Kukka katsoo vilpittömästi suoraan kohti. Äsken se oli tallautumaisillaan ohikulkijoiden jalkoihin katuun asti taipuneessa oksassa. Katselemme toisiamme vaiti; sydämeni täyttyy.
Voi kanssakulkijaa, joka sattuu armottoman tielle poikittain; lähimmäistä, jonka arvot, tavat tai näkemykset ovat erilaisia. Maailmamme on yhteinen, tilaa ja valoa olisi kullekin kukkia omalla kukalla.
Kunpa en kadottaisi kykyä ihmetellä, nähdä pienessä suurta. Kauneus ei ole täydellisyyttä ja usein se on niin lähellä maata, että on kumarruttava nähdäkseen.
Odotan, päästän haaveen leijaamaan. Suvitaivas, niin sininen ja pilvet, niin kevyet, valkeat. Saunantuoksua, viileää vettä. Yö unohtaa tulla.
Pelkään, kokko savuaa, liekit sammuvat sateeseen. Hyttysten inhaa laulua. Aina jostain tunkee rasvaisen makkaran käry, kantautuu humalariita.
Isä meidän, luotan, kun olet vierellämme, on suviyö ja pilvetön aamu.
Kesä tapahtuu vihreässä. Kukka kumartuu rajuilman alla, sen mentyä nostaa kasvonsa taas aurinkoa kohti. Myrskyt tulevat ja menevät, aurinko ei unohda kukkaa, Jumala Sinua.
Puhtaan Hengen voima on pyhää. Se antaa heikolle vahvuutta ja aralle rohkeutta. Se koskettaa surua lohduttavasti ja sairautta lempeästi parantaen. Hengitä Pyhää, se on lahja Jumalalta.
Jo hangilla kylvin mieleeni kevään siemenet, odotuksen. Huhtikuu toi linnut ja silmut, toukokuu lehdet ja kukat. Odotus on toivon sisar, yhdessä ne katsovat taivaanrantaan, kutsuvat huomista. Kevät odottaa kesää, kesä syksyä, ilta yötä, yö aamua. Talven pimeässä hengittää valon toivo. Kuulethan, Jumala, miten odotan.
Ole edelläni kirkas liekki, Herra, ole ylläni opastava valo, ole perillä lämmin tervetulotoivotus tänään, huomenna, ikuisesti
(Kelttiläisestä tulensytytysrukouksesta)
Surussa ja ilossa, neuvottomana ja valinnan edessä, katuvana ja rohkeutta vailla – voin kääntää kasvoni Jumalan valoa kohti. Huokaus riittää, se kuullaan.