Katselimme televisiosta hiippakuntamme ja kirkkomme uusimman piispan, Kaisamari Hintikan, virkaanasettamista Espoon Tuomiokirkossa. Sateenvarjokulkue hiippakunnan tiloista kirkkoon olisi ollut juhlava näky keväisempään vuodenaikaan, toisenlaisessa säässä. Paljon oli piispoja ja pappeja sekä alttarilla että penkeissä, mutta huomion arvoista oli  nuorten näkyvä osuus sekä ehtoollisavustajina että kuoro-osuuksissa ja puhallinsoittimissa.  

Piispan viitta ja päähine olivat Aalto-yliopiston nuorten suunnittelijoiden työtä, värinä murrettu punainen. Kokonaisuus oli yksinkertaisen levollinen ja tyylikäs, koristeena vain aurinkosymboli, joka oli myös piispansauvan koristeaihe, ja pieni risti. Kaisamari-piispan saarnan pääajatus oli taivaan valtakunta keskellämme. Sanoma oli selkeä ja modernisti sanoitettu: muurien rakentajaksi ei tule ryhtyä, rajoilla sulkea toisia pois. Rajat ovat meissä itsessämme. Kuten rikkavilja ja hyvän leivän vilja saavat kasvaa rinnakkain vainiolla. Vasta elonkorjuussa ne erotellaan, ja rikkavilja joutuu poltettavaksi. Näin Jeesus opetti,  käyttäen viljavainiota taivaan valtakunnan vertauskuvana.

Niin hyvältä se tuntuu, että juuri meidän hiippakuntamme sai viisaan – ja hymyilevän –  naisen piispakseen. En ehkä näe sitä päivää, että arkkipiispana olisi nainen, mutta kunpa Kaisamari ei jäisi ainoaksi piispojen joukossa. Kirkkomme seurakunnissa on paljon naisia sekä pappeina että seurakuntalaisina, miksi ei myös johtotehtävissä.

Aikuinen mänty on kaunis puu. Runsaasti tummaa vihreää ja punertavaa ruskeaa, suoraselkäinen ja vahvaoksainen. Ja nyt juuri huurteen ja lumen hunnuttama.

Lapsuuskotini päädyssä kasvoi vanha, vahvarunkoinen ja ryhmyoksainen mänty, jota siellä sanottiin petäjäksi. Puu kopsautti joskus tuulisella säällä oksallaan yläkerran huoneeni ikkunaan. Se hallitsi talvella näkymää istuessani ikkunan ääressä kirjoittelemassa. Vasta keväällä koivikon heleän vihreä tausta voitti maisemassani pääosan.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt milloin männystä tulee petäjä. Ehkä se on senkaltainen arvoitus kuin ikääntyvän muuttuminen vanhaksi.

Nuoskaa, nuoskaa! Vaari, Mummeli ja Rip pyörittelivät eilen isikotona pihassa palloja, jotka Muru ’rappasi’ kiinni toisiinsa. Saatiin lumilinnaa kahden ekan kerroksen verran alulle.  Oonko mie lapsena ikinä lumilinnaa tehnyt? Lumiukkoja tehtiin, kun oli nuoskalunta, mutta lumilinnaa. Lapsille oli luvattu pleikkari joulun jälkeen ja se käytiin noutamassa kaupasta. Jääköhän lumilinna ikuisesti kesken? Pakastaakin.

Lapsien lähdettyä alan taas tuntea selkäkivun, joka äityi lyhyeksi jääneen yön jälkeen aamukirkossa selkänojattomalla kuoropenkillä istumisesta. Fyysinen vaiva on erotettavissa omaksi asiakseen, sitä voi lääkitä ja rauhoittaa lepäämällä. Jouluinen täyden  onnen tunne säteilee kahdenkeskiseen hiljaisuuteemme yli vaivankin. Tänään on riittänyt kynttilöiden katselu ja rakkaimpien joululevyjen kuuntelu.

Eilen, kun lapset ja isänsä olivat hässäköineet tavaransa ja soittimensa lähtövalmiiksi, syntyi spontaanisti rauhan hetki. Ritaripoika lojuu isän sylissä sohvalla, Muru on kiivennyt Vaarin syliin. Mummeli tassuttaa keittiöstä omaan tuoliinsa, jossa on hyvä lepuuttaa selkää. – Mikä on mieluisin paikka isikotona, Mummeli kysyy johtaakseen lasten ajatukset lähtöön.  – Mun oma huone, sanoo Ritaripoika ja jatkaa:  ja isin kanssa lojuminen sohvalla. – Entäs Murun, kysyy Mummeli. – Tässä. Lyhyen ja ytimekkään vastauksen ymmärrämme oitis. Muru on perheen alati liikkeessä oleva osa. Hän on kotonaan siinä missä kulloinkin rauhoittuu ja saa olla rauhassa.

Joulun suuri salaisuus ei sammu milloinkaan.

Silloin maata ikuisuus leikkaa valollaan.

Silloin kaikkein köyhinkin saa lahjan omistaa.

Riemulaulu enkelin tuo toivon sanomaa.

Kellon soitto kirkkaana soi yllä kaiken maan.

Suuri pyhä Jumala on tullut taivaastaan.

*

Kuorossa olemme tänä jouluna laulaneet tätä ihmeen ihanaa laulua, Joulun suuri salaisuus, jonka sanoitti Anna-Mari Kaskinen ja sävelsi Petri Laaksonen.

Nyt syttyy valot tuhannet myös tänne pohjolaan,

ja taivahalta tähtöset jo luovat loistettaan.

Oi Betlehemin tähtönen, luo valos päälle maan!

Tuo joulurauha suloinen myös majaan matalaan.

Nyt avaa ovet sydänten, ne siitä rauhan saa.

Kas loiste joulutähtösen tuo rauhan sanomaa.

Tämä joulutervehdykseen päätynyt ikoni tuskin on kannanotto neitseestä syntymiseen, vaan haluaa nostaa esiin joulukertomuksen taustahenkilön, Josefin. Kun joulun tapahtumien keskiössä on niin vahvasti äiti ja lapsi, saattaa perheen isähahmo unohtua kulisseihin. Betlehemin tallin syntymäkertomuksen jälkeen Josef, joka on äidin ja lapsen turvamies, saa tehtävän viedä perheen pakomatkalle, että poika säästyisi valtaansa suojelevan Herodes-kuninkaan surmakäskyltä ja pahaa aavistamaton äiti murheelta. Näin ensimmäisen joulun tapahtumat linkittyvät voimallisesti aikaamme, jossa perheet yhä joutuvat lähtemään sotaa ja murhaajia pakoon etsimään turvallista paikkaa. 

Miten ihmeellinen vaikutus parillakin sentillä puhdasta uutta lunta. Kuin koko piha valostuisi ja täyttyisi odottavalla hiljaisuudella. Adventtipolku on juhlan odotusta. Odotamme jouluaattoa, johon kuuluu poikien perheiden kanssa yhteisesti rakennettu ateria ja sitä sun tätä säpinää, kuten kuusen koristelua, laulua ja soittoa, lasten lahjapaketteja ja aikuisten hyviä sanoja toisilleen. Perinneosastoa ylläpitääksemme ehkä katsomme jourauhan julistuksen Turusta ja ainakin lapset katsovat varmasti Lumiukon tarinan. Esikoinen, Ritaripoika ja Murunen jäävät yöksi Vaarilaan, Kuopus, Nuorikko ja Pikkufriidu siirtynevät Mummilaan jatkamaan juhlia. Jotkut meistä osallistuvat aamulla joulumessuun kirkossa, olen kuoron riveissä laulamassa. Hiljaista iloa täynnä odotan tätä joulua nyt, kun lapset ovat mukana!

Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu…

Maamme kirkkoihin kokoontuu tänään runsaslukuinen seurakunta laulamaan hoosiannaa. Perheemme viettää tätä adventtia Vauvan nimijuhlan merkeissä. Pääkaupunkiseudulla tuodaan kristilliselle kasteelle nykyään alle puolet syntyneistä vauvoista, vaikka toinen vanhemmista kuuluisi yhä kirkkoon. Näin kertovat tilastot. Kaunis ja juhlava perinne murenee hiljalleen. Uskon, että Jumala on läsnä nimenantojuhlassa lasta, vanhempia, isovanhempia ja kummeja siunaten, sillä Jumala on ehtoja asettamaton rakkaus.

Muistan kuopuksemme kastejuhlan silloisen helsinkiläisen kotikirkkomme pikku kappelissa. Juhlapäivä oli loppiainen, huurteinen pakkaspäivä. Synnytyksestä oli tuolloin vajaa kolme viikkoa, mutta halusin pitää lasta itse sylissä toimituksen ajan. Kummit olivat ympärillä siunaamassa tuohukset käsissään ja isovanhemmat taustalla. Alkupuheen aikana väsähdin yllättäen. oli istahdettava läheiselle tuolille poika sylissä, kunnes kastehetki koitti. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta ymmärsin tämän kokemuksen kautta, miksi perinteen mukaan kummi pitää lasta kastetoimituksessa. 

kirkkovuoden toiseksi viimeisenä pyhänä vietetään valvomisen sunnuntaita. kyse on Jeesuksen opetuksen mukaan tuomiopäivän tulosta: valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.  olen lapsesta asti ollut ’taimi sun tarhassas’, joten olen tajunnut, ettei valvomisessa tässä tapauksessa ole kysymys unetta hihhuloinnista. sanojen merkitys lienee lähinnä ’muistakaa, pitäkää varanne’. paitsi tuomion päivää, on hyvä muistaa myös kuolevaisuutensa ja se, ettei itse asiassa voi olla varma yhdestäkään päivästä meneekö se niin kuin oletan. elämä yllättää usein.

jostain syystä olen tällä marraspimeällä joutunut valvomaan lähes joka aamuyö pari kolme tuntia. kellojen rukkaaminen aiheuttaa ikääntyessä yhä pitempiä unirytmin sekoiluja. yön hiljaisuudessa ehtii miettiä äärtä ja laitaa.