kevät intoili etuajassa, aloitti täällä etelässä jo maaliskuussa ja jarrutti sitten koko ajan. koivut jaksoivat kukkia hartaasti, kylvää siitepölyä punertavista norkoistaan ja pantata lehtisilmujaan koko huhtikuun. ja sitten – juuri tänään, äitienpäivän aattona, puhkesivat kotikadun koivut hentoon viherrykseen. se oli kuin tanssiin kutsu! tarvittiin vain lounainen tuulenhenkäys ja ihme tapahtui. kotipihan kukat ovat kukkineet villisti koko huhtikuun ja yhäkin toinen toisensa perään. kaupungin kirsikkapuut viettävät hanamijuhlaansa ja onnenpensaat hehkuvat kullankeltaisina kuin keski-Euroopassa konsanaan. kevät tanssii!

Meitä suomalaisia on moneksi. Joulukuun kuudes on hyvä päivä kuulostella missä jamassa kansallinen identiteettimme kulloisessakin ajassa on. Yksi mittari sille on, missä kaikkialla ja miten itsenäisen maamme merkkipäivää juhlistetaan. Ketkä marssivat missäkin muodostelmissa ja missä merkeissä? Ketkä juhlivat presidentin kutsuilla, ja onko juhlan proseduuria päivitetty päämiehen vaihduttua muuten, kuin säätämällä valtiosalin valaistusta ja kutsumalla veteraanit ennakkoon omaan juhlaansa, jossa huomioitiin heidän ikänsä ja kuntonsa entistä paremmin.

Katselimme Linnan juhlia siihen asti, kun presidenttiparien yhteiskuva, ilman Tarja Halosta, oli otettu ja Alex ja Suzanne olivat ensimmäisen valssinsa tanssahtaneet. Mitä sitten tapahtui emme tiedä, varmaan media kertoo mitä mieltä kukakin mistäkin oli. Jotenkin liikuttavalta tuntuu, että yhä kaikkien täytyy todistaa tätä valtakunnan ainoaa juhlimisen arvoista Juhlaa. Mielessäni viipyy lähtemätön kuva Paula Vesalasta valkoisessa asussa tulkitsemassa veteraanien juhlassa ainutlaatuisella tavallaan Sibeliuksen Finlandiaa. Siinä oli samaa mystistä voimaa kuin aikoinaan Arja Saijonmaan Ystävän laulussa.

Taakse jäi ikuiselta pimeydeltä tuntunut marraskuu. Hoosianna! Tietyn hyllyn tietystä alalaatikosta heräteltiin 11 kuukautta hurskaan unta nukkunut kynttelikkö. Se on ollut käytössä joka joulukuu ainakin tässä kodissa asutut 35 vuotta. Vielä neljä valkoista kruunukynttilää ja kas, adventti voi alkaa.

Yöllä herään kilinään ja kolinaan. Keittiön oven raosta kuultaa valo. Toinen siellä pitelee kahteen osaan hajonnutta kynttelikköä, josta kynttilät ovat karanneet lattialle. Ehkä ei pitäisi jättää adventtikynttelikköä tilapäisesti odottamaan aamua valokatkaisijaa hapuilevan liikeradalle.

No niin. Myydäänkö adventtikynttelikköjä enää nykyään missään? Netti kertoo, että ainakin yksi malli vielä on myynnissä naapurikaupungin kauppakeskuksessa, mutta sinne on ajomatkaa. Ei auta. Menoksi. -Vai?

Olimme olleet aamulla varhain kaupassa ja olin juuri ottanut marjapiirakan uunista – oh! että innostuin ja sain vielä leivottua! – kun ovikello soi. He tulivat sovitusti ja ajallaan, Esikoinen ja Ystävä. Hikoilin vielä keittiön puolella kalasopan maustehuuruissa ja moikattuamme he asettuivat olotilaan kuullakseen Toisen meistä kertovan tuoreimmat uutiset omasta voinnistaan. Ja kohta lohikeitto maistui kaikille.

Sitten viime tapaamisen oli elämän ja kuoleman surua koettu sekä meillä että heillä. Se tuntui siinä hiljaisin sanoin puhuttuna ruuan lomassa. On tärkeää voida joskus jakaa surunkin tuntoja avoimesti ja aikuisten kesken – useimmitenhan olemme koolla milloin nuorten, milloin pienten synttäreillä, ja tunnelma on lapsikeskeinen. Meille oli silti nytkin tärkeää ja mieluista saada kuulla myös isänsä kertovan isojen lasten kokemuksista uusissa kouluissaan.

Haikeus oli keskustelumme perustunne. Itse kukin on jo eri kohdassa tiellään kuin vielä keväällä. Surujen aallot tuntuvat vaimeina elämässä pitkään, ja menetysten merkitys tyyntyy hitaasti osaksi tulevaa syksyistä ja talvista polkua.

Milloin se olikaan, kun koronapandemia lopetti lähes kaiken sosiaalisen ja kulttuurisen elämän meiltä, onko siitä yli neljä vuotta? Näin paljonko se vei? Kulku Musiikkitalon salin rappusissa tuntui hidastuneen ja vaati tukeutumista kaiteisiin, vaikka paikkamme olivat yläpermannolla ja rivin päässä.

Ennen konsertin alkua ehdimme muistella haikeina kaikki ne paikat eri puolilta salia, joissa olimme kausikorttilaisina istuneet nauttimassa Kaupunginorkesterin sinfoniasarjan konserteista upeine solisteineen eläkevuosiemme ajan. Oma tunnelmani oli myös riemukas: vielä täällä! Nyt on näkymäkin uusi: urkupöytä lavalla keskiössä ja mahtavat bassopillit kiemurtelemassa korkeuksiin urkufasadin kylkeä pitkin. Onhan tämä sali upea ja kaunis, kun se on täynnä musiikkia rakastavaa yleisöä!

Juhlaviikkojen ohjelmaan kuulunut konsertti antoi erinomaisen kuvan uudesta soittimesta, joka onkin äänikertoineen oikeastaan orkesteri, jota taiteilija Iveta Apkalina (Latviasta) johti vuoroin tulisieluisesti Bachia tulkiten ja siroissa hopeakengissä bassokoskettimilla tanssien – vuoroin meditatiivista rauhaa virtaavien modernien Philip Glassin sävellysten minimalismilla herkutellen. Itse olin ihan ’tiloissa’ Glass-osuudessa, tuntui kuin soliseva musiikki olisi voinut jatkua ikuisuuksiin pienin variaatioin… Ja kyllä, Bach soi niin voimallisesti ja upeasti salissa kuin vain ilman katedraalien hulmuavaa resonanssia mahdollista on.

Olen tuskaantunut. Ei sitä ymmärrä, ellei tiedä huoneessani olevasta painavasta muistojen arkusta, joka on täynnä päiväkirjoja. Olen elänyt kirjoittaen läpi elämäni 12-vuotiaasta lähtien. Ajatuksia, tunnelmia, merkittäviä tapahtumia ja vaiheita. Ja nythän on niin, ettei lastenlasten sukupolvi osaa lukea viime vuosisadan kouluissa opittua kaunokirjoitusta enkä itsekään enää saa kohta selvää omasta käsialastani.

Jossakin vuoden -23 paikkeilla tuli 57. päiväkirja täyteen. Siinä saumassa päätin, että se sitten saa olla viimeinen. Vaan kuinkas kävi. Milloin mistäkin löytyy nyt yksin harhailevia aforistisia lauselmia, runonsäkeitä, harvasanaisia merkintöjä, jotka on pantu muistiin etupäässä öisin. Oivalsin, että Yökirja saattaisi olla tässä tilanteessa hyvä ratkaisu, sillä kodittomina ajelehtivat ajatelmat eivät jaksa elää. Ne ovat silti osa minua, ja tihkun näköjään vielä elämää, vaikka olen vanha. Mihinkäs siitä pääsee, kun on ensin lukemaan ja sitten kirjoittamaan oppinut ja sillä tavalla hengittänyt.

Kodittomien korjaaminen talteen on elokuun projektini. Tekstit koskettavat, joskus ihan kyyneliin asti. Kun kerroin tästä Toiselleni, hän sanoi: – Sillä on nimikin. – ?  – Sanovat kuolinsiivoukseksi.

Tuulee. Kotikadun koivujen lehvät pyörivät villisti sinne ja tänne, hetkeksi jähmettyvät kuin säikähtäen paikoilleen, sitten taas. Oi kesäpilven ikiaikainen keveys, sinessä kiiruhtava. Pihassa hulmuaa lippu uljaasti, tangolla narut räpsyvät. Ja valkopyykistä narulle tuotu lakana on tuulessa kevyt.

Tänään olen kesä, perhosen tanssi, ahon laidan punainen marja, linnun luritus lauluoksallaan, lokin liito korkeudessa tuuli siivissään. Eilinen on mennyt, haihtunut kuin uni herätessä. Mitä ehkä pelkäsin, mistä näin pahaa unta, on haihtunut kuin usva auringon säteisiin. Sain kesän takaisin.

Loittonen. Käyn sisältä hiljaiseksi kuin kaupunki, josta väki on kaikonnut mökkilaitureilleen, saunojensa löylyihin, rantojensa vilpoisiin vesiin. Mietin omiani, tapahtunutta, tulevaa. Avoin ikkuna tarjoaa sepelkyyhkyn tarinointia, onneksi tuo ei ole monisanainen. Pihatammen juurella rohtoraunioyrtti ojentelee käsiään, kukkasormissa terveiset taivaansinestä.

Ei tuoksu koivut rapun pielissä, aidan takana vain kotikadun koivurivi, jonka hiuksia tuuli kieputtaa. Ei vastaa, ei vihtaa saunan löylyissä, ei kukkia tyynyn alla unien ja unelmien inspiraatioksi illan hämärtyessä yöksi. Unelmiakaan, enää? Naapurinmies nostaa lipun salkoon, tuuli antaa siniristin olla aloillaan, siinä se roikkuu kuin muistona menneistä ajoista, jolloin tuuli tarttui ja vei.

Ystäviltä kilahtelee juhannustoivotuksia luuriin, otan vastaan ilosydämin, kerron Toisellenikin. Eivät ole unohtaneet, emme mekään. Radio valuttaa toisessa huoneessa vaimeasti juhannuspulinaa, säveliä ja puhetta, mitä lie. Ei siinä ole minulle mitään, mutta Toinen viihtyy leppoisassa jutustelussa, johon ei tarvitse osallistua, ei jatkaa juttua eikä ottaa kantaa. Sellaista on vapaus olla.

Ajelulle. Haluan aina keväällä nähdä muokatut, kylvetyt, avarat peltoaukeat, joita kotimaisemissamme on yllättävän runsaasti. Keski-Uusimaa on ihanaa asuinseutua erityisesti keväästä pitkälle syksyyn. Vuosikymmenet otimme kevään vastaan pyöräillen, nyt köröttelemme nelipyöräisellä.

Järvi. Kevätmaiseman jäistä vapautunut vesi kutsuu ihmiset pieniltä kaupunkipihoiltaan ja omakotitonteiltaan rannan tuntumaan. Vesi on sameahkoa, mutta siinäkin auringonsäteet kimaltavat. Avaruus huikaisee, tuuli rypyttää veden pintaa ja hulmuttaa ihanasti rannalla seisojan hiuksia.

Metsä. Jokakeväinen ykköskohteemme on Rantatien kallioinen luonnonsuojelualue, jonka poluilla on muistutus lintujen pesimärauhasta. Nuorten koivujen ihastuttava raikkaus, vanhat petäjät ryhmyisine oksineen ja kuusten tumma vihreä, joukossa muutama pystyyn kuivunut kelokin. Lahopuiden sammaleiset leposijat. Metsää kauneimmillaan.   

Linnut. Peippo laulaa suvivirttään. Tämä kesä on meille 51:s yhteinen ja joka ikinen kesä peipot ovat laulaneet tuota samaa sävelmää, missä ikinä olemmekin olleet. Muitakin sirkuttajia ja piipittäjiä kuorossa sooloilee. Täällä ei kuule käkeä, se tarvitsee isommat metsät reviirikseen.

Kukat ja perhoset. Metsäorvokin taivaansininen katse huikaisee sielua. Kielot tuoksuvat. Valkovuokkomatto vilkkuu vanhojen puiden lomitse. Omenapuukin tuossa, kauniina kuin morsian, kukassaan hento perhonen. On Kesä taas.                                                                                                                                                                                                               

Helatorstai meni junassa istuen. Reilun neljän tunnin siirtyminen Pohjois-Karjalaan ei ollut meille ihan helppo rasti nykyisessä kunnossamme. Tajusimme kohta, ettemme ole matkustaneet junalla kymmeniin vuosiin muuta kuin lähijunassa Helsinkiin ja takaisin. Ei ole ollut mitään asiaa esim. Tikkurilan uusitun aseman yläkerrokseen. Kului tovi hahmottaessa, miltä raiteelta löytyy IC-juna itään ja mistä pääsee sille raiteelle.

Seuraavana aamuna varhain seisoimme pienellä joukolla Toisen äidin suvun haudalla. Se on hänen Ukkinsa ja Mumminsa sekä vanhemman tädin ja enon leposija. Kummitädin uurna laskettiin lapsuusperheensä syliin, kuten hän toivoi. Toinen luki valitsemamme tekstin ja yhdyimme kaikki Isä meidän-rukoukseen. Yhdessä vielä lauloimme ’Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi’. Peittelimme hietamaalla uurnan sijalleen ja kun vahtimestari oli viimeistellyt haudan, jätimme siihen ruusumme.

Läheisen Ortodoksikirkon tiloissa jaoimme muistojamme Tädin vaiheista kahvin, kakun ja karjalanpiirakoiden nauttimisen lomassa. Tässäkin meitä oli koolla viisi, poikiemme tilalla oli nyt Toisen sisar ja puolisonsa. Todettiin sekin, että Toinen on kolmesta jäljellä olevasta serkuksesta vanhin, siis myös äitinsä suvun vanhin. Hyvästelimme siskon ja serkun ja palasimme hotelliin. Junan lähtöä odotellessa oli aikaa syödä maittava lounas ja rauhoittua katsellen Pielisvirran pyörteitä. Tunsin kiitollisuutta, että olimme jaksaneet osaltamme tämän monivaiheisen saattomatkan. Täti jaksoi sadan vuoden elämän.