Elämme aikaa, jolloin yksi ja sama taho riehuu uutisruuduillamme, uhoaa ja viskelee uhansävyisiä ideoita maailmanjärjestystä hämmentääkseen, unohtaa kohta äsken heittämänsä pommin ja on jo kehittelemässä uutta, kun maailmanjärjestyksen ikävästi rikottu näennäinen rauhantila siellä ja täällä lainehtii yhä myrskynä, tempautuu kommentoimaan, spekuloimaan, kauhistelee ja voivottelee.

Maailmanteatteri pyörittää taas näytelmää, jossa uhreista tehdään syyllisiä ja lainsuojattomia koulukiusaajien laittomien manööverien verkostossa. Katsomo osallistuu aplodein tai hiljaisena hyväksyen, sillä jos nouset puolustamaan uhreja, huomaat pian olevasi kiusaajien seuraava kohde. Anarkismilla ei ole tilanteen eikä historiantajua, ei sivistyneen älyn suitsia eikä arvovaltaisia suitsijoita.

Missä olet viaton, joka uskallat kysyä ääneen: miksi niin moni keisari on mielen vaatteita vailla?

Viime vuosisadan puolivälin tienoilla syntyneiden sukupolveen kuuluvana olen näinä aikoina paljon miettinyt maailman muuttumista elämäni aikana.

Turvallisen lapsuuden rajat avartuivat vuosi vuodelta. Yhteiskunta ja Suomi oli lapselle pitkään presidentti Kekkonen, jonka nimeä kuuli aikuisten puheesta ja radiosta. Koulu ja opiskelupolku antoi vauhtia maailman avartumiselle kysymysten heräämisen ja tiedon omaksumisen myötä. Aikuisen kokemuksen ja jatkuvan tiedon hankinnan kautta hahmottunut maailma ei olekaan staattinen, vaan jatkuvassa muutoksessa. Ei ole nykyään maapallon kolkkaa tai avaruuden äärtä, jota tutkimus, kirjallisuus, television uutisvälitys ja dokumenttiohjelmat eivät olisi jo tuoneet omalle reviirille ja tietoisuuteen kuvin ja sanoin.

Tänään maailma on kiihtyvässä muutoksessa, joka tuntuu vaikuttavan elämäämme ja tulevaisuuden näkymiimme entistä rajummalla tavalla. Uusia, pelottavia uhkakuvia nousee, usko ja luottamus entisen kaltaiseen vakauteen tulevaisuudessa horjuu. Paitsi paikallisia konflikteja, sotaa ja rikollisuutta, turvallisuusuhkana on ihmisen hallinnasta ryöstäytyvä digitalisaatio, ympäristön ja ilmaston hallitsemattomat ongelmat. Yhtä lailla tuntuvat olevan hukassa hyvään elämään välttämättä tarvittavat eettiset ja kulttuuriset arvot. Maailmaa näyttävät ohjailevan rahan hegemonia ja ihmisen itsekäs hyödyn tavoittelu, vallan ja kunnian himo.

Emme voi palata alkuun, missä ikinä tuo olikaan. Voimme arvioida vain omaa tähänastista polkuamme. Olenko elänyt arvojeni mukaisesti ja missä menin itse vikaan? Jossakin tätä miettii joku toinenkin. Ihmisyyden ydin on pyrkimys yhteiseen hyvään.

Tammikuu – helmikuu; presidentinvaali. Äänestin kahdesti Pekkaa. Alex valittiin. Helmikuu; kuulontutkimuksessa. Ikäkuulo-ongelmaa on. Sota Ukrainassa jatkuu kolmatta vuotta. Maaliskuu; kuulo-ongelman ratkaisu. Satavuotias täti hyvästeltiin hoivakodissa, hän oli valmis lähtöön. Esikoinen, rakkaansa ja teinit pääsiäisaterialla.

Huhtikuu; hautajaisten valmistelu, siunaus ja muistoateria. Perheen vapunaaton brunssi Kuopuksen luona. Toukokuu; Murun synttäreillä. Junamatka Joensuuhun ja hiljainen uurnanlasku. Toisen lääkärikäynti, lähete ja poliklinikkatutkimukset. Työtoveriystävän merkkipäiväkutsuilla. Perheystävien luona kutsuttuna.

Kesäkuu; Murun kanssa taidenäyttelyssä Stadissa. 11.6. tieto tutkimusten tuloksista ja hoitosuunnitelmasta. Yhdessä Kuopuksen ja pikkumurujen kanssa käynti hautausmaalla. Heinäkuu; huojentava tieto viimeisestä tutkimuksesta. Lillamurun kolmivuotissynttärien hulabaloo. Elokuu; Musiikkitalossa pitkästä aikaa, urkukonsertti. Teininuori aloitti lukion – ja Muru yläkoulun Stadissa, molemmilla koulunvaihto.

Syyskuu; Aili Ikosen jumalainen konsertti. Kuopus ja pikkumurut Vaarilassa. Lisää tutkimuksia ja hoitokäyntejä. Pihan syystyöt, yksin. Toisen ensimmäiset toivonsädeannokset klinikalla. Lokakuu; kolme viikkoa toivonsäteitä joka arkipäivä. Pikkumuru täytti 6! Selloakatemian finaali, teininuori menestyi erinomaisesti ikäsarjassaan, sai stipendin. Marraskuu; tädin jäämistön perkausta.

Joulukuu; nuoruusaikaisen ystävän hautajaiset. Iltamusiikki kirkossa, Esikoinen sellossa. Joulurauha kahdestaan aattona ja joulupäivänä. Tapanina perheen isot ja pienet Vaarilassa aterialla. Voimieni murtumapiste. Vuosi vaihtui leväten ja koostuen.  

Viiden jälkeen tänä aamuna luin viimeisen luvun Hanna Brotheruksen uutuuskirjasta Äitini, tyttäreni (Tammi 2024). Suljettuani opuksen mietin vielä amuhämärän huoneen hiljaisuudessa äitiäni ja itseäni hänen tyttärenään. Läpi elämän ajatus- ja tunnetyötä teettäneen suhteen ymmärrys versoi yhä uusia oivalluksia. Äitini lähti tuonilmaisiin 96-vuotiaana v. 2010.

Äidit ovat olleet tyttäriä itsekin. Mikä heissä ja minkä verran heijastaa tämän äititytärketjun lenkkejä. Puhutaanko niitä auki vai vaietaanko niistä, sekin muovaa perintöä.

Äidit ovat sukupolvensa kokemusten ja ihanteiden polttopiste tyttären elämässä. Mallivaikutus, joka sitoo ja rajaa, tai tukee omaksi itseksi kasvua.

Suhteessa on vaiheensa, kehrääntyneitä unelmia, raskauden myötä puhkeavia toiveita ja pelkoja, ainutlaatuinen synnytyskokemus. On symbioosi ja hoivavaihe, ohjaus/turva, läsnäolo/poissaolo kasvuvaiheessa. On tilan antaminen ja irtipäästäminen aikuissuhteessa ja viimein vastavuoroinen saattohoiva.

Kaikki äitisuhteeni vaiheet ovat selkeinä mielessäni. Minulla on pojat, joten en tiedä, millainen äititytärsuhde olisi meille kehittynyt. Enemmän kuitenkin kuin tytärtä, olen kaivannut siskoa. Onneksi elämä on antanut läheisiksi tulleita ystäviä. Pojillani on tyttäriä ja heidän kasvunsa seuraamisessa koen uudenlaista onnea.   

Taloyhtiön hallitus, ilmeisesti painostettuna, tiedottaa riviasukkaiden what’s up ryhmässä, että oravien ja pikkulintujen ruokkiminen on pihoilla kielletty tästedes – koska siellä tai täällä on vilahtanut ROTTA. Hui kamala.

Rottien vihaaminen, vahtiminen ja kauhistelu on erittäin sallittua. Se täyttää monen yksinäisen mummon ja papparaisen elämässä ajankulun, järjellisen askaroinnin tai voimien puutteesta syntyvän tyhjiön.

Kaupunkiympäristö on muutenkin erinomaisen luontovihamielinen. Lehtipuut on kaadettava pihoilta ja katujen varsilta tarpeettomina ja vaarallisina, koska ne roskaavat siemenillään ja tiputtelevat lehtiään. Sitä paitsi ne antavat suojaa mekastaville, raakkuville ja kaikkialle kakkiville lintuparville ja oraville.

Sallitteko jeesustelun: Rotat teillä on aina ollut ja oleva keskuudessanne, mutta pikkulintuja ja oravia on enää vähän tai kohta yksi ainoastaan. Ja sekin kuolee sitten nälkään.

Ensinnäkin, tämä asia on tosi, ei epäilystäkään: elämässä tulee vastaan asioita, joille ei mahda mitään. Voit yrittää kaikkesi ja silti epäonnistua. Voit hoitaa tärkeän asian mielestäsi hyvin ja harkiten, silti se menee pieleen. Voit elää kaikinpuolisessa kohtuudessa ja terveellisesti, silti sairastut. Voit suojata elämäsi turvatoimin, varoa epämääräisiä harhapolkuja, ja silti onnettomuus kohtaa tai joudut rikoksen uhriksi. Tosi on: ei ole ihminen kaikkivaltias. Yksilöllä on kohtalonsa, siinä sattuman logiikalla myös osuutensa.

Toisekseen, täyttä varmuutta on tuskin mistään. Sukupolveni on elänyt elämänsä maailmassa, jossa pyrittiin lopettamaan sodat, sopimaan rauhasta, hoitamaan asioita diplomatialla ja neuvotellen. Nyt vallassa oleva sukupolvi on alkanut käyttää herkemmin vahvemman oikeutta omaksi hyväkseen, panna kovan kovaa vastaan. Sopimuksista ei piitata, kehitellään omaa maailmanjärjestystä, jossa edut ja oikeudet ovat itsellä, vastapuoli nähdään uhkana ja esteenä omille pyrkimyksille, ei mahdollisuutena yhteistyöhön ja avunantoon. Sopimuksia tehdään tai ollaan tekevinään, mutta osapuolet eivät luota toisiinsa. Miten tässä näin on käynyt?

Olemme piittaamattomuudellamme ja itsekkyydellämme tuhonneet kauniin planeetan, jonka saimme kodiksemme. Olemme tuhonneet ja riistäneet hallitsemattomasti luonnonvaroja kehityksen nimissä, oman mielihyvän ja onnellisuuden eteen. Planeettamme merillä lilluvat mielettömät määrät muoviroskaa, lähiavaruus on täynnään sinne toimittamaamme romua. Onko ihme, että nouseva sukupolvi menettää elämänuskonsa ja tulevaisuuden toivonsa maailmassa, jonka heille jätämme?

Pari juttua Hesarin viikonlopputarjonnasta herätti ajatuksia. Elämä ja hyvinvointi -teeman aukeamalla kyseltiin lukijalta, onko ja miten kukin teini-ikäisen etsikkovaiheessa yrittänyt löytää omaa tyyliään, hahmottaa olemustaan ja identiteettiään, onko kapinoinut vanhempiensa autoritääristä kasvatusta, arvoja ja poliittisia näkemyksiä vastaan. Psykologi selittää sitten, että 1950-60 luvulla autoritäärinen kasvatus altisti lapsen lainatun identiteetin omaksumiselle. – Silloinko vain?

Toisen päivän lehden morsiusmyyttiä pöyhivä kuvaus täydellisiin häihin valmistautumisesta liittyi tavallaan mainiosti myös identiteettiteemaan. Aikalaismorsio joutuu sovittelemaan omat unelmat ja sulhon toiveet isien ja äitien suvun perinteisiin, ja hakemaan vielä ystäväpiirin hyväksymistäkin kaikelle. Onko lopputulemassa kysymys enää aidosta juhlasta, vai näytelmästä, jossa jokaisen on osattava roolinsa eikä kukaan lopulta pääse elämään omaa unelmaansa. – Eikö siis yhä?

Hautausmaan evp-suntiomme Timo tapasi esitellä työpaikkansa tutuille ja satunnaisille kävijöille Jumalan puistona. Timo muistetaan kotiseurakunnassamme eräänä työlleen persoonallisesti ja sydämellä omistautuneista työntekijöistä. Toivomme hänelle armorikkaita eläkevuosia.

Hautauskäytännöt elävät ajassaan. Lähiomaisten kesken pidetyt ns. hiljaiset hautajaiset yleistyvät. Läheisille on merkityksellistä, että saattojoukossa jokainen tuntee toisensa. Surun intiimi tila avartuu ja kevenee. Jos vainajan elämäntyötä halutaan korostaa, se voidaan tehdä muistokirjoituksen muodossa. Uskoisin, että maaseudulla yhteisöllisyyden merkitys tuntuu vielä siinä, että lähinaapurit kutsutaan saattoväkeen. Siunaustilaisuudet kevenevät, kukkalaitteen sijasta tuodaan symbolinen muistoruusu ilman puheita, arkullahan kukkalaite kuitenkin on. Muistoruusut voidaan koota maljaan ja jättää leskelle, jos kyse on puolison siunauksesta, tai jos hautapaikka on valmiina, toimittaa sinne odottamaan uurnanlaskua. Isoja, yleisen kutsun muistotilaisuuksia järjestetään entistä harvemmin.

Hautausmaakulttuurikin on hitaassa muutoksessa. Toki maan eri puolilla muutos tuntuu eri tavoin, pääkaupunkiseudulla ja suurissa seurakuntayhtymissä tahti lienee kiivain. Nykyään n. 80% vainajista tuhkataan. Tuhka voidaan kätkeä uurnahautaan tai sirotella luontoon. Hautausmaiden uurnahauta- ja sirottelualueet laajenevat, uusia arkkuhauta-alueita perustetaan aiempaa vähemmän. Isoilla hautausmailla vanhoja, hoitamattomia hautoja laputetaan ja otetaan uusiokäyttöön määrävuosien kuluttua. Seurakunnan hoitoon jätettyjen hautapaikkojen määrä kasvaa, kuten myös hoitamattomien ja unohdettujen hautojen.

Yhä näyttää olevan voimassa vanha, kaunis tapa käydä haudoilla viemässä kynttilöitä pyhäinpäivän tai joulun aikaan. Se on säilyttämisen arvoista, yhteisöllistä tapakulttuuria. Hän jonka suru on tuore ja menetys tuntuu raskaalta, saa lohtua nähdessään, että läheistään kaipaavia on muitakin. Ja elämä virtaa edelleen.

Perhe on merkittävällä tavalla elämämme perusyksikkö. Siihen synnymme, kukin omanlaiseensa perheeseen ja sukuun. Minulla on lapsuudessa ollut viisivuotiaaksi asti suuren sukuperheen vaihe, jossa vanhempieni edeltävää sukupolvea ja sisaruksia eli saman katon alla. Perheeseen kuuluivat isovanhemmat ja vanha setä, isän vanhin sisar ja kaksi veljeä vaimoineen ja lapsineen. Muistikuvissa tuo on ollut monella tavalla antoisa varhaisen kasvun vaihe. Siitä sitten lähtivät veljekset ikäjärjestyksessä tahoilleen. Vanhemmilleni alkoi hartaasti odotettu ydinperheen aika, mutta minulle se merkitsi yksinäistymistä, sillä samanikäinen serkkupoika, paras leikkikaverini, jäi vanhempiensa mukana isovanhempien taloon ja isoveljeni oli jo koululainen.   

                      Opiskelupolkuni päätyttyä löysimme parimme ja aloimme suunnitella yhteistä matkaa. Ydinperhevaiheessa sekä me että sisaruksemme saimme lapsemme ja heidän varttuessaan saattelimme vanhempamme yhden kerrallaan, kun heidän aikansa täyttyi. Nyt kun me ja sisaruksemme lapsinemme ja lastenlapsinemme jo muodostamme taas sukuperheen, menneiden sukupolvien merkitys on vielä muistoissamme ja koetussa kasvuperinnössä. Ilomme ja energiamme lähde on erityisesti lastenlapsissa, heidän kasvunsa ja kehityksensä osallisuudessa, tukemisessa ja seuraamisessa. Yhteys poikiemme perheiden kanssa on meille elintärkeä mahdollisuus antaa ja saada rakkautta, joka pitää vanhuuttamme henkisesti elävänä.  

Vanhuus elämänvaiheena tuntuu askarruttavan monia ikätovereita. Toimeentulo- ja terveyshuolet saattavat ahdistaa. Arkeen liittyvien asioiden hoitoa saattaa digitalisaatio helpottaa niitä, jotka jo työelämässä sen käytön omaksuivat, mutta osa vanhusväestöstä voi kokea myös avuttomuutta muutosten edessä. Ikääntymiseen väistämättä liittyvät läheisten menetykset ja kipeät luopumiset itselle tärkeistä asioista, esim. harrastuksista, tuovat surua ja alakuloa. Itsenäinen elämä omassa kodissa asuen voi alkaa pelottaa. Pelot liittyvät usein oman terveyden murenemiseen ja tarvittavan hoidon ja avun saamiseen. Vanhainkodit ovat kadonneet historiaan, palveluja tarjoavia kohtuullisen hintaisia senioriasuntoja ei ole riittävästi. Yhteiskunnan resurssit inhimillisen kotihoidon järjestämiseen ovat paljastuneet riittämättömiksi. Hoivakodit, siellä missä niitä on, täyttyvät kasvavasta muistisairaiden joukosta, ja näyttäytyvät loppusijoituspaikkana, jossa vanhuksen elämästä muistin mukana hapertuu myös yhteys läheisiin. Yksityisiä, saattohoitoon keskittyviä koteja, joissa saisi inhimillistä, yksilöllistä hoivaa, on vähän. Hoito on lyhytjaksoista ja kallista, siksi myös harvoille mahdollinen vaihtoehto.

Voisiko vanhuutta ajatella elämän kokonaisuudessa luonnollisena, uusiin näkymiin, tunteisiin ja kokemuksiin avartuvana kypsyysvaiheena, saapumistamme odottavana tilana? Emme ole menneitä vaiheitakaan ennakkoon tienneet. Emme osanneet aavistaa kaikkea hyvää ja kaunista, mitä saimme osaksemme, haasteita mistä selvisimme tai vastoinkäymisiä, mistä opimme. Voisiko vanhuus olla tyyntä rohkeutta ottaa vastaan kuolemansa elämästä kylläisenä ja kiitollisena?             

Aamun Hesarista: ”Koulua ei enää kunnioiteta”. Toimittaja Saga Sinisalo on koonnut H.S:n koulujen vaatimustason laskua koskevaan kyselyyn tulleita opettajien vastauksia ja haastatellut opettaja Seija Jäppilää kokemuksista työssään. Artikkeli on hyvin tehty ja valottaa opettajien tuntoja työstään nykykoulussa.

Erityistä huolta kokevat matematiikan, kielten ja äidinkielen opettajat. Tietty jatko-opintoihin ja ammatilliseen aikuisuuteen vaadittava perustaso rapautuu. Lukemisen, päässälaskun, asiakirjoittamisen ja pitkien tekstien lukemisen ja laatimisen taito jää osalle huteraksi tai saamatta. Kielen oppimisesta, äidinkieli mukaanluettuna, tulee pinnallista, kun kielen rakenne ei hahmotu.

Lähtökohtana kyselyssä on ollut huoli nykykoululaisten oppimisen tasosta. Vallalla tuntuu olevan tuhoisa kierre: oppilaat eivät jaksa keskittyä, haluavat päästä helpolla, eivät kunnioita koulun sääntöjä eivätkä opettajien auktoriteettia. Opettajat turhautuvat, laskevat vaatimustasoa ja osaamista ei kerry. Kaikkitieto ja sivistys ei tule koulusta, mutta jos perusta on hatara, sille on huono rakentaa. Tulos oireilee jo nyt: kansa tyhmenee.