyyppejä, jotka olivat olevinaan älykköjä, hyppivät koulussa opettajansa nenälle ja yliopistossa naureskelivat professorin teorioille. Briljantit ideat eivät toimineet elokuvassa ja lopputulema oli fantasianakin mitätön ja epäuskottava. Lisäksi näidenkin lahjakkaiden nuorten kotimaisten näyttelijöiden helmasynti, epäselvä artikulointi, piinasi katsojaa, eikä kaikista älyn säkenistä saanut selvää kuulokkeillakaan. Paras näyttelijäsuoritus oli pienen koiran, jonka tunneilmaisu sekä kekseliäisyys oli saatu uskottavasti esiin.

*

Mörkeland ******

Tanskalainen kelpo poliittinen trilleri, josta tulee mielleyhtymiä omankin maamme oikeistopopulistien touhuihin. Hyvin tehty, sinänsä kelpo elokuva, mutta ei mikään elämys sentään.

*

Maja lapsuuden reunalla ***** Josephine Sanz, Gabrielle Sanz

Ranskalaisen Seline Sciamman taianomainen mestariteos ’Petite Maman’ on elokuva lapsen aistimasta surusta sukupolvien ketjussa, elokuva äidin lapsuusmuistoista ja tyttären äitisuhteesta.   – Elokuva on jälleen yksi todellinen löytö, huiman kaunis, hiljaisella surulla syvästi puhutteleva, monikerroksinen tarina. Bonuksena ihanat lapsinäyttelijät: ihan parasta!

 *

Omaa tietä etsimässä – Eat Pray Love *** Julia Roberts, James Franco, Billy Grudup, Javier Bardem

Levottoman amerikkalaisnaisen henkistä etsintäprosessia kuvaava tarina sisältää aiheeseen tyypillisesti liittyvää haahuilua Etelä-Euroopassa ja Balilla ja intialaisissa ashrameissa. Värikäs ja paikoin koskettavakin tarina rakastamisen vaikeudesta.

*

Minun Afrikkani – Out of Africa ***** Sidney Pollack; Robert Redford, Meryl Streep 

Tanskalaisen kirjailijan Karen Blixenin kertomiin Afrikka-muisteluihin perustuva elokuva suhteesta kahteen mieheen, jossa Meryl Streep loistaa pääosassa.    – Minua elokuvassa viehätti ennen muuta Afrikan luonto, maisemat ja eläimet sekä kyläyhteisöjen ihmisten tapa elää. Siirtomaakulttuurin alistava suhtautuminen alkuperäisiin asukkaisiin näyttäytyy groteskina. Elokuvan traaginen loppunäytös oli odotettavissa ja päätti hienosti monisyisen ja oivaltavankin rakkaustarinan.

*

Neljä pientä aikuista ** Selma Vilhunen; Alma Pöysti, Eero Milonoff, Oona Airola, Peetu Wikström

Keskiluokkaisen pariskunnan miehen (pappi) sivusuhde paljastuu, vaimo saa itkuraivarin ja syöksyy hotelliin yöksi. Vaimo palaa aamulla, mutta kutsuu kolmannen osapuolen yhteiseen neuvotteluun. Mies istuu hiljaa sohvan nurkassa, kun naiset keskustelevat. Vaimo ehdottaa avioliiton avaamista, tarkoittaen, että lapsen takia avioliitto jatkuu entiseen tapaan, mutta myös vaimolla on oikeus tapailla muita. Päätetään kokeilla. Miehen alituinen nöyristelevä anteeksipyytely ja vaimon itkuraivarit alkavat ärsyttää naiskatsojaa. (Elokuvan ikäraja on 12 v!) Kotikatsomo alkaa olla samaa mieltä: eihän tätä ole pakko katsoa. Elokuva oli pettymys alusta asti, roolien asenteellisuus, juonen äkkikäänteiden perustelemattomuus. Jos kotikatsomossa olisi ollut kaksitoistavuotias, tätä ei olisi tuotu kirjastosta lainkaan.

***

en enää tunnista tätä aikaa omakseni. vaikka tuntuu kuin olisin eksynyt johonkin toiseen aikaan, jonka ehkä aavistin tulevan, mutta en ihan tällä rytinällä ja tältä tuntuvana. vaikka hämmennyksen tunne kasvaa, kun lukee päivittäin ajan ilmiöistä ja signaaleista. vaikka tuntuu kuin maailman vallanpitäjät eläisivät linnakkeissaan ihan toisessa todellisuudessa kuin maailmamme ihmiset, eikä yhteisen maailmamme asioiden laita ei ole missään eikä kenenkään hallussa.

silti

me soljumme elämämme virtaa säpsähdellen eteen ryöpsähtäviä ja päälle kaatuvia ongelmia, joihin kenelläkään ei ole ratkaisua. silti itsekin hengittelen vapaasti kotini viileää rauhaa tietoisena maailman monenlaisista kipupisteistä, helteisistä sotatantereista, niiden aiheuttamasta hävityksestä ja inhimillisestä kärsimyksestä – sillä juuri nyt se ei koske minua eikä rakkaitani.

ellei

minulla olisi lohdun lähteitäni, ehtymättömiä, tunnelmista riippumattomia toivon ja valon säteitä, miten jaksaisin. yhä löydän uusia kirjoja, joilla on sanottavaa. yhä musiikki elää minulle ja luo lohdun maisemaa todellisuuden keskelle. yhä on ihmisiä, joiden kanssa löydän yhteyden, jossa ei ruokita epätoivoa, eikä etsitä syyllisiä kulloisestakin tilanteesta riippumatta. yhä luonto, sen ehtymätöntä kauneutta luova ja uudistava henki, on minulle toivon ankkuri. 

Elämme aikaa, jolloin yksi ja sama taho riehuu uutisruuduillamme, uhoaa ja viskelee uhansävyisiä ideoita maailmanjärjestystä hämmentääkseen, unohtaa kohta äsken heittämänsä pommin ja on jo kehittelemässä uutta, kun maailmanjärjestyksen ikävästi rikottu näennäinen rauhantila siellä ja täällä lainehtii yhä myrskynä, tempautuu kommentoimaan, spekuloimaan, kauhistelee ja voivottelee.

Maailmanteatteri pyörittää taas näytelmää, jossa uhreista tehdään syyllisiä ja lainsuojattomia koulukiusaajien laittomien manööverien verkostossa. Katsomo osallistuu aplodein tai hiljaisena hyväksyen, sillä jos nouset puolustamaan uhreja, huomaat pian olevasi kiusaajien seuraava kohde. Anarkismilla ei ole tilanteen eikä historiantajua, ei sivistyneen älyn suitsia eikä arvovaltaisia suitsijoita.

Missä olet viaton, joka uskallat kysyä ääneen: miksi niin moni keisari on mielen vaatteita vailla?

Viime vuosisadan puolivälin tienoilla syntyneiden sukupolveen kuuluvana olen näinä aikoina paljon miettinyt maailman muuttumista elämäni aikana.

Turvallisen lapsuuden rajat avartuivat vuosi vuodelta. Yhteiskunta ja Suomi oli lapselle pitkään presidentti Kekkonen, jonka nimeä kuuli aikuisten puheesta ja radiosta. Koulu ja opiskelupolku antoi vauhtia maailman avartumiselle kysymysten heräämisen ja tiedon omaksumisen myötä. Aikuisen kokemuksen ja jatkuvan tiedon hankinnan kautta hahmottunut maailma ei olekaan staattinen, vaan jatkuvassa muutoksessa. Ei ole nykyään maapallon kolkkaa tai avaruuden äärtä, jota tutkimus, kirjallisuus, television uutisvälitys ja dokumenttiohjelmat eivät olisi jo tuoneet omalle reviirille ja tietoisuuteen kuvin ja sanoin.

Tänään maailma on kiihtyvässä muutoksessa, joka tuntuu vaikuttavan elämäämme ja tulevaisuuden näkymiimme entistä rajummalla tavalla. Uusia, pelottavia uhkakuvia nousee, usko ja luottamus entisen kaltaiseen vakauteen tulevaisuudessa horjuu. Paitsi paikallisia konflikteja, sotaa ja rikollisuutta, turvallisuusuhkana on ihmisen hallinnasta ryöstäytyvä digitalisaatio, ympäristön ja ilmaston hallitsemattomat ongelmat. Yhtä lailla tuntuvat olevan hukassa hyvään elämään välttämättä tarvittavat eettiset ja kulttuuriset arvot. Maailmaa näyttävät ohjailevan rahan hegemonia ja ihmisen itsekäs hyödyn tavoittelu, vallan ja kunnian himo.

Emme voi palata alkuun, missä ikinä tuo olikaan. Voimme arvioida vain omaa tähänastista polkuamme. Olenko elänyt arvojeni mukaisesti ja missä menin itse vikaan? Jossakin tätä miettii joku toinenkin. Ihmisyyden ydin on pyrkimys yhteiseen hyvään.

Tammikuu – helmikuu; presidentinvaali. Äänestin kahdesti Pekkaa. Alex valittiin. Helmikuu; kuulontutkimuksessa. Ikäkuulo-ongelmaa on. Sota Ukrainassa jatkuu kolmatta vuotta. Maaliskuu; kuulo-ongelman ratkaisu. Satavuotias täti hyvästeltiin hoivakodissa, hän oli valmis lähtöön. Esikoinen, rakkaansa ja teinit pääsiäisaterialla.

Huhtikuu; hautajaisten valmistelu, siunaus ja muistoateria. Perheen vapunaaton brunssi Kuopuksen luona. Toukokuu; Murun synttäreillä. Junamatka Joensuuhun ja hiljainen uurnanlasku. Toisen lääkärikäynti, lähete ja poliklinikkatutkimukset. Työtoveriystävän merkkipäiväkutsuilla. Perheystävien luona kutsuttuna.

Kesäkuu; Murun kanssa taidenäyttelyssä Stadissa. 11.6. tieto tutkimusten tuloksista ja hoitosuunnitelmasta. Yhdessä Kuopuksen ja pikkumurujen kanssa käynti hautausmaalla. Heinäkuu; huojentava tieto viimeisestä tutkimuksesta. Lillamurun kolmivuotissynttärien hulabaloo. Elokuu; Musiikkitalossa pitkästä aikaa, urkukonsertti. Teininuori aloitti lukion – ja Muru yläkoulun Stadissa, molemmilla koulunvaihto.

Syyskuu; Aili Ikosen jumalainen konsertti. Kuopus ja pikkumurut Vaarilassa. Lisää tutkimuksia ja hoitokäyntejä. Pihan syystyöt, yksin. Toisen ensimmäiset toivonsädeannokset klinikalla. Lokakuu; kolme viikkoa toivonsäteitä joka arkipäivä. Pikkumuru täytti 6! Selloakatemian finaali, teininuori menestyi erinomaisesti ikäsarjassaan, sai stipendin. Marraskuu; tädin jäämistön perkausta.

Joulukuu; nuoruusaikaisen ystävän hautajaiset. Iltamusiikki kirkossa, Esikoinen sellossa. Joulurauha kahdestaan aattona ja joulupäivänä. Tapanina perheen isot ja pienet Vaarilassa aterialla. Voimieni murtumapiste. Vuosi vaihtui leväten ja koostuen.  

Viiden jälkeen tänä aamuna luin viimeisen luvun Hanna Brotheruksen uutuuskirjasta Äitini, tyttäreni (Tammi 2024). Suljettuani opuksen mietin vielä amuhämärän huoneen hiljaisuudessa äitiäni ja itseäni hänen tyttärenään. Läpi elämän ajatus- ja tunnetyötä teettäneen suhteen ymmärrys versoi yhä uusia oivalluksia. Äitini lähti tuonilmaisiin 96-vuotiaana v. 2010.

Äidit ovat olleet tyttäriä itsekin. Mikä heissä ja minkä verran heijastaa tämän äititytärketjun lenkkejä. Puhutaanko niitä auki vai vaietaanko niistä, sekin muovaa perintöä.

Äidit ovat sukupolvensa kokemusten ja ihanteiden polttopiste tyttären elämässä. Mallivaikutus, joka sitoo ja rajaa, tai tukee omaksi itseksi kasvua.

Suhteessa on vaiheensa, kehrääntyneitä unelmia, raskauden myötä puhkeavia toiveita ja pelkoja, ainutlaatuinen synnytyskokemus. On symbioosi ja hoivavaihe, ohjaus/turva, läsnäolo/poissaolo kasvuvaiheessa. On tilan antaminen ja irtipäästäminen aikuissuhteessa ja viimein vastavuoroinen saattohoiva.

Kaikki äitisuhteeni vaiheet ovat selkeinä mielessäni. Minulla on pojat, joten en tiedä, millainen äititytärsuhde olisi meille kehittynyt. Enemmän kuitenkin kuin tytärtä, olen kaivannut siskoa. Onneksi elämä on antanut läheisiksi tulleita ystäviä. Pojillani on tyttäriä ja heidän kasvunsa seuraamisessa koen uudenlaista onnea.   

Taloyhtiön hallitus, ilmeisesti painostettuna, tiedottaa riviasukkaiden what’s up ryhmässä, että oravien ja pikkulintujen ruokkiminen on pihoilla kielletty tästedes – koska siellä tai täällä on vilahtanut ROTTA. Hui kamala.

Rottien vihaaminen, vahtiminen ja kauhistelu on erittäin sallittua. Se täyttää monen yksinäisen mummon ja papparaisen elämässä ajankulun, järjellisen askaroinnin tai voimien puutteesta syntyvän tyhjiön.

Kaupunkiympäristö on muutenkin erinomaisen luontovihamielinen. Lehtipuut on kaadettava pihoilta ja katujen varsilta tarpeettomina ja vaarallisina, koska ne roskaavat siemenillään ja tiputtelevat lehtiään. Sitä paitsi ne antavat suojaa mekastaville, raakkuville ja kaikkialle kakkiville lintuparville ja oraville.

Sallitteko jeesustelun: Rotat teillä on aina ollut ja oleva keskuudessanne, mutta pikkulintuja ja oravia on enää vähän tai kohta yksi ainoastaan. Ja sekin kuolee sitten nälkään.