Joskus viime vuosisadalla, kun televisio oli vasta keksitty, mutta ei vielä kaikkien kotona, jännitettiin veljen kanssa radiosta talvisaikaan kansainvälisiä hiihtokilpailuja Lahdesta. Kaikki silloiset huippunimet tulivat tutuiksi. Oma hiihtokokemus supistui neljän vuoden ajan talvisiin koulumatkoihin (kolme kilometriä suuntaansa). Oppikoulussa tulivat vastaan luokkien väliset hiihtokilpailut. En muista kilpaladun pituutta, arvelen, että kyse oli muutamasta kilometristä. Parhaimmillani sijoituin oman luokan tytöistä neljänneksi. Inhosin kilpahiihtoa, voitto ei inspiroinut, mutta pakko oli yrittää, koska halusin kelvollisen liikuntanumeron.

Eilisiltana seurasimme innokkaasti leijonajoukkueen pronssiottelua Slovakiaa vastaan. Kerrankin osasivat hymyillä ja iloita mitalivoitosta, mitä ei aina ole tapahtunut. Tänään seurailimme olympiakisojen naisten 50 kilometrin kisaa. Onhan se tunnetusti matka, joka vie osallistujista monet fyysisesti hämärän rajamaille ja tulokseensa pettyneet romahduksen partaalle. Voittaja hiihteli tänään ylhäisessä yksinäisyydessään hymyillen maaliin. Takavuosien mitalihiihtäjämme hoiperteli loppumatkan ja romahti maaliviivan yli uransa viimeisessä kilpailussa, jossa hänen ei olisi tarvinnut edes olla enää mukana. Tuntui pahalta seurata kotikatsomossakin.

Kohta juhlitaan olympiakisojen päättymistä ja lasketaan viiden maanosan symbolinen kisalippu. Italia jää maksamaan yllättänyttä kisalaskua, urheilijat, toimitsijat ja toimittajat, kisaselostajat, asiantuntijat, kunniavieraat, tuomarit ja yleisö palaavat kotiinsa. Huomenna tv-katsojat palaavat arkeensa ja koululaiset kouluihinsa. Sesonkifiesta on päättynyt.

Hiljaisia päiviä kahden kesken. Ei tarvita paljoja sanoja, päivät soljuvat. On tilaa pienille kosketuksille, ajatusten jakamiselle, toinen toistensa tunnetilojen myötäilylle.

Vuodenajan pimeyskin hellitti hivenen huokaisten. Satoi sen verran lunta, että maahan jäi puhdasta valkeaa tummanraskaiden kuolemanvärien peitoksi. Tervetuloa talvi!

Kaksi viikkoa vielä ensimmäisen adventin valoihin. Hain lyhdyn, joka on pihavajassa kevään ja kesän torkkunut ja aikaansa odottanut. Tänä iltana sytytin siihen liekin. Se on kiitos lumen valosta, kiitos yllättävistä ilonkiteistä, jotka ovat sulaneet sydämeen ja tuoneet voimia. Naapurikin oli sytyttänyt lyhdyn. Jaettuna ilo kasvaa.  

Käteisen tarve, vieras pankkiautomaatti ja tiukahko aikataulu menossa. Automaatin ohjetaulu matalalta paistavan ilta-auringon häikäisemä. Kortti sisään ja tunnusluku näpynäpy, summan valinta, ohoh, lipsahti yksi nolla liikaa, apua mistä sen saa pois, ei mistään. Ohjetauluun tyly teksti: väärä tunnusluku, tapahtuma keskeytetty. Mitä, ei ei! kortti pois äkkiä, ja uusi yritys. Vaan sitten kortti ei menekään sisälle, ei millään. Toinen tulee katsomaan mikä siinä kestää, survaisee kortin sisään voimalla. Alusta taas…näpynäpy…huolella nyt oikea tunnusluku ja hitaasti oikea summa – ei auta, tapahtuma keskeytetty. No niin taas.

Mutta sitten…automaatti hermostuu, ei luovuta korttia ulos eikä niele uumeniinsa, kortti jäpöttää kiinni syvällä luukussa ja pysyy, ei lähde kahdella sormella kummankaan voimin. Siinä seisotaan äimän käkenä ihmettelemässä, mitäs nyt tehdään. Toinen miettii, pitäisikö hakea ’hohtimet’ kotoa, kortin omistaja miettii, pitäisikö kuolettaa kortti puhelinsoitolla oman pankin hätänumeroon, eihän me tähänkään voida jäädä tätä vahtimaan. Automaattikin miettii mitä tekisi ja tulee lopulta siihen tulokseen, että pitäköön korttinsa onneton. Toinen kokeilee vielä kerran lähtisikö kortti irti – ja kas, siitä se lähteekin ihan kiltisti, mutta ilman rahaa.

Kolmas yritys, ja sitä avustaa Toinen, jolle tämä automaatti on tuttu ja joka katsoo yläviistosta ohjetauluun – toisin kuin pituudeltaan vähäisempi elämäntoveri. Ja kas, automaatti antaa nikottelematta sekä rahan että kortin takaisin. – Henkiin jäätiin, asiat hoituivat ilman hohtimia, ja paniikinpoikanenkin pakeni paikalta.

On helppoa naisen matematiikkaa, että jos olet koulusi käynyt, onnesi oksan löytänyt ja saanut esikoisesi parikymppisenä, olet 70, kun hän juhlii viisikymppisiään. Voi olettaa, että olet jäänyt eläkkeelle hyväkuntoisena 65 tietämissä ja olet yhä monessa mukana. Mikäpäs siinä. Vaan elämän saldon optimitulos ei olekaan kaikkien tulos.

Meitä on, jotka edellisellä vuosituhannella ammattikoulutuksen ja mieleisensä työpaikan saatuaan, jatkoivat opintojaan työn ohella ja ihan kesken kehitteillä olevien omien optioidensa hupsahtivat parisuhdeprojektiin, eivätkä ehtineet naimisiin mentyäänkään perheellistyä pariin vuoteen, joten jos esikoinen juhlii tänä vuonna viisikymppistään, emo onkin lähestulkoon – vanhus.

Asiain laita valkenee esikoiselle ehkä viiveellä, mutta emolle viimeistään viisikymppispäivän aattona: jälkijunassa ollaan. Emo muistaa nuoruusvuosiltaan laulun, jota tuli iloisesti kitaraa rämpytellen lauleltua ilman huolen häivää. Se meni näin: ”Jos sä jälleen myöhästyt, juna onkin lähtenyt, kuulla voit sä viime vihellyksen vain. Kauempaa ja kauempaa, kauempaa ja kauempaa kuulla voit sä viime vihellyksen vain”.

ONNEA & Jumalan siunausta kaikille asianomaisille!

se vielä ujostelee, käärii maisemaa usvaan,

yrittää kätkeä tammen kullanruskeat pikkuoksat, kypsyvät terhot

vaimeana herää kaupunki sunnuntaihin

oi suloiset sumuaamut! hyräillen sivelevät sielua

ja pihanurmen kylmä kaste

herättää varpaat!

tulisen helleviikon jälkeen aamuyöllä auringonnousun aikaan tekoäly yrittää virkistää kirjoittimensa avaajaa huurteisella merikuvalla. kumma kun se ei paahteisten päivien kypsyttämää sieluntilaa kohenna, sen sijaan puolen tunnin haahuilu yöpaidassa kasteluletkun kanssa ihanassa viileydessä saa ihmisen melkein hurmioon: hyvää huomenta pihakukat, tässä maljanne! oi tammi, elämämme ankkuripuu, kiitos yön suojasta ja päivän varjosta! ja pensaat, anteliaasta syvänvihreästä pehmeydestänne!

aamuyön puutarhatonttuilu virkistää kokonaisvaltaisemmin kuin huoneisiin viileyttä kehräävä ilmastointi. on ihmeellistä nähdä aamuvalon syntyhehku puistometsän tumman pitsin takaisessa avaruudessa. sielu häikäistyy aamu aamulta, juo kyllikseen valon maljasta, yhtyy elämän lauluun. ja huomenna, ehkä jo huomenna saderintama käy armahtaen ylitsemme…

ps   tämän kirjoitin tänään viiden aikaan aamulla. jo ennen puolta päivää ukkonen kaatoi sadetta saaveittain pihaan. sitäkö ihan saa, mitä tilaa?

…voisi sanoa kesän korkeilla hetkillä, kun aaton pölyt on huiskien pyyhitty, saunaillan lempeissä löylyissä itseä ja toistaan hellitelty ja harvinaisen pitkin ja hyvin unin levätty. juhannusaamu, kaupungin hiljaisuus kuuden aikaan, ja aurinko!

…tuuli ei ole vielä hereillä, vain jokunen koivun ritva liikahtaa tuolloin tällöin, tammenlehvä värähtää ja linnut varhaiset supisevat syreeneissä ja aroniapensaissa. olen onnellinen, että heräsin omin aikoineni enkä hukannut varhaisen kesäaamun taikahetkeä.

…onnelliset hetket ovat elämän lahjaa. kätkössä, silti ulottuvilla, ne odottavat arkisen polun varrella mahdollisuutta tulla tietoisuuteen. niiden taika ja siunaus on juuri hetkellisyys, ei niihin voi jäädä asumaan. voi olla vain avoin hetkien tulla ja mennä.

Viime sunnuntain iltapäivällä tutustuimme meille uuteen ja ihastuttavaan paikkaan Stadin Viikissä.  Pääsimme nauttimaan parinkymmenen energisen naisen voimaannuttavasta ja riemastuttavasta kuoroesityksestä Annalan Huvilassa. Päivä oli mitä parhain ja huvilan puisto kukkii ihanasti juuri nyt. Ikivanhat tammet ja koivukuja, voiko kaupungissa olla jotain näin suloista! Paikkaa hoitavat Hyötykasviyhdistyksen vapaaehtoiset ja sieltä saa kahvilapalveluja sunnuntaisin.

Rekolan Olkkarikuoro, jossa miniämme laulaa mukana, on mitä mainioin porukka pienten ja isompienkin lasten äideille voimaantua vapaapäiväisin hyvän harrastuksen parissa ja jakaa vertaistukea toinen toiselleen. Tapasimme konsertissa myös Kuopuksemme pikku tyttösineen ja heidän toiset isovanhempansa, jotka asuvat melkein perheen naapurissa. – Tavoitin itsekin sekä kotiäitivuosien että työvuosien muistoista nuo tunnot oman ajan kaipuusta ja satunnaisten vapaahetkien lumosta, josta upeat naiset lauloivat.  

Tunsin itseni vallan pöllämystyneeksi peikkomuoriksi, kun eilen iltapäivällä kömmimme kotikolostamme pikkukaupungista aktiiviväestön keskelle Stadiin. Pienen maan ison kaupungin imago Stadilla kyllä on, vaan varsin kesy maailman metropoleihin verrattuna. Jatkuvan liikkeen virrassa elävä pääkaupunki tuntui yllättävän ahtaalta ja tukkoiselta paikalta ruuhka-aikaan.

Taapersimme assalta tunneliväylää ylös Elielin aukiolle ja Musiikkitaloa kohti rauhallista tahtia. Konsertin alkuun oli vielä puoli tuntia. Jotain kertoo meidän kunnostamme se, että Toinen kysyi puolivälissä, näkyykö missään penkkiä. Käännyimme aukiolta Sanomatalon sisälle, jossa pitää majaa Fazerin kahvila. Tuoleja löytyi ja oli muutenkin sopivasti aikaa nauttia pientä välipalaa.

Musiikkitalon seinänkokoisella mainostaululla kerrottiin kohta alkavasta sellokonsertista, jossa Sibelius-Akatemian oppilaat soittavat. Olimme täällä, koska halusimme kuulla miten Rip tulkitsisi Prokofjevin sellosonaattia. Esikoinen oli vastassa ja johdatteli meidät alakertaan Camerata-saliin. Kuulijoina oli pääasiassa soittajien läheisiä ja tuttuja. Tapasimme myös Esikoisen entisen sellonopettajan ja soittajapojan toiset isovanhemmat. Erityinen ilo väreili kaikissa meissä, olimme äskettäin saaneet tiedon, että Rip saa Kulttuurirahastolta vanhan arvosellon käyttöönsä viideksi vuodeksi – mahdollisuus, jonka eteen on myös ponnisteltava tavoitteellisesti ja tosissaan.

Rip onnistui upeasti sonaatissa ja Popperin virtuoosikappaleessa. Koko konsertti, tavoitteellisesti soittoa opiskelevien, lahjakkaiden nuorten potentiaali, hehkutti sydäntä ja ruokki uskoamme heidän tulevaisuuteensa klassisen musiikin maailmassa.

kevät intoili etuajassa, aloitti täällä etelässä jo maaliskuussa ja jarrutti sitten koko ajan. koivut jaksoivat kukkia hartaasti, kylvää siitepölyä punertavista norkoistaan ja pantata lehtisilmujaan koko huhtikuun. ja sitten – juuri tänään, äitienpäivän aattona, puhkesivat kotikadun koivut hentoon viherrykseen. se oli kuin tanssiin kutsu! tarvittiin vain lounainen tuulenhenkäys ja ihme tapahtui. kotipihan kukat ovat kukkineet villisti koko huhtikuun ja yhäkin toinen toisensa perään. kaupungin kirsikkapuut viettävät hanamijuhlaansa ja onnenpensaat hehkuvat kullankeltaisina kuin keski-Euroopassa konsanaan. kevät tanssii!