On hyvä, että joulu on joka vuosi, ja että se saa olla perinteinen tai erilainen sen mukaan, mikä on tilanne kulloinkin siinä elämänvaiheessa, missä ollaan.

On hyvä, että jouluun saa tulla hitaasti adventtisunnuntai kerrallaan ja matkaan kuuluu itsenäisyyspäivä, jonka merkitys antaa syvyyttä joulukuiselle matkalle.

Sekin on hyvä, että joulumatkaan kuuluu vuodenvaihde, jossa saa silmätä kulunutta vuotta ja aavistella alkavaa tai vain heittäytyä sen matkaan lupauksitta ja pohdinnoitta.

Parhaalta tuntui tänään saada päätös monin aistein nautitulle jouluajalle, antaa kuusen kynttiläin palaa loppuun kuunnellessa Lappeenrannan laulukilpailun finalistien upeita esityksiä ja lähteä huomisaamuna arkeen riisumalla kuusi koristeistaan ja imuroida karisseet neulaset.

Taakse jäi ikuiselta pimeydeltä tuntunut marraskuu. Hoosianna! Tietyn hyllyn tietystä alalaatikosta heräteltiin 11 kuukautta hurskaan unta nukkunut kynttelikkö. Se on ollut käytössä joka joulukuu ainakin tässä kodissa asutut 35 vuotta. Siihen vielä neljä valkoista kruunukynttilää ja kas, adventti voi alkaa.

Yöllä herään kilinään ja kolinaan. Keittiön oven raosta kuultaa valo. Toinen siellä pitelee kahteen osaan hajonnutta kynttelikköä, josta kynttilät ovat karanneet lattialle. Ehkä ei pitäisi jättää adventtikynttelikköä tilapäisesti odottamaan aamua valokatkaisijaa hapuilevan liikeradalle.

No niin. Myydäänkö adventtikynttelikköjä enää nykyään missään? Netti kertoo, että ainakin yksi malli vielä on myynnissä naapurikaupungin kauppakeskuksessa. Ei auta. Mentävä on. – Vai?

Olimme olleet aamulla varhain kaupassa ja olin juuri ottanut marjapiirakan uunista – oh! että innostuin ja sain vielä leivottua! – kun ovikello soi. He tulivat sovitusti ja ajallaan, Esikoinen ja Ystävä. Hikoilin vielä keittiön puolella kalasopan maustehuuruissa ja moikattuamme he asettuivat olotilaan kuullakseen Toisen meistä kertovan tuoreimmat uutiset omasta voinnistaan. Ja kohta lohikeitto maistui kaikille.

Sitten viime tapaamisen oli elämän ja kuoleman surua koettu sekä meillä että heillä. Se tuntui siinä hiljaisin sanoin puhuttuna ruuan lomassa. On tärkeää voida joskus jakaa surunkin tuntoja avoimesti ja aikuisten kesken – useimmitenhan olemme koolla milloin nuorten, milloin pienten synttäreillä, ja tunnelma on lapsikeskeinen. Meille oli silti nytkin tärkeää ja mieluista saada kuulla myös isänsä kertovan isojen lasten kokemuksista uusissa kouluissaan.

Haikeus oli keskustelumme perustunne. Itse kukin on jo eri kohdassa tiellään kuin vielä keväällä. Surujen aallot tuntuvat vaimeina elämässä pitkään, ja menetysten merkitys tyyntyy hitaasti osaksi tulevaa syksyistä ja talvista polkua.

Milloin se olikaan, kun koronapandemia lopetti lähes kaiken sosiaalisen ja kulttuurisen elämän meiltä, onko siitä yli neljä vuotta? Näin paljonko se vei? Kulku Musiikkitalon salin rappusissa tuntui hidastuneen ja vaati tukeutumista kaiteisiin, vaikka paikkamme olivat yläpermannolla ja rivin päässä.

Ennen konsertin alkua ehdimme muistella haikeina kaikki ne paikat eri puolilta salia, joissa olimme kausikorttilaisina istuneet nauttimassa Kaupunginorkesterin sinfoniasarjan konserteista upeine solisteineen eläkevuosiemme ajan. Oma tunnelmani oli myös riemukas: vielä täällä! Nyt on näkymäkin uusi: urkupöytä lavalla keskiössä ja mahtavat bassopillit kiemurtelemassa korkeuksiin urkufasadin kylkeä pitkin. Onhan tämä sali upea ja kaunis, kun se on täynnä musiikkia rakastavaa yleisöä!

Juhlaviikkojen ohjelmaan kuulunut konsertti antoi erinomaisen kuvan uudesta soittimesta, joka onkin äänikertoineen oikeastaan orkesteri, jota taiteilija Iveta Apkalina (Latviasta) johti vuoroin tulisieluisesti Bachia tulkiten ja siroissa hopeakengissä bassokoskettimilla tanssien – vuoroin meditatiivista rauhaa virtaavien modernien Philip Glassin sävellysten minimalismilla herkutellen. Itse olin ihan ’tiloissa’ Glass-osuudessa, tuntui kuin soliseva musiikki olisi voinut jatkua ikuisuuksiin pienin variaatioin… Ja kyllä, Bach soi niin voimallisesti ja upeasti salissa kuin vain ilman katedraalien hulmuavaa resonanssia mahdollista on.

Olen tuskaantunut. Ei sitä ymmärrä, ellei tiedä huoneessani olevasta painavasta muistojen arkusta, joka on täynnä päiväkirjoja. Olen elänyt kirjoittaen läpi elämäni 12-vuotiaasta lähtien. Ajatuksia, tunnelmia, merkittäviä tapahtumia ja vaiheita. Ja nythän on niin, ettei lastenlasten sukupolvi osaa lukea viime vuosisadan kouluissa opittua kaunokirjoitusta enkä itsekään enää saa kohta selvää omasta käsialastani.

Jossakin vuoden -23 paikkeilla tuli 57. päiväkirja täyteen. Siinä saumassa päätin, että se sitten saa olla viimeinen. Vaan kuinkas kävi. Milloin mistäkin löytyy nyt yksin harhailevia aforistisia lauselmia, runonsäkeitä, harvasanaisia merkintöjä, jotka on pantu muistiin etupäässä öisin. Oivalsin, että Yökirja saattaisi olla tässä tilanteessa hyvä ratkaisu, sillä kodittomina ajelehtivat ajatelmat eivät jaksa elää. Ne ovat silti osa minua, ja tihkun näköjään vielä elämää, vaikka olen vanha. Mihinkäs siitä pääsee, kun on ensin lukemaan ja sitten kirjoittamaan oppinut ja sillä tavalla hengittänyt.

Kodittomien korjaaminen talteen on elokuun projektini. Tekstit koskettavat, joskus ihan kyyneliin asti. Kun kerroin tästä Toiselleni, hän sanoi: – Sillä on nimikin. – ?  – Sanovat kuolinsiivoukseksi.

Tuulee. Kotikadun koivujen lehvät pyörivät villisti sinne ja tänne, hetkeksi jähmettyvät kuin säikähtäen paikoilleen, sitten taas. Oi kesäpilven ikiaikainen keveys, sinessä kiiruhtava. Pihassa hulmuaa lippu uljaasti, tangolla narut räpsyvät. Ja valkopyykistä narulle tuotu lakana on tuulessa kevyt.

Tänään olen kesä, perhosen tanssi, ahon laidan punainen marja, linnun luritus lauluoksallaan, lokin liito korkeudessa tuuli siivissään. Eilinen on mennyt, haihtunut kuin uni herätessä. Mitä ehkä pelkäsin, mistä näin pahaa unta, on haihtunut kuin usva auringon säteisiin. Sain kesän takaisin.

Loittonen. Käyn sisältä hiljaiseksi kuin kaupunki, josta väki on kaikonnut mökkilaitureilleen, saunojensa löylyihin, rantojensa vilpoisiin vesiin. Mietin omiani, tapahtunutta, tulevaa. Avoin ikkuna tarjoaa sepelkyyhkyn tarinointia, onneksi tuo ei ole monisanainen. Pihatammen juurella rohtoraunioyrtti ojentelee käsiään, kukkasormissa terveiset taivaansinestä.

Ei tuoksu koivut rapun pielissä, aidan takana vain kotikadun koivurivi, jonka hiuksia tuuli kieputtaa. Ei vastaa, ei vihtaa saunan löylyissä, ei kukkia tyynyn alla unien ja unelmien inspiraatioksi illan hämärtyessä yöksi. Unelmiakaan, enää? Naapurinmies nostaa lipun salkoon, tuuli antaa siniristin olla aloillaan, siinä se roikkuu kuin muistona menneistä ajoista, jolloin tuuli tarttui ja vei.

Ystäviltä kilahtelee juhannustoivotuksia luuriin, otan vastaan ilosydämin, kerron Toisellenikin. Eivät ole unohtaneet, emme mekään. Radio valuttaa toisessa huoneessa vaimeasti juhannuspulinaa, säveliä ja puhetta, mitä lie. Ei siinä ole minulle mitään, mutta Toinen viihtyy leppoisassa jutustelussa, johon ei tarvitse osallistua, ei jatkaa juttua eikä ottaa kantaa. Sellaista on vapaus olla.

Ajelulle. Haluan aina keväällä nähdä muokatut, kylvetyt, avarat peltoaukeat, joita kotimaisemissamme on yllättävän runsaasti. Keski-Uusimaa on ihanaa asuinseutua erityisesti keväästä pitkälle syksyyn. Vuosikymmenet otimme kevään vastaan pyöräillen, nyt köröttelemme nelipyöräisellä.

Järvi. Kevätmaiseman jäistä vapautunut vesi kutsuu ihmiset pieniltä kaupunkipihoiltaan ja omakotitonteiltaan rannan tuntumaan. Vesi on sameahkoa, mutta siinäkin auringonsäteet kimaltavat. Avaruus huikaisee, tuuli rypyttää veden pintaa ja hulmuttaa ihanasti rannalla seisojan hiuksia.

Metsä. Jokakeväinen ykköskohteemme on Rantatien kallioinen luonnonsuojelualue, jonka poluilla on muistutus lintujen pesimärauhasta. Nuorten koivujen ihastuttava raikkaus, vanhat petäjät ryhmyisine oksineen ja kuusten tumma vihreä, joukossa muutama pystyyn kuivunut kelokin. Lahopuiden sammaleiset leposijat. Metsää kauneimmillaan.   

Linnut. Peippo laulaa suvivirttään. Tämä kesä on meille 51:s yhteinen ja joka ikinen kesä peipot ovat laulaneet tuota samaa sävelmää, missä ikinä olemmekin olleet. Muitakin sirkuttajia ja piipittäjiä kuorossa sooloilee. Täällä ei kuule käkeä, se tarvitsee isommat metsät reviirikseen.

Kukat ja perhoset. Metsäorvokin taivaansininen katse huikaisee sielua. Kielot tuoksuvat. Valkovuokkomatto vilkkuu vanhojen puiden lomitse. Omenapuukin tuossa, kauniina kuin morsian, kukassaan hento perhonen. On Kesä taas.                                                                                                                                                                                                               

Helatorstai meni junassa istuen. Reilun neljän tunnin siirtyminen Pohjois-Karjalaan ei ollut meille ihan helppo rasti nykyisessä kunnossamme. Tajusimme kohta, ettemme ole matkustaneet junalla kymmeniin vuosiin muuta kuin lähijunassa Helsinkiin ja takaisin. Ei ole ollut mitään asiaa esim. Tikkurilan uusitun aseman yläkerrokseen. Kului tovi hahmottaessa, miltä raiteelta löytyy IC-juna itään ja mistä pääsee sille raiteelle.

Seuraavana aamuna varhain seisoimme pienellä joukolla Toisen äidin suvun haudalla. Se on hänen Ukkinsa ja Mumminsa sekä vanhemman tädin ja enon leposija. Kummitädin uurna laskettiin lapsuusperheensä syliin, kuten hän toivoi. Toinen luki valitsemamme tekstin ja yhdyimme kaikki Isä meidän-rukoukseen. Yhdessä vielä lauloimme ’Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi’. Peittelimme hietamaalla uurnan sijalleen ja kun vahtimestari oli viimeistellyt haudan, jätimme siihen ruusumme.

Läheisen Ortodoksikirkon tiloissa jaoimme muistojamme Tädin vaiheista kahvin, kakun ja karjalanpiirakoiden nauttimisen lomassa. Tässäkin meitä oli koolla viisi, poikiemme tilalla oli nyt Toisen sisar ja puolisonsa. Todettiin sekin, että Toinen on kolmesta jäljellä olevasta serkuksesta vanhin, siis myös äitinsä suvun vanhin. Hyvästelimme siskon ja serkun ja palasimme hotelliin. Junan lähtöä odotellessa oli aikaa syödä maittava lounas ja rauhoittua katsellen Pielisvirran pyörteitä. Tunsin kiitollisuutta, että olimme jaksaneet osaltamme tämän monivaiheisen saattomatkan. Täti jaksoi sadan vuoden elämän.

Se oli eilen. Oli sovittu, että haemme Esikoisen kotoaan, joka on sopivasti matkan varrella. Istumme hyvissä ajoin hänen pihallaan autossa ja odotamme. Hän porhaltaa pyörällä paikalle mailakotelo selässään. Kohta hän istuu jo soittimineen takapenkillä tukka kosteana, tummassa puvussa ja paidassa.
*
Kappeli on uudehko, valoisa, kaunis. Tädin yksinkertainen, vaaleanharmaalla pellavalla päällystetty arkku on valmiina alttarin edessä kukkineen. Päätyyn on asetettu veteraaniliiton havuseppele sinivalkoisin nauhoin. Käyn vielä sytyttämässä kynttilän kappelin Kristus Vapahtaja -ikonille. Toinen vei edellispäivänä pienen Kristus-ikonin tätinsä arkkuun sairaalan kappelissa.

Esikoinen soittaa pehmeästi ja hiljaa vanhaa sävelmää ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi, siell’ uusin äänin suloisin mun suuni laulaa voi.” Sitä kuulimme Tädin laulavan kotona, myös itsekseen. Pastori toimittaa siunauksen, johon kuuluu raamatun tekstejä, uskontunnustus ja Isä meidän rukous. Pieni saattojoukkomme yhtyy kanttorin mukana virteen: ”Siell’ kaunis kannel soi, he veisaa virttä uutta, ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene…”Arkulle piirtyy risti saatesanoin ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä.” Puhdas hiekka kimaltaa himmeästi alttarin paratiisi-ikkunan valossa.

Sello ja urut kietovat väsyneen matkaajan toivomaansa lepoon Ave Marian sävelin. Kokoonnumme vielä arkun ääreen yhdessä, Toinen, hänen ainoa serkkunsa ja molemmat poikamme. Hiljaisuus täyttyy kiitollisuudesta, nousee kevyesti lentoon kuin alttarin lasimaalauksen lintu.
*
Muistoaterialla tuoksuvat Tädin kuvan vieressä ruusut, valkoiset ja punainen. Ruoka maistuu, muistelemme tähdenvälejä Tädin vaiheista. Pojilla on oma hauska muistonsa. ”Täti pelasi meidän kanssa aina Mökkiä, kun siihen tarvittiin vain kynä ja paperia.” Muistan sen – ja poikien pienet innokkaat kasvot. Pojat hankkiutuvat siitä töihinsä tahoilleen – ja me jäämme puhelemaan vielä hetkeksi kolmisin kaikesta. On hyvä ja lämmin, ehkä myös vähän hellä olo. Tädin kuva hymyilee.