 värit palaavat, oi, ne ihan palavat valossa! kukka kurottuu valoa kohti, etsii elämänlähdettä, hehkunsa salaisuutta. käymme hautausmaan hiljaista käytävää, jätämme kukkiemme hehkun muistuttamaan, ettei elämä pääty kuolemaan. se juuri on pääsiäisen viesti. jokainen valostuva aamu on pääsiäinen.  lapsuudessa pitkäperjantai oli hiljaista ja loputtoman pitkää, surullista virttä: oi rakkain Jeesukseni, piinattu verinen, mun särkyy sydämeni, kun tuskaas muistelen… tänään koen pitkäperjantaissa kuultavaa valoa. jään kuuntelemaan passiomusiikkia verkkaan askareitani toimitellen ja mietiskelyyn pysähdellen. kuljen tervehtimässä pihan kukat, kuuntelemassa linnut. hengitän syvään. se on jo täytetty.  laulamme kuorona iltamessussa, jonka päätteeksi urut vaikenevat, alttari riisutaan kukista ja peitetään mustaan vaatteeseen huomista Kristuksen kuoleman päivää kunnioittaaksemme. tämä on kirkkomme vaikuttavin hiljaisen viikon demonstraatio. sanan kirkko vaikenee.  joskus elämä tuntuu siltä kuin kävelisi paljain jaloin kivikkorantaa. ei kenenkään jalkapohjat niin parkkiintuneet ole, etteikö se sattuisi. mietin silloin, että taivallan tämän askel kerrallaan, sillä tämä on vain polun pätkä. kauempana siintää jo hiekkaranta.  kylmien öiden jälkeen ovat aamutkin kylmiä. hitaasti lämpenee, päivä valostuu ja puu levittää kevään raikkaan tuoksun. joka vuosi talvi tulee ja menee, kevät tulee, on. venytän sen hetkiä, kunnes kesän aavistus kuultaa jo lävitse.  kaunis voi olla lumen hiljaisuus, kun se kohtaa valon. olet vapaa, ja kulkusi kevenee. taakse jäävät kipeät päivät. voiko niin olla, että kivussakin on valoa, joka viittoo eteen päin? saa aikaan elämän tunnon?   Sinä Jumalan Pojan äidiksi valittu, toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa inkarnaatiosta. Et ehkä ymmärtänyt silloin, mitä valintaan sisältyvä palvelukutsu merkitsi. Suostuit silti. Enkelille on takuulla vaikea, ellei mahdoton sanoa ei. Sinä kuljit sen tien, antauduit Jumalan suunnitelmaan, tulit raskaaksi, synnytit ja kasvatit pojan, jolla oli erityinen ja mahdoton elämäntehtävä: lunastaa kärsimyksellään ja hengellään ihmiskunta. Jos ei ole helppoa olla äiti tavalliselle lapselle, Jumalan Pojalle toki sitäkin vaikeampaa. Monesti olit varmaan ymmälläsi. Ajattelen, että enkeli sai käydä myöhemminkin antamassa sinulle voimaa ja viisautta. Maria, äiti, rukoile meidän tavallisten äitien puolesta, että voisimme rakastaa, hyväksyä ja tukea lapsiamme, kun he valitsevat omaa tietään. Katselimme televisiosta hiippakuntamme ja kirkkomme uusimman piispan, Kaisamari Hintikan, virkaanasettamista Espoon Tuomiokirkossa. Sateenvarjokulkue hiippakunnan tiloista kirkkoon olisi ollut juhlava näky keväisempään vuodenaikaan, toisenlaisessa säässä. Paljon oli piispoja ja pappeja sekä alttarilla että penkeissä, mutta huomion arvoista oli nuorten näkyvä osuus sekä ehtoollisavustajina että kuoro-osuuksissa ja puhallinsoittimissa. Piispan viitta ja päähine olivat Aalto-yliopiston nuorten suunnittelijoiden työtä, värinä murrettu punainen. Kokonaisuus oli yksinkertaisen levollinen ja tyylikäs, koristeena vain aurinkosymboli, joka oli myös piispansauvan koristeaihe, ja pieni risti. Kaisamari-piispan saarnan pääajatus oli taivaan valtakunta keskellämme. Sanoma oli selkeä ja modernisti sanoitettu: muurien rakentajaksi ei tule ryhtyä, rajoilla sulkea toisia pois. Rajat ovat meissä itsessämme. Kuten rikkavilja ja hyvän leivän vilja saavat kasvaa rinnakkain vainiolla. Vasta elonkorjuussa ne erotellaan, ja rikkavilja joutuu poltettavaksi. Näin Jeesus opetti, käyttäen viljavainiota taivaan valtakunnan vertauskuvana. Niin hyvältä se tuntuu, että juuri meidän hiippakuntamme sai viisaan – ja hymyilevän – naisen piispakseen. En ehkä näe sitä päivää, että arkkipiispana olisi nainen, mutta kunpa Kaisamari ei jäisi ainoaksi piispojen joukossa. Kirkkomme seurakunnissa on paljon naisia sekä pappeina että seurakuntalaisina, miksi ei myös johtotehtävissä.
Aikuinen mänty on kaunis puu. Runsaasti tummaa vihreää ja punertavaa ruskeaa, suoraselkäinen ja vahvaoksainen. Ja nyt juuri huurteen ja lumen hunnuttama. Lapsuuskotini päädyssä kasvoi vanha, vahvarunkoinen ja ryhmyoksainen mänty, jota siellä sanottiin petäjäksi. Puu kopsautti joskus tuulisella säällä oksallaan yläkerran huoneeni ikkunaan. Se hallitsi talvella näkymää istuessani ikkunan ääressä kirjoittelemassa. Vasta keväällä koivikon heleän vihreä tausta voitti maisemassani pääosan. Minulle ei ole koskaan selvinnyt milloin männystä tulee petäjä. Ehkä se on senkaltainen arvoitus kuin ikääntyvän muuttuminen vanhaksi. |
|
