elämänvihreytensä luovuttaneet lehdet hehkuvat viime liekeissään. kohta ne käpristyvät ja loimu sammuu. mitä siitä, onhan hehkuttu kerran elämää täysin värein!
syksy tarjoilee monimuotoisia elämyksiä. värien sinfoniaa, myrskyävän meren pelottavaa voimaa ja tuulen raivokasta kohinaa puissa. tänään paistaa aurinko hellästi. metsässä kulkija ilahtuu rahkasammalvuoteelta nousevista somalakkisista syötäväisistä, saattaa innostua poimimaankin. mitäpä minä muuta, hyräilen lapsuuteni lauluja kotona takkatulen tuntumassa.
Koivunlehti putoaa kuiskausta hiljemmin nurmelle sanottuaan hyvästit kotipuulle. Keväisestä hiirenkorvasta puhkesi uhkean vihreäksi lehdeksi, lopulta syysauringon kultaamaksi, keventyneeksi ja valmiiksi irtoamaan tuuleen. Kuuntele lehteä.
Kukan elämä siemenestä taimeksi. Tehtävänään juoda vettä ja valoa, ottaa voimaa mullasta, kehittää nuput, kukkia aikansa. Kukan varsi kuihtuu ruokittuaan juuria, joissa on mahdollisuus uuteen kasvuun. Kuuntele kukkaa.
Ihminen itkee ja nauraa, huutaa ja mykistyy. Ihminen syö nälkäänsä ja juo janoonsa, kärsii kipua, pelkää, vihaa, loukkaa ja lyö. Ihminen kokee onnen, rakastaa, uskoo, luottaa, pettyy, luottaa taas. Ihminen syntyy, kasvaa, elää, kuolee. Kuuntele ihmistä.
♥
taimet kasvavat kukin tahtiaan. uusia nuppuja puhkeaa jo loistavien kukkien joukkoon. on kypsiä hedelmiä ja kypsyviä. puun juurella pudonneet hedelmät odottavat poimijaa. kaikki tapahtuu ajallaan. ei tarvitse kiirehtiä, ei hätäillä. näin on hyvä kuin on.
♥
Kun saattaa ihmistä, jota muistellessa kokee samaa lämpöä kuin kohtaamisissa elämän varrella, ovat hyvästit heleät. Saattojuhlassa kosketti, miten paljon meitä oli paikalla. Omaisten lisäksi oli runsaasti entisiä ja nykyisiä työtovereita, seurakuntalaisia ja ystäviä eri instansseista ja yhteistyökuvioista. Kuulimme kauniin Bachin Adagion, Schubertin ihanan Ave Marian, ja mieskuoron jykevästi laulaman virren Käy isänmaataan kohti ain. Yhdyimme kaikki valoisiin virsiin 105 ja 30. Vanhin kirkkoherroistamme siunasi kaunein ja lohdullisin sanoin Eeron. Puhutteleva näky oli kuuden miehen kunniavartio arkun ääressä pysähtyneenä kuuntelemaan Bachin Passacagliaa, jonka aikana kirkon alttariseinän ikkunasta tulvahti valoa kuoriin. Suru on yhteinen ja muistot kunkin saattajan omat.
maisemat tarjoavat kauneintaan aurinkoisena kesäpäivänä. vesi välkehtii, tuuli soittaa puita. ihmisen äänet vaimenevat. luojan lämpö siunaa varjossakin istujaa.
kesä kypsyttää herkkujaan. tuoreita oman maan kasviksia, yrttejä ja mansikoita saamme toreilta mekin, joilla ei ole omaa puutarhaa. ihania metsämarjoja tuo toisillekin hän ken jaksaa vielä poimia. meidän keittiössä on tehty jo neljästi maanmainiota perinneherkkua, kesäkeittoa. kattilallisesta riittää kahdeksi päiväksi, ja maku on mitä parhain. tänä kesänä olen lisäillyt fenkolia mukaan ja olemme tykästyneet sen makuun.
sytytän muistotuohuksen Eerolle, entiselle työtoverille, jonka aika täyttyi taannoin. hän oli sydämellinen mies ja kehitti laaja-alaisesti kotiseurakunnan jumalanpalveluselämää ja musiikkia. inhimillisesti ajatellen hänen elämänsä päättyi kesken työn. uskon kuitenkin, että itse kunkin elämänkaari on oikean mittainen, ja kun aika täyttyy, meidät kutsutaan pois – ei liian varhain eikä liian myöhään.
*
pitkän ja voimia koetelleen hellejakson jälkeen alle 25 asteen lämpö tuntuu ihan taivaalliselta. voi istua pihakeinuun syömään mansikoita ja jäätelöä ja katselemaan tuttua mustispariskuntaa syreenin lehvästön alla pöyhimässä omia herkkujaan.
ajatukset piimivät helteellä. ainoa, mitä jaksaa pihassa, on istua varjossa ohuessa kesämekossa ja odottaa tuulenvirettä.
ukkonen käy väliin räyhäämässä ja uhkailemassa, ja minä pelkään. kun se on kaatanut sadevesitynnyrinsä pihaan, huuhtonut katot ja kumisee pois päin, olen kiitollinen. jäin henkiin.
tämä on kesä, monin tavoin parasta vuodenaikaamme. yritän muistaa sen. ja ovathan kukat.
tammi lehtii viimeisenä, nyt sekin on jo kesäpuvussaan. joka kevät ihmettelen, miten nopeasti lehtien herkkä heleys taittuu tummaan kesävihreään. syreenin tuoksu tuntuu huumaavana. saunanraukea pihakeinussa istuja aistii kukkaterttujen puhtaan valkean ja hennon lilan viestivän pyhäistä rauhaa. tässä saa olla vain, tammen lehvien alla. mikään ei paina eikä kutsu. mihinkään ei tarvitse rientää. ei puutu mitään, elämässä on kyllin.
mietin, mistä minuun on iskostunut kitkemisrefleksi: voikukat kiireesti pois. jotenkin aavistelen, että tämä on kotoisin lapsuusmaalta, ajoilta, jolloin äidin pikku apulainen sai kukkapenkin ja kasvimaan kitkemistehtävän vastuulleen. voikukkaa ei sallittu.
nykyään katselen voikukan intensiivistä kullankeltaa mielellään kaikissa paikoissa, joissa ne eivät ole häiriöksi muulle kasvustolle (tai naapurin arvioivalle silmälle). kukkahan on kuin auringon miniatyyrikehrä, maan ihmisen ulottuville laskettu. ja se untuvapallovaihekin on omalla tavallaan suloinen, kukkahan vain varmistaa jatkumon.
~~~