…voisi sanoa kesän korkeilla hetkillä, kun aaton pölyt on huiskien pyyhitty, saunaillan lempeissä löylyissä itseä ja toistaan hellitelty ja harvinaisen pitkin ja hyvin unin levätty. juhannusaamu, kaupungin hiljaisuus kuuden aikaan, ja aurinko!

…tuuli ei ole vielä hereillä, vain jokunen koivun ritva liikahtaa tuolloin tällöin, tammenlehvä värähtää ja linnut varhaiset supisevat syreeneissä ja aroniapensaissa. olen onnellinen, että heräsin omin aikoineni enkä hukannut varhaisen kesäaamun taikahetkeä.

…onnelliset hetket ovat elämän lahjaa. kätkössä, silti ulottuvilla, ne odottavat arkisen polun varrella mahdollisuutta tulla tietoisuuteen. niiden taika ja siunaus on juuri hetkellisyys, ei niihin voi jäädä asumaan. voi olla vain avoin hetkien tulla ja mennä.

Viime sunnuntain iltapäivällä tutustuimme meille uuteen ja ihastuttavaan paikkaan Stadin Viikissä.  Pääsimme nauttimaan parinkymmenen energisen naisen voimaannuttavasta ja riemastuttavasta kuoroesityksestä Annalan Huvilassa. Päivä oli mitä parhain ja huvilan puisto kukkii ihanasti juuri nyt. Ikivanhat tammet ja koivukuja, voiko kaupungissa olla jotain näin suloista! Paikkaa hoitavat Hyötykasviyhdistyksen vapaaehtoiset ja sieltä saa kahvilapalveluja sunnuntaisin.

Rekolan Olkkarikuoro, jossa miniämme laulaa mukana, on mitä mainioin porukka pienten ja isompienkin lasten äideille voimaantua vapaapäiväisin hyvän harrastuksen parissa ja jakaa vertaistukea toinen toiselleen. Tapasimme konsertissa myös Kuopuksemme pikku tyttösineen ja heidän toiset isovanhempansa, jotka asuvat melkein perheen naapurissa. – Tavoitin itsekin sekä kotiäitivuosien että työvuosien muistoista nuo tunnot oman ajan kaipuusta ja satunnaisten vapaahetkien lumosta, josta upeat naiset lauloivat.  

Tunsin itseni vallan pöllämystyneeksi peikkomuoriksi, kun eilen iltapäivällä kömmimme kotikolostamme pikkukaupungista aktiiviväestön keskelle Stadiin. Pienen maan ison kaupungin imago Stadilla kyllä on, vaan varsin kesy maailman metropoleihin verrattuna. Jatkuvan liikkeen virrassa elävä pääkaupunki tuntui yllättävän ahtaalta ja tukkoiselta paikalta ruuhka-aikaan.

Taapersimme assalta tunneliväylää ylös Elielin aukiolle ja Musiikkitaloa kohti rauhallista tahtia. Konsertin alkuun oli vielä puoli tuntia. Jotain kertoo meidän kunnostamme se, että Toinen kysyi puolivälissä, näkyykö missään penkkiä. Käännyimme aukiolta Sanomatalon sisälle, jossa pitää majaa Fazerin kahvila. Tuoleja löytyi ja oli muutenkin sopivasti aikaa nauttia pientä välipalaa.

Musiikkitalon seinänkokoisella mainostaululla kerrottiin kohta alkavasta sellokonsertista, jossa Sibelius-Akatemian oppilaat soittavat. Olimme täällä, koska halusimme kuulla miten Rip tulkitsisi Prokofjevin sellosonaattia. Esikoinen oli vastassa ja johdatteli meidät alakertaan Camerata-saliin. Kuulijoina oli pääasiassa soittajien läheisiä ja tuttuja. Tapasimme myös Esikoisen entisen sellonopettajan ja soittajapojan toiset isovanhemmat. Erityinen ilo väreili kaikissa meissä, olimme äskettäin saaneet tiedon, että Rip saa Kulttuurirahastolta vanhan arvosellon käyttöönsä viideksi vuodeksi – mahdollisuus, jonka eteen on myös ponnisteltava tavoitteellisesti ja tosissaan.

Rip onnistui upeasti sonaatissa ja Popperin virtuoosikappaleessa. Koko konsertti, tavoitteellisesti soittoa opiskelevien, lahjakkaiden nuorten potentiaali, hehkutti sydäntä ja ruokki uskoamme heidän tulevaisuuteensa klassisen musiikin maailmassa.

kevät intoili etuajassa, aloitti täällä etelässä jo maaliskuussa ja jarrutti sitten koko ajan. koivut jaksoivat kukkia hartaasti, kylvää siitepölyä punertavista norkoistaan ja pantata lehtisilmujaan koko huhtikuun. ja sitten – juuri tänään, äitienpäivän aattona, puhkesivat kotikadun koivut hentoon viherrykseen. se oli kuin tanssiin kutsu! tarvittiin vain lounainen tuulenhenkäys ja ihme tapahtui. kotipihan kukat ovat kukkineet villisti koko huhtikuun ja yhäkin toinen toisensa perään. kaupungin kirsikkapuut viettävät hanamijuhlaansa ja onnenpensaat hehkuvat kullankeltaisina kuin keski-Euroopassa konsanaan. kevät tanssii!

Meitä suomalaisia on moneksi. Joulukuun kuudes on hyvä päivä kuulostella missä jamassa kansallinen identiteettimme kulloisessakin ajassa on. Yksi mittari sille on, missä kaikkialla ja miten itsenäisen maamme merkkipäivää juhlistetaan. Ketkä marssivat missäkin muodostelmissa ja missä merkeissä? Ketkä juhlivat presidentin kutsuilla, ja onko juhlan proseduuria päivitetty päämiehen vaihduttua muuten, kuin säätämällä valtiosalin valaistusta ja kutsumalla veteraanit ennakkoon omaan juhlaansa, jossa huomioitiin heidän ikänsä ja kuntonsa entistä paremmin.

Katselimme Linnan juhlia siihen asti, kun presidenttiparien yhteiskuva, ilman Tarja Halosta, oli otettu ja Alex ja Suzanne olivat ensimmäisen valssinsa tanssahtaneet. Mitä sitten tapahtui emme tiedä, varmaan media kertoo mitä mieltä kukakin mistäkin oli. Jotenkin liikuttavalta tuntuu, että yhä kaikkien täytyy todistaa tätä valtakunnan ainoaa juhlimisen arvoista Juhlaa. Mielessäni viipyy lähtemätön kuva Paula Vesalasta valkoisessa asussa tulkitsemassa veteraanien juhlassa ainutlaatuisella tavallaan Sibeliuksen Finlandiaa. Siinä oli samaa mystistä voimaa kuin aikoinaan Arja Saijonmaan Ystävän laulussa.

Taakse jäi ikuiselta pimeydeltä tuntunut marraskuu. Hoosianna! Tietyn hyllyn tietystä alalaatikosta heräteltiin 11 kuukautta hurskaan unta nukkunut kynttelikkö. Se on ollut käytössä joka joulukuu ainakin tässä kodissa asutut 35 vuotta. Vielä neljä valkoista kruunukynttilää ja kas, adventti voi alkaa.

Yöllä herään kilinään ja kolinaan. Keittiön oven raosta kuultaa valo. Toinen siellä pitelee kahteen osaan hajonnutta kynttelikköä, josta kynttilät ovat karanneet lattialle. Ehkä ei pitäisi jättää adventtikynttelikköä tilapäisesti odottamaan aamua valokatkaisijaa hapuilevan liikeradalle.

No niin. Myydäänkö adventtikynttelikköjä enää nykyään missään? Netti kertoo, että ainakin yksi malli vielä on myynnissä naapurikaupungin kauppakeskuksessa, mutta sinne on ajomatkaa. Ei auta. Menoksi. -Vai?

Olimme olleet aamulla varhain kaupassa ja olin juuri ottanut marjapiirakan uunista – oh! että innostuin ja sain vielä leivottua! – kun ovikello soi. He tulivat sovitusti ja ajallaan, Esikoinen ja Ystävä. Hikoilin vielä keittiön puolella kalasopan maustehuuruissa ja moikattuamme he asettuivat olotilaan kuullakseen Toisen meistä kertovan tuoreimmat uutiset omasta voinnistaan. Ja kohta lohikeitto maistui kaikille.

Sitten viime tapaamisen oli elämän ja kuoleman surua koettu sekä meillä että heillä. Se tuntui siinä hiljaisin sanoin puhuttuna ruuan lomassa. On tärkeää voida joskus jakaa surunkin tuntoja avoimesti ja aikuisten kesken – useimmitenhan olemme koolla milloin nuorten, milloin pienten synttäreillä, ja tunnelma on lapsikeskeinen. Meille oli silti nytkin tärkeää ja mieluista saada kuulla myös isänsä kertovan isojen lasten kokemuksista uusissa kouluissaan.

Haikeus oli keskustelumme perustunne. Itse kukin on jo eri kohdassa tiellään kuin vielä keväällä. Surujen aallot tuntuvat vaimeina elämässä pitkään, ja menetysten merkitys tyyntyy hitaasti osaksi tulevaa syksyistä ja talvista polkua.

Milloin se olikaan, kun koronapandemia lopetti lähes kaiken sosiaalisen ja kulttuurisen elämän meiltä, onko siitä yli neljä vuotta? Näin paljonko se vei? Kulku Musiikkitalon salin rappusissa tuntui hidastuneen ja vaati tukeutumista kaiteisiin, vaikka paikkamme olivat yläpermannolla ja rivin päässä.

Ennen konsertin alkua ehdimme muistella haikeina kaikki ne paikat eri puolilta salia, joissa olimme kausikorttilaisina istuneet nauttimassa Kaupunginorkesterin sinfoniasarjan konserteista upeine solisteineen eläkevuosiemme ajan. Oma tunnelmani oli myös riemukas: vielä täällä! Nyt on näkymäkin uusi: urkupöytä lavalla keskiössä ja mahtavat bassopillit kiemurtelemassa korkeuksiin urkufasadin kylkeä pitkin. Onhan tämä sali upea ja kaunis, kun se on täynnä musiikkia rakastavaa yleisöä!

Juhlaviikkojen ohjelmaan kuulunut konsertti antoi erinomaisen kuvan uudesta soittimesta, joka onkin äänikertoineen oikeastaan orkesteri, jota taiteilija Iveta Apkalina (Latviasta) johti vuoroin tulisieluisesti Bachia tulkiten ja siroissa hopeakengissä bassokoskettimilla tanssien – vuoroin meditatiivista rauhaa virtaavien modernien Philip Glassin sävellysten minimalismilla herkutellen. Itse olin ihan ’tiloissa’ Glass-osuudessa, tuntui kuin soliseva musiikki olisi voinut jatkua ikuisuuksiin pienin variaatioin… Ja kyllä, Bach soi niin voimallisesti ja upeasti salissa kuin vain ilman katedraalien hulmuavaa resonanssia mahdollista on.

Olen tuskaantunut. Ei sitä ymmärrä, ellei tiedä huoneessani olevasta painavasta muistojen arkusta, joka on täynnä päiväkirjoja. Olen elänyt kirjoittaen läpi elämäni 12-vuotiaasta lähtien. Ajatuksia, tunnelmia, merkittäviä tapahtumia ja vaiheita. Ja nythän on niin, ettei lastenlasten sukupolvi osaa lukea viime vuosisadan kouluissa opittua kaunokirjoitusta enkä itsekään enää saa kohta selvää omasta käsialastani.

Jossakin vuoden -23 paikkeilla tuli 57. päiväkirja täyteen. Siinä saumassa päätin, että se sitten saa olla viimeinen. Vaan kuinkas kävi. Milloin mistäkin löytyy nyt yksin harhailevia aforistisia lauselmia, runonsäkeitä, harvasanaisia merkintöjä, jotka on pantu muistiin etupäässä öisin. Oivalsin, että Yökirja saattaisi olla tässä tilanteessa hyvä ratkaisu, sillä kodittomina ajelehtivat ajatelmat eivät jaksa elää. Ne ovat silti osa minua, ja tihkun näköjään vielä elämää, vaikka olen vanha. Mihinkäs siitä pääsee, kun on ensin lukemaan ja sitten kirjoittamaan oppinut ja sillä tavalla hengittänyt.

Kodittomien korjaaminen talteen on elokuun projektini. Tekstit koskettavat, joskus ihan kyyneliin asti. Kun kerroin tästä Toiselleni, hän sanoi: – Sillä on nimikin. – ?  – Sanovat kuolinsiivoukseksi.

Tuulee. Kotikadun koivujen lehvät pyörivät villisti sinne ja tänne, hetkeksi jähmettyvät kuin säikähtäen paikoilleen, sitten taas. Oi kesäpilven ikiaikainen keveys, sinessä kiiruhtava. Pihassa hulmuaa lippu uljaasti, tangolla narut räpsyvät. Ja valkopyykistä narulle tuotu lakana on tuulessa kevyt.

Tänään olen kesä, perhosen tanssi, ahon laidan punainen marja, linnun luritus lauluoksallaan, lokin liito korkeudessa tuuli siivissään. Eilinen on mennyt, haihtunut kuin uni herätessä. Mitä ehkä pelkäsin, mistä näin pahaa unta, on haihtunut kuin usva auringon säteisiin. Sain kesän takaisin.