sepelkyyhkypari kävi eilen pihavajan katolla lepäämässä kevätpuuhiensa lomassa. ne kaartelivat ensin kaukana toisistaan, siirtyilivät vähän kerrallaan lähemmäs. kohta ne kaulailivat, pöyhivät hellästi toistensa höyheniä nokallaan. lopulta ne istuivat tiiviisti rinnakkain ihan hiljaa. tuuli rymysi pihapuissa, pöllytti kuivuneita lehtiä. roskien seasta puskivat esiin syksyllä istutettujen krookusten hennon lilat kukkaryppäät.

on päiviä, joita odottaa, vaikka mitään ei olisi luvassakaan. vaikka ohransiemenet eivät tänä vuonna itäisikään lautasellaan. vaikka itse ei ehtisi pajukolle asti korin kanssa. tai jaksaisi kaivaa kaappien perukoilta esiin tipuja, pupuja ja pääsiäismunia. on värejä ja muotoja, joissa kevät tiivistyy. vähäinenkin saattaa puhjeta hehkuun. kevät on ylösnousemus!

aina taivaan valo maiseman yllä. puiden siluetit kurottumassa pilviä kohti. kevät on tasannut päivän ja yön. lepään valossa, nukun pois hämärän. aika valuu kieppuen kesää kohti.

Viime adventtina otettiin käyttöön virsikirjan lisäosa, johon vuoden 1986 virsikirjan 632:n virren ja 720-760 sekä 806-856 virsien lisäksi tuli 79 täysin uutta virttä. Uusien virsien aihepiiri on moderni, joukossa on mm. talvivirsi, kaupunkilaisen virsi, isänpäivävirsi, Suojelusenkelivirsi, paastonaikavirsiä ja luonnonsuojeluvirsiä. Iloa ja kiitollisuutta on haluttu korostaa. Monikulttuurisuus ja -kielisyys on väkevästi mukana, ja sävelmissä myös Euroopan ulkopuolisia tyylejä. Virsikirjan sekavan numeroinnin idea on, että 7- ja 8-alkuisissa on myös synnintunnustustekstejä, rukouksia, psalmien kertosäkeitä, lyhyitä vastauslauluja sekä joitakin messussa käytettäviä lauluja. Uusimmat virret alkavat numerosta 901. Virsikirja paisuu paisumistaan, on tuleva aika, kun sitä on pakko alkaa karsia. Arvaan, että vähiten lauletut pudotetaan seuraavaksi pois mammuttikirjasta. Lieneekö tarpeen kaikkien toimitusten, messujen ja rukoushetkien kaavoja tunkea samaan kirjaan, kirkoissa ja kappeleissahan niitä yleensä vain tarvitaan.

Kaiken sortin yltiöpuuhan ideoimisessa ja kehittelemisessä me suomalaiset taidamme olla erinomaisia. Onneksi virsimaraton oli viisaasti suunniteltu. Seurakuntalaisten tukena ja esilaulajina lauloi ja soitti kymmenkunta kirkkomusiikin opiskelijaa opettajansa ja kanttorimme kanssa. Säestyksenä käytettiin vaihtelevin kokoonpanoin pianoa, urkuja, viulua, saksofonia, rumpuja, kitaraa. Samuli-pappi esitteli lyhyesti kaksi virttä kerrallaan ja aina 20:n jälkeen oli vartin jaloittelu- ja kurkunkostutustauko.

”Lisävihkon kautta opitaan paitsi virren mahdollisuuksista myös rajoista”, sanotaan esipuheessa. Sävelmät ovat niin outoja, että nuotinlukutaitoinenkin horjahtaa helposti. Vanhempi seurakuntaväki ei ehdi näitä oppia elinaikanaan, sen verran erikoisia ja nopeita sävelkulkuja löytyy. Positiivista on moni-ilmeisyys, rytmikkyys, mahdollisuus laulaa kaanonina ja nykykieliset sanoitukset. Löysinkin heti ensi laulamalla sielunvirteni uusien joukosta.

En tiedä miksi kirkonpenkkiin näin / taas hetkiseksi istumaan mä jäin / Kai tahdoin hetken hiljaisuutta kesken kiireiden / rauhaa ravinnoksi sydämen. / Kun hiljaisuuden syliin jäädä saa / ja antaa mielensä vain vaeltaa / voi lapsi olla jälleen edes pienen tuokion / ja antaa kaiken olla niin kuin on / edes yhden pienen tuokion.      (915:1)

varjot tanssivat jäälattialla / pitkää liukua rannalta toiselle / kosketan varjoa, niin kevyt se on / niin aineeton, viileä, hetkellinen / ja varjojen viivastolla avaruus soi sinistään

Metsässä sulavaa lunta, kallion kupeella jääurkujen humina. Vähäpuheisia lintuja siellä täällä tiukahtelemassa, tikan pärrytystä metsän uumenista.

Aamupolulla kuulen omat askeleeni, miten jäinen tie niissä rouskuu. Ihmettelen takille putoilevien lumiryynien rapinaa. Mitä vähemmän ääniä, sitä pienemmätkin äänet kuulee.

Laskeudun rantaan. En lakkaa ihmettelemästä valon ja varjojen leikkiä jäällä aamulla, päivällä, illalla.  Ihmisen askelten jälkiä, jäniksen loikkapolkua, yksinäisen koiran tai suden jälkien jonoa rannalta toiselle.

Jos ei ole valoa, ei ole varjojakaan. Puun varjo, metsän varjot, pilven varjo avoimessa maisemassa syntyvät valosta. Kirjoittavan käden varjon pöydälle luo tuohuksen liekki hämärässä.

Poissaolo ja läsnäolo. Ihmiset tihkuvat niihin surujaan, väsymystään, levottomuuttaan, menneitä murheita ja tulevia. Yksin olo on juhlaa. Sanattomassa hiljaisuudessa yhteyskin lääkitsee.

”Mikä on hiljaisuuden voima? Se on lempeä ja vieno ääni. Se on paussi keskellä kauniin säveluoman sointuja. Se on psalmien kaunopuheinen Sela. Se on juhlallinen tyyni, joka edeltää myrskyn raivoa, sanomaton hiljaisuus, joka verhoaa luonnon ennen tuhon tuloa. Liikuttaako mikään meidän sydäntämme niin syvästi kuin hiljaisuuden voima?”

Kotimaa, 2.3.1917 

laskiainen, paastoon laskeutuminen – mitä itse kullekin merkitsee, tai mitään. ihminen mielellään kulkisi korkealla, katselisi yläpuolelta toisten turhaa touhuilua, tuntisi hiukan ylemmyyttä kenties. vaan paasto ei ole korkealla fiilistelyä, se on laskeutumista alas hiljaisuuteen, katumukseen. valaistumista siitä mitä merkitsee pelkistyminen, vailla olo.

kirkkaat aurinkopäivät käynnistävät sulamisen. lumi valuu katoilta, räystäsvedet valuvat yli, jäätyvät yöseen puikoiksi ja taas auringon noustua pisaroivat puikkoja pitkin alas. 

me pohjoisen maan lapset olemme tottuneet tähän ikuiseen  kiertokulkuun, me ja luontomme. miten käy, jos menetämme lopullisesti talven, lumen valon ja veden metamorfoosin. miten se muuttaa meitä, on jo muuttanut?

Reunamerkintöjä ja kiteytyksiä

Uskoni on irrationaalista luottamusta itsensä ilmaisseeseen ylimaalliseen voimaan, Jumalaan. On ehkä toissijaista miksi ihminen Jumalaa kutsuu, tai miten hänet käsittää. Ymmärtämiskykymme on joka tapauksessa kovin rajoittunut kaikessa, mikä koskee jumaluutta.

Usko merkitsee minulle Jumalan ohjauksen hyväksymistä erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa. Usko lähtee Jumalasta, turvautuu Jumalaan ja palaa Jumalaan. ”Hänessä me elämme, olemme ja liikumme”. Usko on elämään sisäänrakentunut voimanlähde, pyrkimystä hyvään rakastamalla lähimmäistä, toimimalla maailmassa yhteisen hyvän puolesta.

Kristillisen kirkon opetus sisältää paitsi opetusta kolmipersoonaisesta Jumalasta, myös eettistä koodistoa hyvästä elämästä. Siihen ei ole ollenkaan helppo yhtyä, sillä se sotii ihmisen luontaista itsekkyyttä vastaan. Hyvän elämän koodisto on vaativa, sen suhteen olemme aina keskeneräisiä.

Moni sanoo uskovansa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa. Kirkon opetus on aikakausien läpi siilautunutta ryhmäymmärrystä, jossa on kulttuurisia eroja. Toisia kirkon opetus tukee uskossaan, toisille toimii esteenä. Pohjimmiltaan usko ei ole oma teko, vaan Jumala etsii ihmisiä ja kutsuu heitä yhteyteensä. Jokainen uskova on siis kutsuttu Jumalan lapseksi. Pitää paikkansa sekin, että moni on kutsuttu ja harva valittu, sillä kutsun vastaanottaminen on ihmisen vapaa valinta, ja moni ohittaa sen.  

Olen ollut kirkon töissä, mutta kirkko ei ole uskoni kohde, minulle se on matkakumppaneiden yhteisö. Uskoni on etsiytymistä jumalayhteyteen, hengen kaipausta, näkymättömän ikävöimistä – ja paradoksaalisesti samaan aikaan myös luottamuksesta syntyvää lepoa ja syvää kiitollisuutta.