Pyöräilin kirkkoon aamulla. Kaupungilla oli kaunista ja rauhallista. Varttia vaille kymmenen penkeillä oli vain pari ihmistä minun lisäkseni, mutta viittä vaille kellojen soidessa jo kolmisenkymmentä. Istuin eri paikassa kuin tavallisesti. Monilla usein käyvillä tutuilla näyttää olevan vakiopaikat, niin meilläkin, kun yhdessä tulemme.
Olin poikkeuksellisen herkässä mielentilassa, Hesekiel-tekstin (2:1-8) sanat upposivat syvälle, virren 428 kohdalla tulivat kyyneleet. Mikä minua itkettää, ajattelin, ja samantien, että tiedänhän, mutta en tahtoisi olla näin herkillä. Markus-papin saarna oli taas kerran niin ravitseva ja voimaannuttava. Huokasin itsekseni, että Pyhä Henki hoitaisi tätä mielentilaani ja antaisi rauhaa.
Päätössoiton jälkeen samalla penkillä kauempana istunut uskonystävä ja kokenut sielunhoitaja kääntyi ja kysyi: Mitä sinun kesääsi kuuluu. Väki oli jo poistunut, kun keskustelumme päättyi halaukseen.
kun jotain kuihtuu, uutta puhkeaa kukkaan. aina on huominen, siinä kasvun ja ilon mahdollisuus.
kesän sydän sykkii viileää lumoa. sade on huuhtonut juhannusruusut, ne hengittävät ihmeellistä tuoksuaan. eivät ne murtuneet eilisen raekuuronkaan alla. hiljaiset kuulevat tuulen kampaavan ritvakoivun hiuksia. vesi väreilee siipiään sukivan linnun kosketuksesta. rannan pensaikossa voi iltaisin kuulla satakielen. auringon noustua juhannusaamuun, metsä aivan helisee lauluja ja lauluun yhtyy rakeiden piiskaama sydämenikin.
suomalaisen mieli kääntyy juhannusta kohti. päivällä aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja peittyy taas. kohta rävähtää ukkonen ja viskoo rakeita pihaan. vaan kun auringonkehrä kierähtää taas esiin, säikähtyneet kukat nostavat päänsä ja hymyilevät pihan valoisaksi. hämärtyy, tyyntyy illaksi. yötä ei olekaan.
lapsuuteni syreenit kukkivat juhannuksen aikaan. jo pitkään ne ovat puhjenneet kukkaan aina toukokuun lopulla. on ollut myöhäinen kevät, valkeat kukkatertut aukesivat vasta viikko sitten.
syreenin tuoksu on hienostuneen viekoitteleva. kimalaisia ei silti ole näkynyt. luonnon tasapaino järkkyy monin tavoin, kun ilmasto muuttuu. liikaa on jo kerääntynyt surullisia muutoksia.
Aamu oli kaunis. Päätimme lähteä kirkkoon. – Mennäänkö pyörillä? – Joo, mennään vain. Lähtörutiinit vähän kesti, tuli kiire. Ajoin edellä ja poljin ylämäet reippaaseen tahtiin.
Perillä alkoi tuntua oudolta. Kaikki näytti epänormaalin kirkkaalta. Heikotti ja kylmä hiki pisaroi otsalla. Istuin penkille ulos. Kellot soivat. Livahdimme sisään alkusoiton aikana, istuimme oven tuntumaan. En jaksanut seisoa kiitosvirttä, pelkäsin pyörtyväni. – Lähdetään, sanoin.
Alasalissa kävin pitkäkseni penkille. – Soitanko 112:een? – Älä soita. Jos vain ajaisit kotiin ja tulisit hakemaan minut autolla. Toinen lähti. Kuuntelin saarnaa kaiuttimesta. Muistan siitä vain tämän lauseen: armo ei ole bonusta, joka tulee kaiken hyvän lisäksi, armo tulee korjaamaan sen, mikä menee vikaan.
Kun Toinen tuli hakemaan, seurakunta jäi viettämään ehtoollista. Huono olo häipyi, kun pääsin kotiin lepäämään. Huomasin unohtaneeni iltalääkkeet, ei siis ihme. Ja kiire, kiire on värisevälle sydämelle pahasta. Muistutus kuolevaisuudesta tämäkin.
aurinko, kaikkeuden kaikki auringot ovat sataneet maahan, pihoille, ojanvarsille, rinteille! luonnon lämpimät hymyt katsein poimittaviksi, sielun sisimpiin tiedostoihin tallennettaviksi. katkeruusjää sulaa, kostuttaa katseet, kasvot valostuvat hymyyn. elämälle kevät, jos mahdollista!
presidentti haudataan kunnianosoituksin helatorstaina. hänen merkitystään maan historiassa ei kukaan kiistäne. pieneksi kansakunnaksi meillä on todella ollut onni ja siunaus saada kunkin ajan tarpeisiin sopivat johtajat. jos mauno koivistoa vertaisi puuhun, olisiko hän ehkä tammi. sen kaltaista taipumatonta, sitkeää, kauemmaksi katsovaa hänessä oli. rakastettavan huumorin pilkahduksia, inhimillisyyttä ja arvot kohdallaan. rauhaisaa ikilepoa presidentille, jonka sukupolvemme muistaa.
aika seuloo tekemiset ja tekijän laadun.
piha huikaistuu vuokkojen kukkavalosta. viileää on ollut, vaikka aurinkoistakin, ja yhä viilenee. tuuli kääntyy pohjoiseen.
viikolla oli kevään viimeinen konsertti-ilta. Tuonelan joutsenen jumalainen englannintorvisoolo jäi sieluuni soimaan.
kuolema – musiikkia, viileää valoa…
