yksinkertaisista / lähtee rakentumaan jouluilo / ei paljosta, ei vähistä / yksinkertaisista

enkeli lensi ohi / jätti pörröisen sydämen ikkunaan / siitä läikähti lämmin henkäys / ymmärsin jotain joulusta / että on tarkoitus osoittaa rakkautta

näen unta / lähden etsimään polkua/ jouluun / askeleet rasahtavat routivassa maassa / jalkojen alla murtuvat talviset korret / aurinko laskee tänään / nousee huomenna / yö on kylmä ja unessa tähdet

Ei pitänyt nyt mennä, kun muka oli jo kerran saatu laulaa se viikolla mieskuoron mukana. Heräsin kumminkin omia aikojani varttia vaille kahdeksan. Vielä ehtisi. Ja kyllä, kohta istuimme taas täpö täydessä kirkossa, missä nyt saimme laulaa ekaluokkalaisten kuoron mukana Hoosiannaa.

Tajusin jälkeen päin, miten paljon lasten voimallinen mukanaolo merkitsi. Se energia ja ilo, jossa ei ollut mitään tehtyä, syntyi lasten valoisasta olemuksesta. Ehkä heissä ei ollut montakaan, joka olisi kirkossa ennen ollut, ainakaan opettajineen. Kenties he elivät uuden kokemuksen seikkailua.

Heikki-pastori sanoitti saarnassaan uskon mysteerin: ”Jokainen tulee omasta ovestaan tielle, mutta portti, josta päästään sisälle iankaikkiseen elämään, on kaikille sama: Jeesus Kristus”. 

Sunnuntaina kotikirkossa vietettiin tuomiosunnuntain messua, jossa pitkäaikainen työtoverini oli viimeistä kertaa virassaolevana liturgisen diakonin tehtävissä. Sini-pastori puhui saarnassa tuomionpäivän tekstistä armollisesti. Eero-kanttori kantiloi psalmin todella kauniisti ja oli kehitellyt loppumusiikiksi lähtevän työtoverin työtä ja elämää kuvaavan upean sävelkoosteen. Väki siirtyi kirkonmäeltä seurakuntakeskukseen juhlakahveille.

Eläkkeelle lähdön juhla seurakunnassa on sekä lähtijälle että mukanaolijoille monenlaisten muistojen,  luopumisen haikeuden ja uuden vaiheen ilon juhla. Kolmekymmentäviisi vuotta diakoniatyötä samassa seurakunnassa! Muistot omasta lähtöjuhlastani kymmenen vuotta sitten toivat tunnelmiini mausteensa. Iloitsin ystäväsiskon puolesta ja ymmärsin kokemansa haikeuden sekä helpotuksen. Neljä esimiestä ehti Krissellä olla. Heistä pitkäaikaisin, eläkkeellä hänkin jo vuosia ollut, muisteli lähtijän uran vaiheita ja hahmotteli diakoniatyön muutosta kahdeksankymmentäluvulta näihin päiviin. Hauskat yksityiskohdat puheesta naurattivat yleisöä. Lähityötoverien koostama kuvakertomus kolmenkymmenenviiden vuoden matkalta pyöri seinällä, kuultiin myös perinteinen työtovereiden sepittämä laulu lähtijälle sekä useita puheenvuoroja, jotka toivat esiin lähtijän tehtävien kirjoa pitkän työrupeaman varrelta. Lähtijän persoonan mukaisesti juhlakin oli lämmin ja kotoisa. Meitä ’vanhaa kalustoa’ oli paikalla runsaasti ja minullekin heidän tapaamisensa oli erityisen suuri ilo. Lähtijä sanoi hymyillen ilmaantuvansa ehkä vapaaehtoisten joukon jatkoksi, kunhan on ensin opetellut olemaan eläkkeellä.

Työyhteyksistä tutun kaupungin viranhaltijan sanat jäivät mieleen lähtiessä. Hän sanoi tuntevansa haikeutta, koska kaupunki ei pitkäaikaisimmillekaan viranhaltijoilleen tällaisia juhlia järjestä. Juhlalla on suuri merkitys lähtijälle, työtovereille sekä ihmisille, joita lähtijä on kohdannut työnsä parissa vuosien mittaan. Tuntuisi tyhjältä siivota työpöytänsä ja lähteä merkityksellisestä työstä vain esimiehen kädenpuristuksen ja työtoverien kukkakimpun saattamana.

Tänä vuonna olen kulkenut kahdesti ’Talvisen matkan’. Kesällä laulusarjan esitti Savonlinnassa ajan ja kokemuksen patinoima, kanonisoitu muusikkopari, Jorma Hynninen ja Ralf Gothoni. Olimme takaosassa Savonlinnan kulttuurikeskuksen isoa konserttisalia, kaikki lavalla tapahtuva tuntui kaukaiselta. Hämärässä salissa tekstivihosta ei ollut hyötyä. Toisaalta tilanne kristallisoi kokemuksen.  

Toisen kerran kuulin Schubertin lied-sarjan äskettäin kanttorimme, dipl.laulaja Janne Kaksosen ja lied-pianisti Taru Ritaveden esittämänä Keravan seurakuntakeskuksen salissa, joka on kaupunkimme paras kamarimusiikkisali. Valaistus oli säädetty niin, että sanoja voi seurata ja esiintyjät olivat lähellä, mikä mahdollisti vivahteiden välittymisen. Muusikot ovat uransa parhaissa vuosissa ja esityksen vuodenaika tuki tunnelmaa ja sanomaa.

On totta, että live-esitys on aina uniikki, vertailu on tarpeetonta, mahdotontakin. Laulajan jäähyväiskonsertin tunnoissa oli syvyyttä ja karismaa, mutta myös jo hiipuvaa loistetta. Uransa korkeita vuosia käyvän nuoremman laulajan tulkinta hengitti vivahteikkaasti ja notkeasti. Jannen kaunissointinen syvä baritoni ja Taru Ritaveden taitava pianismi tekivät Winterreisesta valoisan matkan, jossa rakkauden pettymykset, kaipaus ja hurma sykkivät eläväisesti.

(Toinen esitys on Korson kirkossa 18.11. klo 19.)

Paikka on erityinen ja me olemme erityisiä, jotka taas kohtaamme. Viisikymmentäyksi vuotta on opintojemme alkamisesta vierinyt, jotain nuoresta itsestämme on meissä silti yhä. Kymmenet kerrat olemme olleet koolla vuosien mittaan, niinpä emme ole kauaksi erkaantuneet, tuttuus löytyy heti, etsimättä.

Puhutaan kuulumiset, niitä on aina, ja jakaminen ruokkii todellisen yhteyden säilymistä. Elämä on virtaa, kellä on rauhaisa suvantokohta, kellä kosken vuolle tai tyrsky juuri nyt. Olemme samalla vuosikymmenellä, muutama vähän edellä, joku kanssani juhlavuottaan käyden, syyslapset vielä tulollaan. Tästä me puhumme, ja siitä miltä tämä ikä tuntuu. Makeimmat naurut syntyvät nykyään vaivaisuusasteen vertailusta. Parempi vaivoilleen onkin nauraa kuin valitella.

Tulopäivän sää on valoisa ja kiiruhdan kameran kera tallentamaan tuokioita Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen upeilla rantakallioilla ja poluilla. Paikka on minulle rakas, monesti olen täällä retriittiä viettänyt. Tunnen polut ja kalliot, mutta joka kerran näen uusia asioita tutussa maisemassa. Iltaa kohti alkaa ukkosen kumina ja pian sataa railakkaasti. Illalla kappelissa Maisa soittaa kannelta. ”Mun kanteleeni kauniimmin…” Silmäni kostuvat, niin paljon syviä tunteita nousee pintaan.  

Kerromme lapsuusmuistojamme, ja puhumme unelmista, jotka kirjasimme ja suljimme kuoreen seitsemän vuotta sitten nyt avataksemme. Jotkut unelmat ovat toteutuneet, jotkut jääneet ja ehkä jäävätkin haaveiksi. Elämä realisoi toiveet, niinpä se on. Mietin miksi olemme niin erityisiä toisillemme. Olemme ryhmänä kestäneet kilpailun ja esittämisen vaiheet, kukin on kasvanut ihmisenä elämänsä karikoissa ja rohkenee olla sitä mitä on. Se on arvokkainta.    

Paljon liikkeellä eri maisemissa, ja sisäisissä paikallaan ollen. Sitä on ollut tämä kesä. Niin täyteläinen, lähtemisistä, kulkemisista, paluista, elämyksistä. Äärimmäisen väsymyksen kokemista, myös hiljaisesti kuplivan onnen. Omien rajojen tunnistamista. Kaipausta ja täyttymystä. Kohtaamisia, hellyyttä ja kyyneliä.

Kesä, joka tarjosi matalapaineisia virtauksiaan toinen toisensa perään. Kesä, joka meillä alkoi toukokuussa mitä ihanimmin säin ja hyytyi sitten kesäkuussa kuten niin usein ennenkin. Kesä, joka Suomessa heinä- ja elokuussa antoi sadetta, tuulta ja aurinkoa vaikeasti ennustettavassa epärytmissä, tarjosi toisaalla piinaavaa hellettä ja toisaalla sateen nostattamia tulvia.

Elettyä, koettua, vastaan otettu onni kaikkineen. Kesä, mennyt.

On tavallisen kesäisen viikon arki-iltapäivä. Vaihdamme kotiasun menovetimiin ja laittaudumme naapurikaupunkiin. Siellä on eräs Suomen ja maailman ikonisista taloista, jossa emme ole vielä käyneet. Niinhän se on, että mitä lähempänä Jotakin olisi, sitä kauemmas menee sitä Jotakin hakemaan. Nyt haluamme tutustua arkkitehtuurisesti mielenkiintoiseen paikkaan ja kuulla kesäisiä säveliä talossa, joka on omistettu musiikille.

Pysähdymme portille katsomaan ilmoitustaulua. Antti jo huutelee rappusilta: ”Ovi on auki, tulkaa sisälle vain!” Siinä hän on, yhä poikamaisen innostuneena, millaisena hänet muistamme niiltä ajoilta, jolloin hän poikamme tavoin opiskeli sellon soittoa musiikkiopistossa. Antti siirtyi myöhemmin opiskelemaan laulua ja antautui sille uralle. Nyt pääsemme kuulemaan mitä hänestä tuli isona. Väkeä valuu paikalle pareittain ja yksitellen. On kesäillan konsertin aika Alvar Aallon suunnittelemassa Villa Kokkosessa, Järvenpäässä.

Tulijat ohjataan ottamaan kahvia, kuin ainakin odotetut vieraat. Elina pyörähtelee sekä kahvipöydän että toimiston puolella. Antti kertoo talosta ja miten he kaksi muusikkoa päätyivät säveltäjä Joonas Kokkosen taiteilijakodin perinteen vaalijoiksi, ’talonmiehiksi’ ja musiikkialan yrittäjiksi. Tajuamme, että nämä kaksi tekevät tässä historiaa.

Kesäillan musiikki on tuttua ja helposti lähestyttävää: Paavon virsi Joonas Kokkosen säveltämästä oopperasta Viimeiset kiusaukset, Finlandia, Merikantoa, Kuulaa, Eino Leinon Nocturno, muutama kansansävelmä, Joonas Kokkosen Pielavesi, ja jopa kauniin aurinkoisen kesäpäivän iltaan sopiva O, sole mio italiaksi.  Antin äänivarat ovat muhkeat ja sävykkäät ja hänen tulkinnoissaan tuttuakin tutummat laulut saavat tuoretta ilmettä. Elinan pianismi ja sovittajan taidot pääsevät puhkeamaan kukkaan Kokkosen laatuflyygelin ääressä. Se mikä heissä on ainutlaatuista ja uniikkia, on miten he pelaavat yhteen. Heistä välittyy muusikkouden ilo, ja huumori kukkii.

Eläkevuosina olen ottanut ystävän kanssa tavoitteeksi tutustua kerran yhden päivän ajan kaikkiin suomalaisiin hengellisiin kesätapahtumiin. Hitaasti etenee projektimme, kun yhdet kesässä käymme. Joka reissulta on jäänyt runsaasti vaikutelmia, yllättäneitäkin. Myös sellaista, mikä ehkä jää itämään mielessä.

Heinäkuun ensimmäisenä lauantaina matkasimme Hämeenlinnaan. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyi Ritarihalli, jossa Vapaakirkko vietti kesäjuhlaansa teemalla LOISTAVAA! Paikka oli oiva parille tuhannelle festarivieraalle ohjelmatilanteisiin, ruokailuihin sekä muuhun joukkohuoltoon. Harmillista vain, että hallin tuntumassa ulkona ei ollut istumapaikkoja lainkaan, vaikka ulkolavalla musisoi moni kelpo laulaja kitaroineen. Auringonpaahteessa ei kauan jaksanut seisoa. Kirjamyynnille oli valtavasti telttatilaa, kustannusyhtiö Päivä on tuottelias hengellisen kirjallisuuden julkaisija. Kahvimyynti takkusi pahasti, ihmettelin viineri- ja voisilmäpullakasoja, kunnes hiffasin kylmäjuomakaapista muutaman juustosämpylän. Monella talkooemännällä oli kyllä palavaa intoa, mutta ei rutiinia kassakoneiden käytössä korttimaksuista puhumattakaan.

Keskipäivän ohjelmassa oli ”Loistava armo”. Puolituntisen, melko räyhäkän musiikkisession jälkeen ruotsalainen Richard Svensson puhui aiheesta Efesolaiskirjeen tekstin pohjalta. Kyllä on kitarakuoroajat olleet ja menneet, orkesteri pauhasi rytmikästä nuorisomusaa, jonka erotti mistä tahansa maallisesta festarimusiikista vain siellä täällä laulusolistin osuudessa vilahtava sana Jeesus. Eturiviin kokoontuneet nuoret svengailivat mukana festarityyliin kiljahdellen ja vislaillen. Musiikkisession lopulla kolehtilaatikoita kierrätettiin kädestä käteen. Screeneiltä näki eloisan puhujan tulkkeineen. Puhe armosta oli laatuunkäyvää festarievankeliumia. Yleisön joukossa oli uskollisia vapaakirkkomummoja, jotka varmaan silmät pyöreänä ihmettelivät nykymeininkiä. Julkituotuna tavoitteena oli yhdistää nuoriso, nuoret perheet ja aikuinen vapaakirkkoväki samoille juhlille, joilla ryhmille oli sekä omaa ohjelmaa että yhteistä. On seurattava trendejä, jos aiotaan pitää nuoret mukana ja kirkko elossa. Nuoria olikin runsaasti.

Iltapäivällä oli lähetysjuhla, ”Loistava tehtävä”, jossa esiteltiin mukana olevat lähetit. Musiikki oli rauhallisempaa. Puhuja Peter H. kuvasi lähetystehtävän rannattomuutta. On tuhansia ’saavuttamattomia’ kansoja ja kansanryhmiä, joissa ei ole ainuttakaan lähettiä eikä evankeliumia kukaan julista. Monissa maissa uskonnollinen lähetystyö on kielletty, lähetit ovat hengenvaarassa, heitä pidätetään, jopa surmataan. Tämän lohduttoman näyn julistaja ei oikein päässyt tehtävän loistoon asti puheessaan. Kolehti kerättiin taas.

Vapaakirkko tuntuu toimivan hyvin tietoisena evankelioimistehtävästä. Juhlien ilmapiiri oli sangen hälyisä. Kysäisin lapsenlastaan paimentavalta pariskunnalta väliajalla, miten he kokevat nykymuotoisen kesäjuhlameiningin. Eivät osanneet sanoa, kun olivat ensi kertaa mukana. Kuten mekin.

                             Seuraavana lauantaina Toinen saatteli minut Myyrmäkeen, jossa körttiväki piti kesäjuhliaan teemalla KAHDEN MAAN KANSALAISENA. Väkimäärä Herättäjäjuhlilla on toiseksi suurin lestadiolaisten Suviseurojen jälkeen, kymmeniä tuhansia. Vapaakirkon festareihin verrattuna meno oli kuin toiselta planeetalta. Yksinkertainen tumma risti edessä katseiden keskipisteenä. Suurimmalta osin ikääntynyt juhlaväki vaelteli tyynesti istumaan urheilukentän penkkiriveille, johon aurinko porotti armottomasti. Sateenvarjoja availtiin suojaksi paahteelta. Löysimme paikan katetusta sivukatsomosta, varjossa oli hyvä istua, ja tuoleissa oli selkänojatkin. Olimme sopineet blogiystävä Annikin kanssa tapaavamme juhlilla. Oli hyvin miellyttävää ’saada kasvot’ ihmiselle, jonka kanssa eri aiheista kirjoitellen ja keskustellen on tultu tutuiksi. Kohtasin joukossa myös omasta seurakunnasta tuttua väkeä, joiden kanssa aterioimme yhdessä. Massatapahtumissa rasittavinta on jonottaminen. Aterialle, kahvikojulle, jäätelökioskille, vessoihin jonotetaan silti ihmeen rauhallisesti. Körttiväen muonitusorganisaatio oli kyllä paremmin tehtävänsä tasallakin.  

Piispa Tapio Luoma piti raamattutunnin vakaasti. Päiväseuroissa Herättäjäyhdistyksen Jukka Hautala puhui asiaa. Miksi kahden maan kansalaisuuden jännite siirtyy keskinäisiin väleihimme, hän kyseli. Ehkä olemmekin monen maan kansalaisia. Miksi kaikki kansalaisuudet eivät mahtuisi samalle maalle? Ei pidä takertua omiin suloisiin piireihin, on lähdettävä liikkeelle, annettava tilaa. Jumalan kansa on nomadikansa. Omistamisesta on tullut taakka kirkolle, nyt jo myydään kirkkoja pois. Kenen puolelle kirkko asettuu, omistajaväen vai nomadien? Kesäjuhlat ovat Herran tien vaeltajien leiri, joka rakennetaan ja puretaan. On kuljettava eteen päin, luvattua maata kohti. – Muutkin päiväseurojen puheenvuorot antoivat eväitä jälkimietteisiin.

Merkillisen vaikuttava on suurella joukolla ilman säestystä veisattu virsi. Siionin virret ei ole minulle tuttu kirja, mutta monissa virsissä oli tutunoloinen sävel ja sanat yksinkertaista uskon kilvoitusta tukevaa ’ruisleipää’. Mikään körttijuhlilla ei tunnu päällekäyvältä, ei puheet, ei laulut. Kolehtia kerättiin kasseilla ilman erityisiä vetoomuspuheita, kohde vain kerrottiin. Valtava joukko vapaaehtoista talkooväkeä piti huolen, että kaikki sujui mallikkaasti. Eikä mistään maallisista festareista selviäisi näin vähin maksuin. Ateria 7 euroa (leipä, juusto, vesi mukana), kahvimukillinen 2 euroa, iso lettu hillon kera 3 euroa, banaaneja jaossa ilmaiseksi. Tulin kylläiseksi sekä hengen että ruumiin puolesta.

valkea pilvi lepäsi avaran kentän yllä

kuin siunaus

satoi kirkasta valoa

ja virsi kohosi ylös, valoa kohti