Vanhan iskelmän sanat käväisivät mielessä: ”Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan…” Jokin panee tuota kysymään, vaikka kyynikon vastaus on selvä: ei ihminen muutu.

Olen käynyt Italiassa nuorena ja keski-ikäisenä. Nuorena ihastuin italialaiseen elämänmenoon, ihmisten vilkkauteen, elämäniloon ja säteilyyn. Olin sitä mieltä, että italialaiset ovat auringon lapsia, valo ja lämpö on tehnyt heistä välittömiä ja iloisia. Vuosikymmeniä myöhemmin vietimme aikaa Roomassa. Katselin elämänmenoa siellä ja ajattelin: mihin näillä on näin kova kiire koko ajan. Ei olla turhan tarkkoja liikennesäännöistä, sovituista ajoista tai mistään. Olkapäät nousivat kovin herkästi ja käsiä leviteltiin yhtenään. Pari viikkoa sitten nähdyn italialaisen klassikkoelokuvan seuraaminen oli yllättävän työlästä. Puolivälissä olin jo ihan kypsä lähtemään kotiin. Elokuva oli hirveän meluisa, ihmissuhteet pinnallisia ja sotkuisia, ja juoni haahuili sinne tänne. – Ei tämmöistä enää jaksa, sanoin Toiselle.

Mustavalkoinen filmi olisi voinut olla sitä aikaa, kun nuorena ihastuin italialaiseen elämäniloon. Miksi koin sen nyt niin eri tavalla? Ainoa johtopäätös voi olla: ihminen muuttuu ikääntyessään. Olen itse muuttunut. Suuntaa voi miettiä, kun moni asia on jo osastossa: ei enää, kiitos.  

Esikoinen palautti auton, tuoksui metsältä ja näytti rentoutuneelta. Lapset olivat olleet reippaita vaeltajia ja nukkuneet pitkiä unia makuupusseissaan teltassa Kuopukselta lainatuilla pehmoalustoilla. Retkisää oli mitä mainioin, ja yötkin vain sopivan viileitä, ei kylmiä. – Mitä jää mieleen seikkailustamme, kysyi isi palatessa. – Nukuin ensi kertaa kaksi yötä umpimetsässä, tiivisti Muru elämyksensä. Ritaripoikaa taisi jäädä harmittamaan, kun sieniä ei löytynyt, vaikka niitä hartaasti etsittiin.

Mekin olimme muutaman tunnin retkellä lähimetsässä sunnuntaina. Ei sieniä, mutta haapojen helinää tuulessa, lentäviä lehtiä ja auringon kultaamia puita syystaivaan syvään sineen kurkottelemassa. 

Esikoinen poikkesi illalla lainaamassa autoa isältään. Suunnitelmissa oli seikkailuretki lasten kanssa kansallispuistoon syysloman alkajaisiksi. Meiltä löytyi mukaan kaksi makuupussia, teltta ja makuualustat sekä muu tarpeisto oli ennestään. Sääennuste näyttää hyvää niille main, joten toivoa on, ettei routa aja seikkailijoita ennen aikojaan kesken seikkailun kotiin.

Tänään oli meillä talonmiesviikon puuhat, ja huomenna siitä kipeytyneiden lihasten ja nivelten lepopäivä. Palkitsevaa on aherrusta seuraava hyvänmielen fiilis, kun piha saadaan talvikuntoon hyvän sään aikana. Ja leffakerhossa nähtiin illansuussa Oscareilla palkittu La, la Land. Näytöksen alkajaisiksi saimme kuulla vielä extrana seitsemänvuotiaan muusikonalun soittavan filmin teemamelodian viululla. Filmi oli kohtuullisen laadukas, musiikki ja tanssiosuudet viihdyttäviä, vaikka tarina olikin Casablancan toisintoa. Eivät musikaalit ole kuolleet, eikä jazz!

Vauvan ensimmäinen viikko on sisältänyt syntymäshokin ja uusia kokemuksia roppakaupalla. Kohdun turvakehdossa keinunut, napanuoran kautta ravittu ja vaimeista äänistä vain läheisimmät tunnistanut vauva on putkahtanut outoon maailmaan. Sairaalassa heti on monenmoisia käsiä pientä pyörittelemässä, ääniä ympärillä, uusia ihotuntemuksia kapaloista ja vaipoista, pesuista ja voiteista. Ja nälkä!

Kolmas lapsenlapsi on taas yhtä suuri ihme kuin ensimmäiset ovat olleet. Olemme saaneet kuvakimaran vauvan ilmeistä hereillä, kun tummat silmät katsovat tyynesti äidin tai isän kasvoja. Levollisesti nukkuva vauva on äidin ja isän levon hetki myös. Kunnes outo tuntemus rypistää vauvan kasvot ja ilmoille parahtaa hälytysääni. Näitä äännähdyksiä tuore äiti ja isä opettelevat tulkitsemaan. Onko nälkä, kipristääkö massua, vai äidin läheisyyttäkö vain tarvitaan. Kun on tultu vauvan kanssa kotiin, ei lähellä enää ole tietopankkia niin kuin osastolla. On uskallettava luottaa vaistoihinsa, ja tarvittaessa rohjettava kysyä kokeneemmilta. Sitä se arki on.

Halusin tarkistaa merkinnät viime aikaisista käynneistäni terveyskeskuksessa ja lähetepoliklinikalla Omakannasta. Siellähän ne olivat. Mutta kas. Syyskuun alkupäiviin oli ilmaantunut käynti naapurikaupungin terveysasemalla. Hämmästyneenä avasin tiedoston ja tajusin kohta, että kirjaus oli virhe ja koski jonkun koululaisen käyntiä kouluterveydenhoitajalla. 

Kanta.fi kertoo, että virheellisen tiedon voi oikaista vain kyseisen tiedon kirjaaja, Kela ei puutu asiaan mitenkään. Tiedoissaan virheen havainnut joutuu siis itse etsimään käsiinsä kirjaajan. Aprikoin siinä pitääkö soittaa terveysasemalle, joka kerrotaan käyntipaikaksi vai soittaa kyseiseen kouluun ja etsiä kirjaaja puhelimen päähän. Päädyin soittamaan mainitun terveysaseman neuvontaan.

Aikani jonotettuani pääsin selittämään asian. Ensimmäiseksi kysyttiin henkilötunnustani. Ilmoitin, että kerron sen vain henkilölle, joka voi myös korjata virheen. Neuvoja lupasi etsiä vastuuhenkilön, pyysi puhelinnumeroa, johon minulle voi soittaa ja sai sen. Noin tunnin päästä soitti henkilö, joka kertoi olevansa virheellisen kirjauksen tehneen esimies. Hän pahoitteli kovasti harvinaista virhettä ja lupasi huolehtia asian korjaamisesta. – Milloin virheellinen merkintä poistuu, kysyin vielä. – Viikon kuluessa, oli vastaus. Saapa nähdä.

Jäin miettimään tietoyhteiskunnan haavoittuvuutta. Miten on yleensä mahdollista kirjata potilaan tietoja toisella paikkakunnalla asuvan eri nimisen henkilön Omakantaan? Sama nimi tietysti voi olla, mutta eikö sotu-tunnus pitäisi olla jokaisen henkilökohtainen? Tuli mieleen, että myöskään omasta alkuvuoden käynnistäni tietyn poliklinikan lääkärillä ei ole mitään merkintää Omakannassa. Mahtaako joku toinen ihmetellä jossain käyntiä, joka kuuluisi minun tietoihini?  

Tässä nyt on eletty syyssateista päivää. Pihat ja kadut lätäköityvät, pilvilautta makaa maiseman yllä ja viimeiset linnut istuvat lähtöaatoksissaan langoilla. Mitä tekee ihminen? Kaivautuu taas menneisiinsä, jatkaa kahden vuoden takaista projektia turhien paperien tuhoamisesta. Nyt kun vielä on kotona takka, jossa tulen voi antaa tuhkata turhiksi käyneet aatokset, kuvat ja sanat.  

Eilen oli elämää sykkivä perhetapaaminen Esikoisen Paratiisissa. Tehtiin yhdessä ruokaa ja nautittiin kauniista syyssunnuntaista. Lapsilla oli jossain välissä menonsa, Murulla kaverisynttärit ja Ritaripojalla futisharkat. Sopivasti ehdittiin jakaa aikuisten asioitakin keskenämme. Lopuksi saimme nauttia Murun viulunsoitosta. Kun sitä nykyään harvemmin kuulee, huomaa ihaillen miten taitava voikaan musikaalinen seitsenvuotias jo olla.
Palasimme kotiin kiitollisina ja hyvillä mielin. Ja lähiviikkoina odotellaan Kuopuksen ja Kultasen vauvan syntymää. 

Eilen oli ’kypsään ikään ehtineiden naisten kuoron’ ensimmäinen harjoitussessio. Järjestävä taho on kaupungin Kansalaisopisto, joka palkkaa johtajan ja antaa harjoitustilan. Muutaman kympin kausimaksulla saa jokaviikkoisen sosiaalisen piristysruiskeen ja runsaasti lauluniloa. Opiston luettelossa on kaikkiaan kuusi erilaista kuoroa, seurakunnalla on lisäksi kaksi kuoroa, ja itsenäisenä toimii Mieslaulajat.

Tietämättäni mikä faktisesti on kypsä ikä, kuoro valikoitui siksi, että sen harjoituspäivä ja -aika sopii parhaiten viikko-ohjelmaani eikä kuorolla ole niin kunnianhimoista ohjelmaa, joka vaatisi stressaavaa harjoittelumäärää konsertteineen. Kävi ilmi, että laulajista monet ovat olleet tässä nimenomaisessa kuorossa kymmenet vuodet, siitäpä se kypsään ikään ehtiminen. Ja jos joku ei olisi liittyessään vielä kypsä, kyllä kypsyy, ellei muuten, niin äänivallit rikkovaan pulinaan session alussa, lopussa ja joka välissä.

Ohjelmisto vaikuttaa kevyeltä ja iloiselta, johtaja osaa asiansa, ja hallitsee pulisevaa naislaumaa ihailtavalla taidolla ja kokemuksella. Kuoron nimikkolaulusta Virvatulet aloitetaan kaksiäänisesti, Saukin Pojat pannaan hautumaan, Cosman Rakkaus ja Lennon-McCartneyn Yesterday odottavat. Lisää ikivihreitä, kolmiäänisestikin, on luvassa. Laulellaan!

On ollut helpottavaa, kun politiikkakin on ollut kesälomalla. Toisiaan sijaistaneet ministerit ovat pysyneet kiireisinä töissään eivätkä ole olleet  alituiseen toimittajien ärsyttäviin kysymyksiin vastaamassa ympäripyöreine liturgioineen. Sen sijaan eräskin puoluepomo on ehtinyt järjestämään itselleen pelleilyllään kyseenalaista julkisuutta vapaa-ajallaan. Äänestäjäin silmissä menetetty uskottavuus ei tiedä hyvää ensi kevään vaaleissa. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Budjettiuutisista ei kannata olla vielä mikseenkään ennen kuin ministerit ovat palanneet pöytiensä ääreen ja oppositio hoitamaan räksytysvirkaansa.

Meteorologit lupaavat kansalle vielä muutaman hellepäivän ennen syksyisiä sienestyssäitä. Riemuitkaa niistä kaikki ketkä voitte. Kesän kuuluu kääntyä syksyä kohti ajallaan. Sitä odotellessa.

Voi että helpottaa, kun hetkeksi ainakin helle heltyi, ja lämpömittari näyttää entisnormaaleja kesäpäivälukemia. Tormennun tuulettamaan makuuhuoneen yläkomeron sisältöä, kun tuuli niin mukavasti henkäilee pihassa. Toinen puuhailee pyykinpesukoneen kimpussa, irrottelee hyvin palvellutta ja uransa loppusuoralla olevaa masiinaa pois vietäväksi. Iltapäivällä tuodaan uusi. Toinen oli valinnut AEG:n koneen, jotka valmistetaan nykyään kuulemma Turkissa. Saksalainen laatumerkki itämaisin vivahtein, mikäpä siinä, työtähän turkkilaisetkin tarvitsevat.

Päiväni alkoi ihanasti ystävien aamutervehdyksellä. Sitten Mummelin kännykkä kilahtaa, siellä on  Murunen, joka pulputtaa Isin ja Rip-veljen kanssa tehdyn matkan kokemuksia, äsken koottua uutta koulupöytää ja tulossa olevan ekan koulupäivän Kaikkia Tärkeitä Asioita. Mummeli toivoo erityistä ja henkilökohtaista suojelusenkeliä Murun ja jokaisen uuden ja isommankin koululaisen jännittäviin alkupäiviin.

Tuleillaan olevan perhejuhlan vuoksi Toinen ryhtyi kehotuksestani kokeilemaan pukujaan. Löytyi mustaa, tummempaa ja vaaleampaa harmaansävyä, vihertäväkin. Huu. Ihan hyvässä kunnossa, yksi kaiken kattava vika vain: pari numeroa liian suuria kaikki. Kyse ei ole pelkästään siitä, että miesten pukumuoti on nykyään vartalonmyötäisempi kuin ennen. Toinen on hoikistunut, todistettavasti. – Onneksi on aleaika, tuumin, – ei kun kauppaan.

Tulimme kotiin stadista kassit täynnä miesvaatetta. Nykymuodin mukaisesti istuu nyt puku Toisen yllä ja värikin on eloisampi. Moderni paita ja solmio tietysti myös. Kaiken kruunuksi valittiin kengät ja niihin sointuvat sukat. Tsadaa! Sanovat, että puku tekee miehen. Ainakin yleiskuva komistuu katsojan silmissä.

Vastaava inventaario omassa vaatekaapissani paljasti helpottavan asiaintilan. Löytyy peräti kaksi juhlapäivän asuksi sopivaa silkkimekkoa. Yksikin olisi riittänyt. Ei ole nimittäin nykymuodista iloa meikäläiselle.