suomalaisen mieli kääntyy juhannusta kohti. päivällä aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja peittyy taas. kohta rävähtää ukkonen ja viskoo rakeita pihaan. vaan kun auringonkehrä kierähtää taas esiin, säikähtyneet kukat nostavat päänsä ja hymyilevät pihan valoisaksi. hämärtyy, tyyntyy illaksi. yötä ei olekaan.

lapsuuteni syreenit kukkivat juhannuksen aikaan. jo pitkään ne ovat puhjenneet kukkaan aina toukokuun lopulla. on ollut myöhäinen kevät, valkeat kukkatertut aukesivat vasta viikko sitten.

syreenin tuoksu on hienostuneen viekoitteleva. kimalaisia ei silti ole näkynyt. luonnon tasapaino järkkyy monin tavoin, kun ilmasto muuttuu. liikaa on jo kerääntynyt surullisia muutoksia. 

Aamu oli kaunis. Päätimme lähteä kirkkoon. – Mennäänkö pyörillä? – Joo, mennään vain. Lähtörutiinit vähän kesti, tuli kiire. Ajoin edellä ja poljin ylämäet reippaaseen tahtiin.
Perillä alkoi tuntua oudolta. Kaikki näytti epänormaalin kirkkaalta. Heikotti ja kylmä hiki pisaroi otsalla. Istuin penkille ulos. Kellot soivat. Livahdimme sisään alkusoiton aikana, istuimme oven tuntumaan. En jaksanut seisoa kiitosvirttä, pelkäsin pyörtyväni. – Lähdetään, sanoin.

Alasalissa kävin pitkäkseni penkille. – Soitanko 112:een? – Älä soita. Jos vain ajaisit kotiin ja tulisit hakemaan minut autolla. Toinen lähti. Kuuntelin saarnaa kaiuttimesta. Muistan siitä vain tämän lauseen: armo ei ole bonusta, joka tulee kaiken hyvän lisäksi, armo tulee korjaamaan sen, mikä menee vikaan.

Kun Toinen tuli hakemaan, seurakunta jäi viettämään ehtoollista. Huono olo häipyi, kun pääsin kotiin lepäämään. Huomasin unohtaneeni iltalääkkeet, ei siis ihme. Ja kiire, kiire on värisevälle sydämelle pahasta. Muistutus kuolevaisuudesta tämäkin.

aurinko, kaikkeuden kaikki auringot ovat sataneet maahan, pihoille, ojanvarsille, rinteille! luonnon lämpimät hymyt katsein poimittaviksi, sielun sisimpiin tiedostoihin tallennettaviksi. katkeruusjää sulaa, kostuttaa katseet, kasvot valostuvat hymyyn. elämälle kevät, jos mahdollista!

presidentti haudataan kunnianosoituksin helatorstaina. hänen merkitystään maan historiassa ei kukaan kiistäne. pieneksi kansakunnaksi meillä on todella ollut onni ja siunaus saada kunkin ajan tarpeisiin sopivat johtajat. jos mauno koivistoa vertaisi puuhun, olisiko hän ehkä tammi. sen kaltaista taipumatonta, sitkeää, kauemmaksi katsovaa hänessä oli. rakastettavan huumorin pilkahduksia, inhimillisyyttä ja arvot kohdallaan. rauhaisaa ikilepoa presidentille, jonka sukupolvemme muistaa.

aika seuloo tekemiset ja tekijän laadun.

piha huikaistuu vuokkojen kukkavalosta. viileää on ollut, vaikka aurinkoistakin, ja yhä viilenee. tuuli kääntyy  pohjoiseen.

viikolla oli kevään viimeinen konsertti-ilta. Tuonelan joutsenen jumalainen englannintorvisoolo jäi sieluuni soimaan.

kuolema – musiikkia, viileää valoa…

vapun aattona piha on taas valkoinen, valkoisempi kuin jouluaattona. tuntuu, että kevät on pettänyt kukat, jotka toivoa täynnä avasivat nuppunsa auringolle. pihassa ahkeraan vierailevan punarinnan laulukin on vaiennut.

meillä tämä päivä on tavallinen sunnuntai. ajamme kirkkoon hiljaisen, lumisen kaupungin läpi. otan vastaan sanat, jotka tulevat kohti. liityn reipastahtisten virsien virtaan ja kumarrun rukoukseen seurakunnan mukana. messun jälkeen kirkkopuisto kylpee valossa ja peipposet laulavat täysin rinnoin. palaan kotiin läpikuultava rauha ja ilo sydämessä.

pääsiäisaika päättyy sunnuntain teemaan ylösnousseen todistajia. aamuyön hiljaisessa hämärässä heräsin mustarastaan kevätlauluun. päivän valjettua haravoin unelmien kuihtuneita lehtiä, että uuden toivon kukka pääsee nousemaan tänäkin keväänä.  ja se nousee! eilen rävähti salama ja kumahti ukkosen rumpu, tänään tuli kopallinen rakeita, jotka kohta aurinko sulatteli kyyneliksi.

voiko olla totta, että kuolema ei saa pitää ihmistä saaliinaan. voiko olla totta, että elämä jatkuu jossain toisaalla, toisessa muodossa, näkyväisistä vapaana. emme tiedä. niin on hänelle, joka uskoo.

uskon ristin salaisuuteen. yöstä johdat aamuun uuteen… (v. 73)