• Akatemiatutkija Timo Miettinen tarkastelee maailmantilanteen tämänhetkistä muutosta historian näkökulmista aamun Hesarin esseessään, otsikolla Trump murskaa myytin Yhdysvaltain erityisasemasta. ”Jatkuvan valehtelun tarkoituksena ei ole saada ihmisiä uskomaan valheeseen, vaan varmistaa, ettei kukaan enää usko mihinkään.” (Hannah Arendt) Ei ole enää suurta valhetta, ei naamioita riisuttavaksi. On vain vanhoja naamioita, joiden päällä on uusia naamioita. Jos nykyhetken kaaosta voidaan pitää historiallisena käännekohtana, on se sitä ennen kaikkea Yhdysvaltain ekseptionalismin päättymisen merkityksessä. Vaikka Donald Trumpin ’America First’ -politiikan ytimessä on kaipuu suuruuden aikoihin, todellisuudessa pyrkimys on päinvastainen: Yhdysvalloista on tehtävä jälleen maa, joka ei tavoittele moraalista ylemmyyttä eikä haikaile asemaa maailmanpoliisina. *

Maailmanpolitiikassa totuutta asioista ei etsitä eikä siitä puhuta, sen sijaan on otettu totuutena, että on vain valheita toistensa perään ja päällekkäin. Ei ihme, että arvoperustaiseen maailmanjärjestykseen nojaavat sivilisaatiot ovat hämmennyksestä sekaisin ja kaaoksessa. Arvoperusta kestää, valhe myllertää aikansa.

Elämme aikaa, jolloin yksi ja sama taho riehuu uutisruuduillamme, uhoaa ja viskelee uhansävyisiä ideoita maailmanjärjestystä hämmentääkseen, unohtaa kohta äsken heittämänsä pommin ja on jo kehittelemässä uutta, kun maailmanjärjestyksen ikävästi rikottu näennäinen rauhantila siellä ja täällä lainehtii yhä myrskynä, tempautuu kommentoimaan, spekuloimaan, kauhistelee ja voivottelee.

Maailmanteatteri pyörittää taas näytelmää, jossa uhreista tehdään syyllisiä ja lainsuojattomia koulukiusaajien laittomien manööverien verkostossa. Katsomo osallistuu aplodein tai hiljaisena hyväksyen, sillä jos nouset puolustamaan uhreja, huomaat pian olevasi kiusaajien seuraava kohde. Anarkismilla ei ole tilanteen eikä historiantajua, ei sivistyneen älyn suitsia eikä arvovaltaisia suitsijoita.

Missä olet viaton, joka uskallat kysyä ääneen: miksi niin moni keisari on mielen vaatteita vailla?

Miten on mahdollista, että päivästä toiseen, viikosta viikkoon, joudumme kansalaisina pohjoiseurooppalaisessa, demokraattisessa sivistysvaltiossamme paneutumaan jokaikisessä uutislähetyksessä yhden isoegoisen valtionpäämiehen maanisiin mielikuviin oman valtansa rajattomuudesta? Joka viikko ’asiantuntijoita’ kootaan vielä ajankohtaistoimituksen tenttiin pohtimaan, onko tuo tosissaan ja mitä tästä pitäisi ajatella. – Saa kai ihmetellä sentään?

Miten on mahdollista, että sotamarsalkka Euroopan kyljessä voi rauhassa ilmoittaa suvereenille valtiolle ottavansa haltuun raja-alueita ’oman koskemattomuutensa suojaksi’ ja aloittaa sodan pelkästään omien tarkoitusperiensä vuoksi? Miten on mahdollista, että moukarointi voi jatkua silmiemme alla vuosikausia eivätkä feikkidemokratian kansalaiset reagoi valheellisiin ja perusteettomiin sotatoimiin mitenkään? – Mitä lullukkaväkeä siellä oikein asuu, kun ne voi peloitella noin hiljaiseksi?

Ihmeteltävä on sitäkin, miten iloisesti oman maamme demokraattisesti valikoitunut hallitus tavan mukaan unohti jok’ikisen vaalilupauksensa heti vallan makuun päästyään. Kaksi vuotta on kulunut, velka vain kasvaa, maassa on lama, talous hunningolla, minkään ongelman ratkaisu ei edisty, asioita vain ’selvitetään’. Selvittelyn tuloksena on vähäosaisimpien elämän edellytysten leikkaus ja hyväosaisimpien veronkevennys. Iso osa ikääntyneistä kansalaisista aiotaan jättää oman onnensa nojaan sitä mukaa, kun eivät enää pysty itse huolehtimaan itsestään tai ei ole omaisia, joilta voisi pyytää apua. – Saako päättäjiltä edes kysyä: miten te kehtaatte nostaa palkkaa työstänne?

Päivän nimen perinne juontaa keskiajalta, jolloin helmikuun toisena päivänä vihittiin kirkossa vuoden aikana käytettävät kynttilät. Juutalaiset muistavat Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoa, kristillisen kirkon perinne muistaa kynttilänpäivänä Raamatun kertomusta Jeesuksen tuomisesta ensimmäistä kertaa Jerusalemin temppeliin. Suomalaisen kansanperinteen mukaan kynttilänpäivää pidettiin talven taittumisen päivänä, siitä alkaa kevätaika. Pilvimuurin rakosista pilkisti ainakin jo keväänsininen taivas tänäänkin.

Vietämme kynttilänpäiväämme sytyttämällä Esikoiselta joulun aikaan saadun kauniin kynttilän, ja kiitämme hänestä ja teineistään. Kiitämme myös Kuopuksemme perheestä, jonka tapaamme tänään. Vaikka kansanperinteen mukaan Kynttelinä kuuluu juhlia ylensyöden, keskittynemme Vaarilassa pienimuotoiseen kahvitteluun ja keskusteluun viimeaikaisista tunnelmista puolin ja toisin. Säiden haltija (=ilmastonmuutos?) on ainakin huolehtinut talven taittuman tehokkaasti: täällä lunta on vain metsiköiden kätköissä.  

Viime vuosisadan puolivälin tienoilla syntyneiden sukupolveen kuuluvana olen näinä aikoina paljon miettinyt maailman muuttumista elämäni aikana.

Turvallisen lapsuuden rajat avartuivat vuosi vuodelta. Yhteiskunta ja Suomi oli lapselle pitkään presidentti Kekkonen, jonka nimeä kuuli aikuisten puheesta ja radiosta. Koulu ja opiskelupolku antoi vauhtia maailman avartumiselle kysymysten heräämisen ja tiedon omaksumisen myötä. Aikuisen kokemuksen ja jatkuvan tiedon hankinnan kautta hahmottunut maailma ei olekaan staattinen, vaan jatkuvassa muutoksessa. Ei ole nykyään maapallon kolkkaa tai avaruuden äärtä, jota tutkimus, kirjallisuus, television uutisvälitys ja dokumenttiohjelmat eivät olisi jo tuoneet omalle reviirille ja tietoisuuteen kuvin ja sanoin.

Tänään maailma on kiihtyvässä muutoksessa, joka tuntuu vaikuttavan elämäämme ja tulevaisuuden näkymiimme entistä rajummalla tavalla. Uusia, pelottavia uhkakuvia nousee, usko ja luottamus entisen kaltaiseen vakauteen tulevaisuudessa horjuu. Paitsi paikallisia konflikteja, sotaa ja rikollisuutta, turvallisuusuhkana on ihmisen hallinnasta ryöstäytyvä digitalisaatio, ympäristön ja ilmaston hallitsemattomat ongelmat. Yhtä lailla tuntuvat olevan hukassa hyvään elämään välttämättä tarvittavat eettiset ja kulttuuriset arvot. Maailmaa näyttävät ohjailevan rahan hegemonia ja ihmisen itsekäs hyödyn tavoittelu, vallan ja kunnian himo.

Emme voi palata alkuun, missä ikinä tuo olikaan. Voimme arvioida vain omaa tähänastista polkuamme. Olenko elänyt arvojeni mukaisesti ja missä menin itse vikaan? Jossakin tätä miettii joku toinenkin. Ihmisyyden ydin on pyrkimys yhteiseen hyvään.

Maailman tilanne ahdistaa. Viimeksi tänään Hesarin toimituspäällikkö Lari Malmberg yritti lievittää ahdistustaan otsikolla ’Kaikki voi mennä ihan hyvin’. Kun esittää väitteen, on hyvä olla perusteluja. Luin kolumnia muutamaan kertaan ja löysinkin, mutta ikävä kyllä, väite ei vakuuta. Se jää ilmaan, kuin hyvänjouluntoivotus monen toivottoman joulunodottajan todellisuudessa.

En halua väitellä asiasta, vaikka minuakin ahdistaa. Historiasta haettuja perusteluja ei puutu tuhon ennusteillekaan. Toimittajathan meille uutiset sanoittavat ja valitsevat, joten heidän ahdistuksensa sekä kyynisyytensä tässä kauhukuvien vyöryssä tuntuu. Vaihtoehto ei silti mielestäni ole lakata seuraamasta uutisointia eli olla vaivaamatta päätään asioilla, joille ei mitään voi. Toivotaan parasta ja varaudutaan pahimpaan – on vanha viisaus, jolla on katetta.

Jokaisella on elämässä tonttinsa. Asennoidun hoitamaan sen niin hyvin kuin kykenen ja olosuhteet sallivat. Koetan torjua kyynisyyttä, toivottomuutta ja nihilismiä, ja olla tyytymättä helppoon ratkaisuun: sulkea silmät siltä, mitä ei halua nähdä – sillä niin menettää samalla ihmisyyden oleellisinta, kauneinta ja upeinta: jaetun ahdistuksen voiman.

Meitä suomalaisia on moneksi. Joulukuun kuudes on hyvä päivä kuulostella missä jamassa kansallinen identiteettimme kulloisessakin ajassa on. Yksi mittari sille on, missä kaikkialla ja miten itsenäisen maamme merkkipäivää juhlistetaan. Ketkä marssivat missäkin muodostelmissa ja missä merkeissä? Ketkä juhlivat presidentin kutsuilla, ja onko juhlan proseduuria päivitetty päämiehen vaihduttua muuten, kuin säätämällä valaistusta valtakunnansalissa ja kutsumalla veteraanit ennakkoon omaan juhlaansa, jossa huomioitiin heidän ikänsä ja kuntonsa entistä paremmin.

Katselimme Linnan juhlia siihen asti, kun presidenttiparien yhteiskuva, ilman Tarja Halosta, oli otettu ja Alex ja Suzanne olivat ensimmäisen valssinsa tanssahtaneet. Mitä kotikatsomoissa tuumittiin, emme tiedä, varmaan media kertoo mitä mieltä mistäkin oltiin. Jotenkin liikuttavalta tuntuu, että yhä täytyy todistaa tätä valtakunnan ainoaa juhlimisen arvoista Juhlaa. Mielessäni viipyy lähtemätön kuva Paula Vesalasta valkoisessa asussa tulkitsemassa veteraanien juhlassa ainutlaatuisella tavallaan Sibeliuksen Finlandiaa. Siinä oli samaa mystistä voimaa kuin aikoinaan Arja Saijonmaan Ystävän laulussa.

Viiden jälkeen tänä aamuna luin viimeisen luvun Hanna Brotheruksen uutuuskirjasta Äitini, tyttäreni (Tammi 2024). Suljettuani opuksen mietin vielä amuhämärän huoneen hiljaisuudessa äitiäni ja itseäni hänen tyttärenään. Läpi elämän ajatus- ja tunnetyötä teettäneen suhteen ymmärrys versoi yhä uusia oivalluksia. Äitini lähti tuonilmaisiin 96-vuotiaana v. 2010.

Äidit ovat olleet tyttäriä itsekin. Mikä heissä ja minkä verran heijastaa tämän äititytärketjun lenkkejä. Puhutaanko niitä auki vai vaietaanko niistä, sekin muovaa perintöä.

Äidit ovat sukupolvensa kokemusten ja ihanteiden polttopiste tyttären elämässä. Mallivaikutus, joka sitoo ja rajaa, tai tukee omaksi itseksi kasvua.

Suhteessa on vaiheensa, kehrääntyneitä unelmia, raskauden myötä puhkeavia toiveita ja pelkoja, ainutlaatuinen synnytyskokemus. On symbioosi ja hoivavaihe, ohjaus/turva, läsnäolo/poissaolo kasvuvaiheessa. On tilan antaminen ja irtipäästäminen aikuissuhteessa ja viimein vastavuoroinen saattohoiva.

Kaikki äitisuhteeni vaiheet ovat selkeinä mielessäni. Minulla on pojat, joten en tiedä, millainen äititytärsuhde olisi meille kehittynyt. Enemmän kuitenkin kuin tytärtä, olen kaivannut siskoa. Onneksi elämä on antanut läheisiksi tulleita ystäviä. Pojillani on tyttäriä ja heidän kasvunsa seuraamisessa koen uudenlaista onnea.   

Taloyhtiön hallitus, ilmeisesti painostettuna, tiedottaa riviasukkaiden what’s up ryhmässä, että oravien ja pikkulintujen ruokkiminen on pihoilla kielletty tästedes – koska siellä tai täällä on vilahtanut ROTTA. Hui kamala.

Rottien vihaaminen, vahtiminen ja kauhistelu on erittäin sallittua. Se täyttää monen yksinäisen mummon ja papparaisen elämässä ajankulun, järjellisen askaroinnin tai voimien puutteesta syntyvän tyhjiön.

Kaupunkiympäristö on muutenkin erinomaisen luontovihamielinen. Lehtipuut on kaadettava pihoilta ja katujen varsilta tarpeettomina ja vaarallisina, koska ne roskaavat siemenillään ja tiputtelevat lehtiään. Sitä paitsi ne antavat suojaa mekastaville, raakkuville ja kaikkialle kakkiville lintuparville ja oraville.

Sallitteko jeesustelun: Rotat teillä on aina ollut ja oleva keskuudessanne, mutta pikkulintuja ja oravia on enää vähän tai kohta yksi ainoastaan. Ja sekin kuolee sitten nälkään.

Ensinnäkin, tämä asia on tosi, ei epäilystäkään: elämässä tulee vastaan asioita, joille ei mahda mitään. Voit yrittää kaikkesi ja silti epäonnistua. Voit hoitaa tärkeän asian mielestäsi hyvin ja harkiten, silti se menee pieleen. Voit elää kaikinpuolisessa kohtuudessa ja terveellisesti, silti sairastut. Voit suojata elämäsi turvatoimin, varoa epämääräisiä harhapolkuja, ja silti onnettomuus kohtaa tai joudut rikoksen uhriksi. Tosi on: ei ole ihminen kaikkivaltias. Yksilöllä on kohtalonsa, siinä sattuman logiikalla myös osuutensa.

Toisekseen, täyttä varmuutta on tuskin mistään. Sukupolveni on elänyt elämänsä maailmassa, jossa pyrittiin lopettamaan sodat, sopimaan rauhasta, hoitamaan asioita diplomatialla ja neuvotellen. Nyt vallassa oleva sukupolvi on alkanut käyttää herkemmin vahvemman oikeutta omaksi hyväkseen, panna kovan kovaa vastaan. Sopimuksista ei piitata, kehitellään omaa maailmanjärjestystä, jossa edut ja oikeudet ovat itsellä, vastapuoli nähdään uhkana ja esteenä omille pyrkimyksille, ei mahdollisuutena yhteistyöhön ja avunantoon. Sopimuksia tehdään tai ollaan tekevinään, mutta osapuolet eivät luota toisiinsa. Miten tässä näin on käynyt?

Olemme piittaamattomuudellamme ja itsekkyydellämme tuhonneet kauniin planeetan, jonka saimme kodiksemme. Olemme tuhonneet ja riistäneet hallitsemattomasti luonnonvaroja kehityksen nimissä, oman mielihyvän ja onnellisuuden eteen. Planeettamme merillä lilluvat mielettömät määrät muoviroskaa, lähiavaruus on täynnään sinne toimittamaamme romua. Onko ihme, että nouseva sukupolvi menettää elämänuskonsa ja tulevaisuuden toivonsa maailmassa, jonka heille jätämme?