Muistin iltasella, että tänään piti palauttaa pikalaina kirjastoon. Toinen lähti kyytimään, kun muisti puolestaan oman asiansa, joka hoituisi keskustassa sillä välin. Perillä odotti yllätys. Kirjaston aula kuhisi miesväkeä. Näytti olevan avaruusasiain guru Esko Valtaoja tulossa paikalle esitelmän pitoon.

Uutta luettavaa valitessa toisaalla kirjastossa osuin nurkkaukseen, johon oli majoittunut keskenkasvuisten poikien äänekäs rypäs. Vieraskielisestä älinästä ei käynyt selville keskustelun aihe, mutta tuskinpa se käsitteli luettavaa. Ajattelin haikeana niitä aikoja, jolloin kirjastossa oli lukurauha. Asiat kysyttiin virkailijalta puoliääneen ja muuten syvennyttiin etsimään luettavaa.

Nykyisellään tavallisesti autiossa aulakahviotilassa oli kotileipomusten myyntipiste, ilmeisesti yleisötapahtuman innoittamana paikalliset ukrainanystävät olivat aktivoituneet. Olisin ostanut kotiin herkullisen näköisiä leipomuksia, muttei ollut käteistä eikä mobile payta.

Ärtyminen maailman normaalista älämölöstä johtui tietysti siitä, että kotona puolestaan on aina lukurauha; riittämiin hiljaisuutta, puoliääneen puhuttua elämänviisautta ja keskustelua ajan ilmiöistä. Niin kuin nyt tästäkin.

Oudoksi on mennyt maailman meno, eikä ole entisellään omakaan elämä. Tv:n katselu on jäänyt itsestään minimiin, illan pääuutisiin ja joskus myös ajankohtaislähetykseen. Keväällä ja kesällä on ollut surua ja keskeneräisiä kuolinpesän hoitoon liittyviä asioita. Samaan aikaan on omia terveyshuolia, ne poikivat Toiselle hoitojakson, joka vei molemmilta voimia.

Päivittäin olemme ihmetelleet tutun Hesarin linjan muutosta. Muutamia kertoja on myös kesken YLEn uutislähetyksen herätty kysymään, miksi ihmeessä uutisissa esitetään kaikenmoista epäoleellista. Viimeksi eilen näytettiin minuuttikaupalla katkelmaa jostain elokuvasta. Surrealistinen fiilis, kun Euroopassa ja Lähi-idässä samaan aikaan roihuaa sota ja muutakin uutisarvoista tapahtuu.  

Näyttää ilmeiseltä, että maailma pyörii tuhon partaalla, mutta ylen ratkaisu tiedonvälitystehtävässä näyttää olevan: antaa mennä miten menee, pannaan poliittista liirumlaarumia ja viihdettä kehiin.

Myötäsyntyisesti kukkasieluisena ihmisenä kaikenlaiset kukat ovat minulle sielunruokaa, ei pelkästään silmän. Tunnistin laatuni jo lapsena niittykukkia ihastellessa ja kimppuja sommitellessa. Aikuisena on sykähdyttänyt paitsi pihan kukkamaan hoito, myös vierailut ruusupuistoissa ja kukkanäyttelyissä. Kävin jopa ikebana-kurssin, jossa opittiin japanilaisen asetelmataiteen alkeet. Sielua hoitava kimppu tai ruukkukukka tulee ostettua lähes joka viikko ruokaostosten ohessa, kulloisenkin mielentilan ja vuodenajan sävyissä.

Eilen halusin poiketa kukkakauppaan. Mielessä väikkyi isokukkainen auringonkeltainen krysanteemi sekä juuri nyt ajankohtaiset koristekurpitsat. Hämmästyin, kun kaupan ovella tuli vastaan kolme salskeaa nuorimiestä, kullakin käsissä valtaisa hautavihko valkoisista ruusuista. En edes muista milloin olen viimeksi nähnyt niin upeasti sidotut, runsaat ja kimalteella viimeistellyt surukukkavihot. Sisällä kaupassa oli vielä kymmenkunta lisää, myös punaisista ruusuista. Ihmettelin niitä ääneen, kun nykyään harvemmin enää suruvihkoja näkee. Sain kuulla, että kyseessä oli ison romanisuvun hautajaiset.

Mainitsin siinä jutellessa kukkivista kaktuksistani. Kauppias pyysi katsomaan kasvihuoneen puolelle tuotua, kymmeniä vuosia vanhaa kaktusta, joka oli täpötäynnä kukkia. Todella muhkea! Arviolta parisataa nuppua ainakin, kokoakin oli pienen pensaan verran! Se oli vastikään tullut vanhuksen jäämistöstä lahjoituksena kukkakauppaan, varmaan perillisillä ei ollut sille tilaa. Kaunis muisto kukkasieluisen vanhuksen kodista, jossa hän ei enää ole.

tämä rajallinen jakso elämää, kun toinen käy ’töissä’ ison kaupungin klinikalla arkisin säntillisen lukujärjestyksen mukaan, on tietysti vaikuttanut kotona olijankin elämänjärjestykseen. usein teen aterian valmiiksi ennen puolipäivää, syön osani ajallaan, säilytän lämpimänä tai lämmitän, kun toinen tulee kotiin. päätoimisten koti-ihmisten aikatauluhan on jo aikaa muovautunut malliin, joka parhaiten molempien kannalta toimii.

eilen iltapalan aikaan ilmeni häiriöpiikki jo löytyneeseen uusiojärjestykseen. olin kattanut pöytään teetä ja lämmintä mehua, sämpylää juuston ja kasvisten sekä hedelmien kera ja päätin lämmittää valmista mannapuuroa pienen annoksen alkupalaksi. minuutti mikrossa riittää, tuumin, painoin nappulaa – ja kas, koko keittiö pimeni. ohoh, taisi mennä sulake, huutelin toiselle, joka ilmaantui oitis paikalle – sähköalan miehiä kun on.

puuro nautittiin kylmänä kynttilänvalossa. harvinainen tapaus aiheutti näet kotvan pähkäilyä ja päänraapimista sähkökaapin sulakerivistön ääressä. edellisestä häiriömerkinnästä oli sen verran vuosia, että ihan heti ei muistista löytynyt sitä karttaa, minkä mukaan sulakkeet riveissään olivat. pysyttelin poissa jaloista ja mietin keittiön puolella, mitä jos oikosulku rikkoi pakastimen (jona oli täpö täynnä syyskesän marjasatoa) ja jääkaapin (tavanomaisine sisältöineen). rauhoituin vasta, kun kaikki sulakkeet oli varmuuden vuoksi vaihdettu ja valo syttynyt sekä virta palannut keittiön kaikkiin koneisiin. toisen päässä raksutti havaittavasti vielä aamullakin, miten se oli mahdollista ja mistä johtui.

Toinen meistä on kesän mittaan kulkenut harvakseltaan hoitopolkua. Tänään hän lähti taas tapaamaan lääkäriä, nyt puhuvat siitä, mitä kaikkea on edessä näillä näkymin. Odottaminen käy myös voimille. Epätietoisuus ei enää kalva, mutta uusien hoitokuvioiden vaikutus omaan vointiin ja elämän ehtoihin mietityttää meitä molempia.

Suunnittelen itselleni riittävästi tekemistä, kirjoittamisen ja lukemisen hetket ovat mieluisinta, mutta lammaskaalikeiton haudutuskaan tuoksuineen ei ole hullumpaa arkiaskaretta, jopa normaali maanantain pyykkimylly. Toinen huolehti osuutensa syksyn ikkunanpesushowsta lauantaina pois ja voi nyt keskittyä itsensä hoitamiseen.

Ilta toisensa jälkeen on uutisissa ihmetelty lämmintä syyskuuta hellelukemien ennätyksineen. Iloa häiritsee kyllä tietoisuus ilmastonmuutoksen kiihtymisestä, kun sitä pitäisi päin vastoin saada hidastumaan. Pitkäaikaisvaikutukset huolettavat asiaa tuntevia. Me eteläisen vyöhykkeen asukit huokailemme seuraako tätä pitkä, märkä, talveton pimeä.

Kesä on sentään ollut pitkä ja mitä ihanin! Kaikki kasvu on ollut ennennäkemättömän runsasta ja kukkeaa. Auringonpaiste on pitänyt mielialat vireinä meilläkin, jotka emme enää osallistu läheskään kaikkeen mihin vielä ennen korona-aikaa. Euroopan tilanne ei tosin hyvältä näytä – sodat jatkuvat ja vallannäytön ja -käytön inhat elkeet.

Heinäkuu puristaa viimeisiä hikipisaroitaan. Olemme olleet juhlimassa Kesänlapsen kolmivuotishulabaloota. Aikuisvastuulliset ovat ammoin päättäneet pienten päiden yli, että lasten kesävapaus sopii lopettaa elokuun ensimmäiseen viikkoon. Niinpä tapasimme myös esikoulun aloittavan Isosiskon sekä pienten teiniserkut: lukion alkajan ja uuteen yläkouluun siirtyjän. Heillä kaikilla tuntui olleen ihana pitkä kesä täynnä mukavia juttuja. Teinien mieltä kutkuttelivat jo uudet koulukuviot.

Elokuu on etelämmissä maissa vasta monien kesälomakuukausi, kun pohjoisessa kotimaassamme palaillaan jo työpaikoille, kouluihin ja opintojen pariin. Onhan kesämme muutoinkin lyhyempi. Sopii ihmetellä, että väen etelänmatkailu tuntuu jatkuvan kiihkeänä polttavasta helteestä välittämättä niin, että nahkaa palaa ja päitä pökertyy. Pahimmalla hellevyöhykkeellä viritellään jo turistiveroja.

Kävi tässä taannoin niin, että Pikkumurulle tapahtui yleisemmin asiaan kuuluva, mutta kotiinlähtöhässäkässä vahingoksi luokiteltava episodi Vaarilan eteisessä. Sen seurauksena Mummeli sai seuraavana aurinkoisena arkiaamuna inspiksen, kääri eteisen käytävämaton rullalle, keräsi koriin kolme tarpeellista tavaraa, sujahti crocseihinsa ja tilasi Vaarilta kyydin.

Vieläkö ihmiset pesevät mattojaan itse? *) Ei siitä ole varmuutta, koska kaupungissa on jo hyvän aikaa ollut toiminnassa erinomainen omatoimipesula, jossa aina näkyy joku omatoimimassa. Koneet pyörittelevät sujuvasti isojakin mattoja. Eikä ole huvi kovin hinnakaskaan.

Mattonsa itse peseville tarkoitettu ja asiaankuuluvasti varustettu paikka on toisessa kaupunginosassa pienen metsikön suojissa joen rannalla. Aamuyhdeksältä parkkipaikalla oli kolme autoa ja pesualtailla runsaasti tilaa. Juuriharja ja mäntysuopapullo korista sekä mattorulla mukaan valitsemaan allas varjoisammalta puolelta.

Käytävämaton parhaat puolet ovat kapeus ja se, ettei muovitettua alapintaa tarvitse jyystää harjalla, huuhtelu riittää. Ei siinä mummon nokka kauan tuhissut, kun pesu oli kertaalleen käyty läpi. Vaari tuli avuksi rullaamaan maton, kantoi huuhtelutelineelle, suihkutteli ja toimitti kierrettävän mankelin läpi toviksi orrelle tippumaan. Nautittiin vesipullon antimista, rullattiin matto mukaan ja tuotiin kotipihalle kuivumaan.

*) Vielä pesevät. Kymmeneltä parkkipaikalle jäi vain automme verran tilaa. Uuden tyylin pesuakin nähtiin, itämaisia mattoja levitettynä asfaltille vieri viereen ja tumma kiharapäämies hankailemassa niitä leppoisasti varrellisella harjalla vesisuihkun kanssa vuoroin. Hyvin se sujui niinkin.

Riippuvuus rutiineista paljastuu, kun tilapäisestä syystä ei voikaan jatkaa kirjoitusprojektia, jonka parissa on tottunut istumaan joka päivä. Kun pitäisi keksiä korvaava toiminto, eikä niitä oikein ole varalla muita kuin lukeminen ja tv tai ristikot, kryptot ja sudokut. En ole tarvinnut tv-stä projektin aikana kuukausimääriin muuta kuin iltauutiset. Lukemista häiritsee taas ajatuksen harhautuminen oman keskeneräisen tekstin pariin.

Asiassa on tietysti hyviäkin puolia. Paras niistä on, että Toinen on saanut mieluistaan ja terveellistä päänvaivaa selvitellessään sotkua, jonka kirjoitteluapparaatin käyttäjä on onnistunut tumpeloimaan mielestään tärkeässä tarkoituksessa. Onko hyvä puoli, että itse on taas joutunut keräämään rippeet resilienssistään, ehkä on. Mutta kyllähän se kyrsii.

Oltiin taas kaupassa, normiperjantain aamukeikka: viikoksi muonaa kahdelle. Kärry oli jo kohtuullisen täysi, pysäköin sen penkin tuntumaan, ajattelin hipsiä tutkimaan jäätelötarjontaa siitä näköetäisyydeltä. Toinen saisi istahtaa penkille siksi aikaa, jos väsyttäisi.

Siihen se taas putkahti, vilkkusilmä pikku ukkeli, ystävällinen hymy naamalla. ” Sie taijat olla Karjalan tyttöi? ” – Mistäpä tuon päättelet, vastaan. – ” Näkkee sen, on iloa silmissä ja elekieli eläväinen ”. Naurun kiherrystä siihen päälle. – No jopas, ällistyn oikein. Eipä ole näillä kymmenillä moista iskurepliikkiä äsken kuultu. Ukkelin jutustelu jatkui leppoisasti rajantakaisiin kotimaisemiin ja nykykotona vartoovaan vaimovanhaan, joka ei enää kauppareissulle tokene. Juttua olisi varmaan jatkunut ties miten pitkään, mutta Toinen tuli avuksi, niin minä pääsin eteen päin; – täss on miun mies, hääkii on Karjalan poikii, jatkakaapa juttua, mie lähen etsimää jäätelöö. Jäätelökaapilta sitten vinkkasin Toisen paikalle, kun ei pienet mummot ylähyllyn perille ylety.

Joskus vain tapahtuu, että kahdenkeskistä, yhteisen surun kuulaaksi hiomaa hiljaista arkea elävä vanhapari joutuu pienimuotoisen elämänsä kokoa suuremman myrskyn silmäkkeeseen. Niin meille kävi taannoin.

Olivat huoahtaneet helpotuksesta hoidettuaan lähiomaisen saattopolun päätökseen ja saatuaan jälkityöt vireille asiantuntevan tahon haltuun. Kesä oli alkanut jo toukokuussa ja näytti kaikin puolin lupaavalta. Vaan annas olla.

Äkillinen kipsi pakotti vanhaparista toisen hankkiutumaan pikaisesti yksityiselle lääkäriasemalle, josta sai ensiavun reseptilääkkeestä ja kiireellisen lähetteen laboratorioon ensi tilassa. Nopeasti tuli myös vastaus.

Oleellinen veriarvo huitelee pilvissä, lääkäri tiedotti samana päivänä ja lisäsi, että lähete on jo pantu matkaan Ison Pajan poliklinikalle, josta lähipäivinä singahtaisi kutsu tutkimuksiin. Niin tapahtuikin.

Monessa mankelissa pyöriteltyä asianomainen sai kuulla, että ikävä kyllä nyt on tosi kyseessä ja lisää tutkimusta tarvitaan. Tuli uutta asiaa Ison Pajan yksikköön. Sitten piti vartoa vielä viikko lääkärin tapaamista.

Semmoiseen tilanteeseenhan tuo mies menee tutkittuaan ennakkoon kaiken mahdollisen saatavilla olevan tiedon asiastaan. Niinpä hän ei ylläty eikä panikoi tuomiopäivänä. Hän tulee lääkäristä selvät pasmat plakkarissaan.

Vanhapari istuu pihakeinuun purkamaan kokemusta. Tahti on ollut kiivas, tunteille tulee tilaa vasta tapahtumisen tauottua. Siinä nyt ihmetellään yhdessä, että kas, kesä jatkuu ja sen jälkeen syksy ja talvi. Siis elämä.