Eilen läksimme kauppaan muutamia viimeisiä hankintoja varten. Ei pidetty kiirettä, mikä osoittautui virheeksi; isossa myymälässä oli puoli kymmeneltä jo täysi maailmanlopun tunnelma. Huhhuh, sitä säntäilyä, kiilausta ja jonotusta.

Tänään luonto on laveerannut ikkunamaisemamme harmaanvalkoisin akvarellivärein. Tihuttaa vettä, puiden oksien tumma grafiikka sumussa piirtää joulurauhan maisemaa. Kaupunki on ihmeenomaisesti hiljentynyt, kiireisimmät ovat kai menneet menojaan ja muut uppoutuneet kotioloihinsa.

Toisen hauduttamasta puurosta unohtui suola, manteleita oli sen sijaan kourallinen. Puuroon kanelia, ripaus sokeria ja luumurusinasoppaa valion purkista – hyvää oli. Turun perinnemeininki kuulosti tosi energiseltä ja juhlavalta, kalskahtiko siinä Nato-Suomen uutta sointia. Kyllä olisi rauha tervetullut Eurooppaan ja Lähi-Itään – edes jouluksi.

Kummipojan perheeltä tuli tunnelmallisia kuvia lapsuuskotini maisemasta illan jouluvalaistuksessa, veljen käynnistä vanhempiemme haudalla ja joulukuusesta heidän tuvassaan. Muutama harvinainen joulutervehdyskin tuli ilahduttamaan – siunattu netti!

Viikko hiipii kohti joulua. Piparitaikina on jääkaapissa tekeytymässä, huomisaamuna ponnistelemme kauppaan ja viiden päivän ruokavarannon kanssa kotiin. On sentään muutama päivä ennen aattoa tässä vielä hitaallekin jouluihmiselle: kauppapäivä, saunapäivä, sunnuntairauha joulutervehdyksille ja siivouspäivä. Kahdenkeskinen jouluaatto ja sitten jonkin verran ponnistelua Tapaninpäivän perhejoulua varten. Sitä toivoimme, ja odotamme hyvillä mielin. Ja paras joululahjamme: Toinen on käynyt tapaamassa lääkäriään ja saanut huojentavia uutisia.

Maailman tilanne ahdistaa. Viimeksi tänään Hesarin toimituspäällikkö Lari Malmberg yritti lievittää ahdistustaan otsikolla ’Kaikki voi mennä ihan hyvin’. Kun esittää väitteen, on hyvä olla perusteluja. Luin kolumnia muutamaan kertaan ja löysinkin, mutta ikävä kyllä, väite ei vakuuta. Se jää ilmaan, kuin hyvänjouluntoivotus monen toivottoman joulunodottajan todellisuudessa.

En halua väitellä asiasta, vaikka minuakin ahdistaa. Historiasta haettuja perusteluja ei puutu tuhon ennusteillekaan. Toimittajathan meille uutiset sanoittavat ja valitsevat, joten heidän ahdistuksensa sekä kyynisyytensä tässä kauhukuvien vyöryssä näyttäytyy. Vaihtoehto ei silti mielestäni ole lakata seuraamasta uutisointia eli olla vaivaamatta päätään asioilla, joille ei mitään voi. Toivotaan parasta ja varaudutaan pahimpaan – on vanha kyyninen viisaus, jolla on pötkitty pitkällekin.

Jokaisella on elämässä tonttinsa. Asennoidun hoitamaan sen niin hyvin kuin kykenen ja olosuhteet sallivat. Koetan torjua kyynisyyttä, toivottomuutta ja nihilismiä, ja olla tyytymättä helppoon ratkaisuun: sulkea silmät siltä, mitä ei halua nähdä – sillä niin menettää samalla ihmisyyden oleellisinta, kauneinta ja upeinta: jaetun ahdistuksen voiman.

Olen täällä jo huokaillut Tädin jäämistön selvittelyä. Asunnon tavaroiden lajittelu etenee siinä tahdissa, kun Toisella (ja minulla) riittää voimia. Perunkirjoitus on tehty. Omaisuuden jakoa varten tietty pankki, joka hallinnoi Tädin jäljellä olevia eläkevaroja, vaatii joitakin selvityksiä, joiden saaminen ei niin vain onnistu. Siinä on siis takku, jonka selvittämiseen ei vielä ole keinoa löytynyt.

Takku on nimittäin eteläisessä EU-maassa, jossa tiettyjen rekisterien pito on ollut vähintään leväperäistä, ellei suorastaan olematonta. Sinne lähti kotimaasta viime vuosisadalla muuan Tädin veljentytär, meni siellä naimisiin ja kuoli lapsettomana. Isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen ainoa elossa oleva perillinen oli Suomessa asuva veli, joka joutui tuolloin hankkimaan k.o. maasta vaaditun todistuksen sisarensa kuolemasta lapsettomana. Nyt samainen veli on yksi lapsettoman Tädin perillisistä. Ja taas pitää todistaa, että sisar on kuollut kauan sitten lapsettomana. Sama todistus ei käy, koska pankki on eri, ja aikaakin on taas kulunut.  Byrokratia hellii takkujaan.

Muistin iltasella, että tänään piti palauttaa pikalaina kirjastoon. Toinen lähti kyytimään, kun muisti puolestaan oman asiansa, joka hoituisi keskustassa sillä välin. Perillä odotti yllätys. Kirjaston aula kuhisi miesväkeä. Näytti olevan avaruusasiain guru Esko Valtaoja tulossa paikalle esitelmän pitoon.

Uutta luettavaa valitessa toisaalla kirjastossa osuin nurkkaukseen, johon  oli majoittunut keskenkasvuisten poikien äänekäs rypäs. Vieraskielisestä älinästä ei käynyt selville keskustelun aihe, mutta tuskinpa se käsitteli luettavaa.  Ajattelin haikeana niitä aikoja, jolloin kirjastossa oli lukurauha. Asiat kysyttiin virkailijalta puoliääneen ja muuten syvennyttiin etsimään luettavaa. 

Nykyisellään tavallisesti autiossa aulakahviotilassa oli kotileipomusten myyntipiste, ilmeisesti yleisötapahtuman innoittamana paikalliset ukrainanystävät olivat aktivoituneet. Olisin ostanut kotiin herkullisen näköisiä leipomuksia, muttei ollut käteistä eikä mobile payta.

Ärtyminen maailman normaalista älämölöstä johtui tietysti siitä, että kotona puolestaan on aina lukurauha; riittämiin hiljaisuutta, puoliääneen puhuttua elämänviisautta ja keskustelua ajan ilmiöistä. Niin kuin nyt tästäkin.

Oudoksi on mennyt maailman meno, eikä ole entisellään omakaan elämä. Tv:n katselu on jäänyt itsestään minimiin, illan pääuutisiin ja joskus myös ajankohtaislähetykseen. Keväällä ja kesällä on ollut surua ja keskeneräisiä kuolinpesän hoitoon liittyviä asioita. Samaan aikaan on omia terveyshuolia, ne poikivat Toiselle hoitojakson, joka vei molemmilta voimia.

Päivittäin olemme ihmetelleet tutun Hesarin linjan muutosta. Muutamia kertoja on myös kesken YLEn uutislähetyksen herätty kysymään, miksi ihmeessä uutisissa esitetään kaikenmoista epäoleellista. Viimeksi eilen näytettiin minuuttikaupalla katkelmaa jostain elokuvasta. Surrealistinen fiilis, kun Euroopassa ja Lähi-idässä samaan aikaan roihuaa sota ja muutakin uutisarvoista tapahtuu.  

Näyttää ilmeiseltä, että maailma pyörii tuhon partaalla, mutta ylen ratkaisu tiedonvälitystehtävässä näyttää olevan: antaa mennä miten menee, pannaan poliittista liirumlaarumia ja viihdettä kehiin.

Havaittu on, että vanhemmiten ihminen herkistyy kaikin tavoin. Nopeasti nousee kyynelvesi silmiin hyvästä tai pahasta mielestä. Paljon on asiaa, kun osuu kohdalle kuuntelutaitoinen lajitoveri. Herkässä on kipunointikin, jos ärtymisen kynnys on hioutunut matalalle.

Verensokeriarvon mittaus on ollut omahoitolistalla kohta viisitoista vuotta. Kerran viikossa ne tutut lukemat olen katsonut,  eikä niistä huolta ole ollut. Itsekuria on riittänyt, vaikka ruuan mausta ja laadusta ei ole tingitty.

Mittaliuskat olivat lopuillaan, joten tänä aamuna oli pakko etsiytyä hyvinvointialueen puhelinnumeroon ja varautua valintaviidakkoon, jonka jälkeen saisi odotella takaisinsoittoa lopun päivää.  Vaan yllätykseksi sieltä vastasikin heti Ihminen! Voiko olla tottakaan, ihan tuli kyyneleet silmiin.

Esittäydyin tunnuslitaniallani ja kerroin asiani. Tuo Siunattu Ihminen sanoi panevansa liuskat tulemaan heti viikon alussa oman terveyskeskuksemme hoitotarvikeautomaattiin,  josta ne voisi noutaa koodilla. Ilahtuneena kiitin inhimillisestä palvelusta ja toivotin iloisia yllätyksiä hänellekin viikonlopuksi.

Myötäsyntyisesti kukkasieluisena ihmisenä kaikenlaiset kukat ovat minulle sielunruokaa, ei pelkästään silmän. Tunnistin laatuni jo lapsena niittykukkia ihastellessa ja kimppuja sommitellessa. Aikuisena on sykähdyttänyt paitsi pihan kukkamaan hoito, myös vierailut ruusupuistoissa ja kukkanäyttelyissä. Kävin jopa ikebana-kurssin, jossa opittiin japanilaisen asetelmataiteen alkeet. Sielua hoitava kimppu tai ruukkukukka tulee ostettua lähes joka viikko ruokaostosten ohessa, kulloisenkin mielentilan ja vuodenajan sävyissä.

Eilen halusin poiketa kukkakauppaan. Mielessä väikkyi isokukkainen keltainen krysanteemi sekä juuri nyt ajankohtaiset koristekurpitsat. Hämmästyin, kun kaupan ovella tuli vastaan kolme salskeaa nuorimiestä, kullakin käsissä valtaisa hautavihko valkoisista ruusuista. En edes muista milloin olen viimeksi nähnyt niin upeasti sidotut, runsaat ja kimalteella viimeistellyt surukukkavihot. Sisällä kaupassa oli kymmenkunta lisää, myös punaisista ruusuista. Ihmettelin niitä ääneen, kun nykyään harvemmin enää suruvihkoja näkee. Sain kuulla, että kyseessä oli ison romanisuvun hautajaiset.

Mainitsin siinä jutellessa kukkivista kaktuksistani. Kauppias pyysi katsomaan kasvihuoneen puolelle tuotua, kymmeniä vuosia vanhaa kaktusta, joka oli täpötäynnä kukkia. Todella! Arviolta parisataa nuppua ainakin, kokoakin oli pienen pensaan verran! Se oli vastikään tullut vanhuksen jäämistöstä lahjoituksena kukkakauppaan, varmaan perillisillä ei ollut sille tilaa. Kaunis muisto kukkasieluisen vanhuksen kodista, jossa hän ei enää ole.

tämä rajallinen jakso elämää, kun toinen käy ’töissä’ ison kaupungin klinikalla arkisin säntillisen lukujärjestyksen mukaan, on tietysti vaikuttanut kotona olijankin elämänjärjestykseen. usein teen aterian valmiiksi ennen puolipäivää, syön osani ajallaan, säilytän lämpimänä tai lämmitän, kun toinen tulee kotiin. päätoimisten koti-ihmisten aikatauluhan on jo aikaa muovautunut malliin, joka parhaiten molempien kannalta toimii.

eilen iltapalan aikaan ilmeni häiriöpiikki jo löytyneeseen uusiojärjestykseen. olin kattanut pöytään teetä ja lämmintä mehua, sämpylää juuston ja kasvisten sekä hedelmien kera ja päätin lämmittää valmista mannapuuroa pienen annoksen alkupalaksi. minuutti mikrossa riittää, tuumin, painoin nappulaa – ja kas, koko keittiö pimeni. ohoh, taisi mennä sulake, huutelin toiselle, joka ilmaantui oitis paikalle – sähköalan miehiä kun on.

puuro nautittiin kylmänä kynttilänvalossa. harvinainen tapaus aiheutti näet kotvan pähkäilyä ja päänraapimista sähkökaapin sulakerivistön ääressä. edellisestä häiriömerkinnästä oli sen verran vuosia, että ihan heti ei muistista löytynyt sitä karttaa, minkä mukaan sulakkeet riveissään olivat. pysyttelin poissa jaloista ja mietin keittiön puolella, mitä jos oikosulku rikkoi pakastimen (jona oli täpö täynnä syyskesän marjasatoa) ja jääkaapin (tavanomaisine sisältöineen). rauhoituin vasta, kun kaikki sulakkeet oli varmuuden vuoksi vaihdettu ja valo syttynyt sekä virta palannut keittiön kaikkiin koneisiin. toisen päässä raksutti havaittavasti vielä aamullakin, miten se oli mahdollista ja mistä johtui.

Toinen meistä on kesän mittaan kulkenut harvakseltaan hoitopolkua. Tänään hän lähti taas tapaamaan lääkäriä, nyt puhuvat siitä, mitä kaikkea on edessä näillä näkymin. Odottaminen käy myös voimille. Epätietoisuus ei enää kalva, mutta uusien hoitokuvioiden vaikutus omaan vointiin ja elämän ehtoihin mietityttää meitä molempia.

Suunnittelen itselleni riittävästi tekemistä, kirjoittamisen ja lukemisen hetket ovat mieluisinta, mutta lammaskaalikeiton haudutuskaan tuoksuineen ei ole hullumpaa arkiaskaretta, jopa normaali maanantain pyykkimylly. Toinen huolehti osuutensa syksyn ikkunanpesushowsta lauantaina pois ja voi nyt keskittyä itsensä hoitamiseen.

Ilta toisensa jälkeen on uutisissa ihmetelty lämmintä syyskuuta hellelukemien ennätyksineen. Iloa häiritsee kyllä tietoisuus ilmastonmuutoksen kiihtymisestä, kun sitä pitäisi päin vastoin saada hidastumaan. Pitkäaikaisvaikutukset huolettavat asiaa tuntevia. Me eteläisen vyöhykkeen asukit huokailemme seuraako tätä pitkä, märkä, talveton pimeä.

Kesä on sentään ollut pitkä ja mitä ihanin! Kaikki kasvu on ollut ennennäkemättömän runsasta ja kukkeaa. Auringonpaiste on pitänyt mielialat vireinä meilläkin, jotka emme enää osallistu läheskään kaikkeen mihin vielä ennen korona-aikaa. Euroopan tilanne ei tosin hyvältä näytä – sodat jatkuvat ja vallannäytön ja -käytön inhat elkeet.