oi Suomi katso / sinun päiväs koittaa / yön uhka on täällä taas / ja aamun kiurut lentäneet pois / kuitenkin koittaa aina / uhkaavankin yön jälkeen aamu

oli superkuu / taivaan yövalon maksimi / harvoin nähty / eikä tälläkään kertaa / mutta Linnunradan tähdet / ihmisen iän paikoillaan / hehkun himmenemättä

enkeliä palelee ihmisten maassa / ihmistäkin palelee / puhalla hellästi / kosketa varoen / ihmisen sydän on ikävissään

yksinkertaisista / lähtee rakentumaan jouluilo / ei paljosta, ei vähistä / yksinkertaisista

enkeli lensi ohi / jätti pörröisen sydämen ikkunaan / siitä läikähti lämmin henkäys / ymmärsin jotain joulusta / että on tarkoitus osoittaa rakkautta

näen unta / lähden etsimään polkua/ jouluun / askeleet rasahtavat routivassa maassa / jalkojen alla murtuvat talviset korret / aurinko laskee tänään / nousee huomenna / yö on kylmä ja unessa tähdet

Ei pitänyt nyt mennä, kun muka oli jo kerran saatu laulaa se viikolla mieskuoron mukana. Heräsin kumminkin omia aikojani varttia vaille kahdeksan. Vielä ehtisi. Ja kyllä, kohta istuimme taas täpö täydessä kirkossa, missä nyt saimme laulaa ekaluokkalaisten kuoron mukana Hoosiannaa.

Tajusin jälkeen päin, miten paljon lasten voimallinen mukanaolo merkitsi. Se energia ja ilo, jossa ei ollut mitään tehtyä, syntyi lasten valoisasta olemuksesta. Ehkä heissä ei ollut montakaan, joka olisi kirkossa ennen ollut, ainakaan opettajineen. Kenties he elivät uuden kokemuksen seikkailua.

Heikki-pastori sanoitti saarnassaan uskon mysteerin: ”Jokainen tulee omasta ovestaan tielle, mutta portti, josta päästään sisälle iankaikkiseen elämään, on kaikille sama: Jeesus Kristus”. 

Sunnuntaina kotikirkossa vietettiin tuomiosunnuntain messua, jossa pitkäaikainen työtoverini oli viimeistä kertaa virassaolevana liturgisen diakonin tehtävissä. Sini-pastori puhui saarnassa tuomionpäivän tekstistä armollisesti. Eero-kanttori kantiloi psalmin todella kauniisti ja oli kehitellyt loppumusiikiksi lähtevän työtoverin työtä ja elämää kuvaavan upean sävelkoosteen. Väki siirtyi kirkonmäeltä seurakuntakeskukseen juhlakahveille.

Eläkkeelle lähdön juhla seurakunnassa on sekä lähtijälle että mukanaolijoille monenlaisten muistojen,  luopumisen haikeuden ja uuden vaiheen ilon juhla. Kolmekymmentäviisi vuotta diakoniatyötä samassa seurakunnassa! Muistot omasta lähtöjuhlastani kymmenen vuotta sitten toivat tunnelmiini mausteensa. Iloitsin ystäväsiskon puolesta ja ymmärsin kokemansa haikeuden sekä helpotuksen. Neljä esimiestä ehti Krissellä olla. Heistä pitkäaikaisin, eläkkeellä hänkin jo vuosia ollut, muisteli lähtijän uran vaiheita ja hahmotteli diakoniatyön muutosta kahdeksankymmentäluvulta näihin päiviin. Hauskat yksityiskohdat puheesta naurattivat yleisöä. Lähityötoverien koostama kuvakertomus kolmenkymmenenviiden vuoden matkalta pyöri seinällä, kuultiin myös perinteinen työtovereiden sepittämä laulu lähtijälle sekä useita puheenvuoroja, jotka toivat esiin lähtijän tehtävien kirjoa pitkän työrupeaman varrelta. Lähtijän persoonan mukaisesti juhlakin oli lämmin ja kotoisa. Meitä ’vanhaa kalustoa’ oli paikalla runsaasti ja minullekin heidän tapaamisensa oli erityisen suuri ilo. Lähtijä sanoi hymyillen ilmaantuvansa ehkä vapaaehtoisten joukon jatkoksi, kunhan on ensin opetellut olemaan eläkkeellä.

Työyhteyksistä tutun kaupungin viranhaltijan sanat jäivät mieleen lähtiessä. Hän sanoi tuntevansa haikeutta, koska kaupunki ei pitkäaikaisimmillekaan viranhaltijoilleen tällaisia juhlia järjestä. Juhlalla on suuri merkitys lähtijälle, työtovereille sekä ihmisille, joita lähtijä on kohdannut työnsä parissa vuosien mittaan. Tuntuisi tyhjältä siivota työpöytänsä ja lähteä merkityksellisestä työstä vain esimiehen kädenpuristuksen ja työtoverien kukkakimpun saattamana.

Tänä vuonna olen kulkenut kahdesti ’Talvisen matkan’. Kesällä laulusarjan esitti Savonlinnassa ajan ja kokemuksen patinoima, kanonisoitu muusikkopari, Jorma Hynninen ja Ralf Gothoni. Olimme takaosassa Savonlinnan kulttuurikeskuksen isoa konserttisalia, kaikki lavalla tapahtuva tuntui kaukaiselta. Hämärässä salissa tekstivihosta ei ollut hyötyä. Toisaalta tilanne kristallisoi kokemuksen.  

Toisen kerran kuulin Schubertin lied-sarjan äskettäin kanttorimme, dipl.laulaja Janne Kaksosen ja lied-pianisti Taru Ritaveden esittämänä Keravan seurakuntakeskuksen salissa, joka on kaupunkimme paras kamarimusiikkisali. Valaistus oli säädetty niin, että sanoja voi seurata ja esiintyjät olivat lähellä, mikä mahdollisti vivahteiden välittymisen. Muusikot ovat uransa parhaissa vuosissa ja esityksen vuodenaika tuki tunnelmaa ja sanomaa.

On totta, että live-esitys on aina uniikki, vertailu on tarpeetonta, mahdotontakin. Laulajan jäähyväiskonsertin tunnoissa oli syvyyttä ja karismaa, mutta myös jo hiipuvaa loistetta. Uransa korkeita vuosia käyvän nuoremman laulajan tulkinta hengitti vivahteikkaasti ja notkeasti. Jannen kaunissointinen syvä baritoni ja Taru Ritaveden taitava pianismi tekivät Winterreisesta valoisan matkan, jossa rakkauden pettymykset, kaipaus ja hurma sykkivät eläväisesti.

(Toinen esitys on Korson kirkossa 18.11. klo 19.)

Paikka on erityinen ja me olemme erityisiä, jotka taas kohtaamme. Viisikymmentäyksi vuotta on opintojemme alkamisesta vierinyt, jotain nuoresta itsestämme on meissä silti yhä. Kymmenet kerrat olemme olleet koolla vuosien mittaan, niinpä emme ole kauaksi erkaantuneet, tuttuus löytyy heti, etsimättä.

Puhutaan kuulumiset, niitä on aina, ja jakaminen ruokkii todellisen yhteyden säilymistä. Elämä on virtaa, kellä on rauhaisa suvantokohta, kellä kosken vuolle tai tyrsky juuri nyt. Olemme samalla vuosikymmenellä, muutama vähän edellä, joku kanssani juhlavuottaan käyden, syyslapset vielä tulollaan. Tästä me puhumme, ja siitä miltä tämä ikä tuntuu. Makeimmat naurut syntyvät nykyään vaivaisuusasteen vertailusta. Parempi vaivoilleen onkin nauraa kuin valitella.

Tulopäivän sää on valoisa ja kiiruhdan kameran kera tallentamaan tuokioita Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen upeilla rantakallioilla ja poluilla. Paikka on minulle rakas, monesti olen täällä retriittiä viettänyt. Tunnen polut ja kalliot, mutta joka kerran näen uusia asioita tutussa maisemassa. Iltaa kohti alkaa ukkosen kumina ja pian sataa railakkaasti. Illalla kappelissa Maisa soittaa kannelta. ”Mun kanteleeni kauniimmin…” Silmäni kostuvat, niin paljon syviä tunteita nousee pintaan.  

Kerromme lapsuusmuistojamme, ja puhumme unelmista, jotka kirjasimme ja suljimme kuoreen seitsemän vuotta sitten nyt avataksemme. Jotkut unelmat ovat toteutuneet, jotkut jääneet ja ehkä jäävätkin haaveiksi. Elämä realisoi toiveet, niinpä se on. Mietin miksi olemme niin erityisiä toisillemme. Olemme ryhmänä kestäneet kilpailun ja esittämisen vaiheet, kukin on kasvanut ihmisenä elämänsä karikoissa ja rohkenee olla sitä mitä on. Se on arvokkainta.