Markku Pääskynen   Elektra   Tammi 2024

Palkittu kirjailija on tuonut kreikkalaisen mytologian tunnetun tarun suomalaiseen viime vuosisadan lopun todellisuuteen taitavasti.  – Lukija nauttii osaavan kertojan muovaamasta vanhasta tarinasta tässäkin muodossa.

*

Jenni Linturi   Äärimmäisellä laidalla   Gummerus 2024

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja kirjailija Linturin (s. 1979) esikoisromaani Isänmaan tähden oli heti Finlandia palkintoehdokkaana heti ilmestymisvuonna 2011. Sen jälkeen Linturilta julkaistiin kolme romaania, jotka ovat nostaneet Linturin yhdeksi kiinnostavimmista nykykirjailijoista. Äärimmäisellä laidalla on kuvaus köyhtyneen kulttuuriperheen muutosta Töölön arvoasunnosta pääkaupungin laidoille asumaan ja tyttären sopeutumisesta laitakaupungin lasten todelliseen elämään.  – Kirjailijan paikoittain käyttämä töksähtelevä, lyhytlauseinen tyyli oudoksutti aluksi, mutta se osoittautui palvelevan juonen monitasoista kehitystä. Tytön tarina tempasi heti mukaansa ja piti pihdeissään yötä myöten loppuun asti – mitä harvoin enää minulle tapahtuu. Elämänmakuinen tarina!  

*

Günter Grass   Minun vuosisatani   suom. Oili Suominen   Tammi 1999 (Kk)

Günter Grass (k.2015) on saksalainen Nobel-palkittu (1999) kirjailija, joka oli myös poliittisesti aktiivinen, osallistui mm. nuoruudessaan natsijoukkoihin. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja ja sisältää proosaa, runoja, draamaa. Hän opiskeli myös grafiikkaa ja kuvanveistoa. 1900-luvun historiallisia tapahtumia ja eurooppalaista ilmapiiriä kuvaava romaani on kirjoitettu järjestelmällisesti muotoon kukin vuosi per luku ja toimii eläviä ajankuvia taltioivana vuosisadan historiana.  – Lukijana olin kiinnostunut paitsi toisen maailmansodan ajan kuvauksesta, erityisesti 1968 tapahtumista Euroopassa sekä oman nuoruuteni ja aikuisuuteni vuosista 1900-luvun loppupuolen Euroopassa.

*

Milan Gundera   Naurun ja unohduksen kirja   suom. Kirsti Siraste   WSOY 1983

Tšekkiläinen runoilija, kirjailija ja poliittinen aktivisti (k.2023) joutui hakemaan turvapaikkaa Ranskasta 1975 kritisoituaan voimakkaasti 1968 vallankumouksen seurauksia maalleen, jäi sinne ja sai Ranskan kansalaisuuden. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Milan_Kundera). Alkuperäinen teos on julkaistu 1978 ja ensimmäinen suomenkielinen painos viisi vuotta myöhemmin.  – Nyt kun Tšekin vallankumouksesta on hyvinkin puoli vuosisataa, tuntuu mielenkiintoiselta palata tuolloisen ilmapiirin ja ajatusten kuvaukseen paikalla olleen henkilön tarkkanäköisesti muotoilemina tarinoina. Taiturihan Kundera kirjailijana on eittämättä. Oma mielenkiintonsa on siinäkin, mitä kaikkea muuta Euroopassa on tuonkin jälkeen tapahtunut, missä Venäjä/kommunismi/kansalliset itsenäistymispyrkimykset ovat olleet törmäyskurssilla ja mitä siitä on seurannut.

***

Eilen läksimme kauppaan muutamia viimeisiä hankintoja varten. Ei pidetty kiirettä, mikä osoittautui virheeksi; isossa myymälässä oli puoli kymmeneltä jo täysi maailmanlopun tunnelma. Huhhuh, sitä säntäilyä, kiilausta ja jonotusta.

Tänään luonto on laveerannut ikkunamaisemamme harmaanvalkoisin akvarellivärein. Tihuttaa vettä, puiden oksien tumma grafiikka sumussa piirtää joulurauhan maisemaa. Kaupunki on ihmeenomaisesti hiljentynyt, kiireisimmät ovat kai menneet menojaan ja muut uppoutuneet kotioloihinsa.

Toisen hauduttamasta puurosta unohtui suola, manteleita oli sen sijaan kourallinen. Puuroon kanelia, ripaus sokeria ja luumurusinasoppaa valion purkista – hyvää oli. Turun perinnemeininki kuulosti tosi energiseltä ja juhlavalta, kalskahtiko siinä Nato-Suomen uutta sointia. Kyllä olisi rauha tervetullut Eurooppaan ja Lähi-Itään – edes jouluksi.

Kummipojan perheeltä tuli tunnelmallisia kuvia lapsuuskotini maisemasta illan jouluvalaistuksessa, veljen käynnistä vanhempiemme haudalla ja joulukuusesta heidän tuvassaan. Muutama harvinainen joulutervehdyskin tuli ilahduttamaan – siunattu netti!

Viikko hiipii kohti joulua. Piparitaikina on jääkaapissa tekeytymässä, huomisaamuna ponnistelemme kauppaan ja viiden päivän ruokavarannon kanssa kotiin. On sentään muutama päivä ennen aattoa tässä vielä hitaallekin jouluihmiselle: kauppapäivä, saunapäivä, sunnuntairauha joulutervehdyksille ja siivouspäivä. Kahdenkeskinen jouluaatto ja sitten jonkin verran ponnistelua Tapaninpäivän perhejoulua varten. Sitä toivoimme, ja odotamme hyvillä mielin. Ja paras joululahjamme: Toinen on käynyt tapaamassa lääkäriään ja saanut huojentavia uutisia.

Maailman tilanne ahdistaa. Viimeksi tänään Hesarin toimituspäällikkö Lari Malmberg yritti lievittää ahdistustaan otsikolla ’Kaikki voi mennä ihan hyvin’. Kun esittää väitteen, on hyvä olla perusteluja. Luin kolumnia muutamaan kertaan ja löysinkin, mutta ikävä kyllä, väite ei vakuuta. Se jää ilmaan, kuin hyvänjouluntoivotus monen toivottoman joulunodottajan todellisuudessa.

En halua väitellä asiasta, vaikka minuakin ahdistaa. Historiasta haettuja perusteluja ei puutu tuhon ennusteillekaan. Toimittajathan meille uutiset sanoittavat ja valitsevat, joten heidän ahdistuksensa sekä kyynisyytensä tässä kauhukuvien vyöryssä näyttäytyy. Vaihtoehto ei silti mielestäni ole lakata seuraamasta uutisointia eli olla vaivaamatta päätään asioilla, joille ei mitään voi. Toivotaan parasta ja varaudutaan pahimpaan – on vanha kyyninen viisaus, jolla on pötkitty pitkällekin.

Jokaisella on elämässä tonttinsa. Asennoidun hoitamaan sen niin hyvin kuin kykenen ja olosuhteet sallivat. Koetan torjua kyynisyyttä, toivottomuutta ja nihilismiä, ja olla tyytymättä helppoon ratkaisuun: sulkea silmät siltä, mitä ei halua nähdä – sillä niin menettää samalla ihmisyyden oleellisinta, kauneinta ja upeinta: jaetun ahdistuksen voiman.

Meitä suomalaisia on moneksi. Joulukuun kuudes on hyvä päivä kuulostella missä jamassa kansallinen identiteettimme kulloisessakin ajassa on. Yksi mittari sille on, missä kaikkialla ja miten itsenäisen maamme merkkipäivää juhlistetaan. Ketkä marssivat missäkin muodostelmissa ja missä merkeissä? Ketkä juhlivat presidentin kutsuilla, ja onko juhlan proseduuria päivitetty päämiehen vaihduttua muuten, kuin säätämällä valtiosalin valaistusta ja kutsumalla veteraanit ennakkoon omaan juhlaansa, jossa huomioitiin heidän ikänsä ja kuntonsa entistä paremmin.

Katselimme Linnan juhlia siihen asti, kun presidenttiparien yhteiskuva, ilman Tarja Halosta, oli otettu ja Alex ja Suzanne olivat ensimmäisen valssinsa tanssahtaneet. Mitä sitten tapahtui emme tiedä, varmaan media kertoo mitä mieltä kukakin mistäkin oli. Jotenkin liikuttavalta tuntuu, että yhä kaikkien täytyy todistaa tätä valtakunnan ainoaa juhlimisen arvoista Juhlaa. Mielessäni viipyy lähtemätön kuva Paula Vesalasta valkoisessa asussa tulkitsemassa veteraanien juhlassa ainutlaatuisella tavallaan Sibeliuksen Finlandiaa. Siinä oli samaa mystistä voimaa kuin aikoinaan Arja Saijonmaan Ystävän laulussa.

Taakse jäi ikuiselta pimeydeltä tuntunut marraskuu. Hoosianna! Tietyn hyllyn tietystä alalaatikosta heräteltiin 11 kuukautta hurskaan unta nukkunut kynttelikkö. Se on ollut käytössä joka joulukuu ainakin tässä kodissa asutut 35 vuotta. Vielä neljä valkoista kruunukynttilää ja kas, adventti voi alkaa.

Yöllä herään kilinään ja kolinaan. Keittiön oven raosta kuultaa valo. Toinen siellä pitelee kahteen osaan hajonnutta kynttelikköä, josta kynttilät ovat karanneet lattialle. Ehkä ei pitäisi jättää adventtikynttelikköä tilapäisesti odottamaan aamua valokatkaisijaa hapuilevan liikeradalle.

No niin. Myydäänkö adventtikynttelikköjä enää nykyään missään? Netti kertoo, että ainakin yksi malli vielä on myynnissä naapurikaupungin kauppakeskuksessa, mutta sinne on ajomatkaa. Ei auta. Menoksi. -Vai?

Olen täällä jo huokaillut Tädin jäämistön selvittelyä. Asunnon tavaroiden lajittelu etenee siinä tahdissa, kun Toisella (ja minulla) riittää voimia. Perunkirjoitus on tehty. Omaisuuden jakoa varten tietty pankki, joka hallinnoi Tädin jäljellä olevia eläkevaroja, vaatii joitakin selvityksiä, joiden saaminen ei niin vain onnistu. Siinä on siis takku, jonka selvittämiseen ei vielä ole keinoa löytynyt.

Takku on nimittäin eteläisessä EU-maassa, jossa tiettyjen rekisterien pito on ollut vähintään leväperäistä, ellei suorastaan olematonta. Sinne lähti kotimaasta viime vuosisadalla muuan Tädin veljentytär, meni siellä naimisiin ja kuoli lapsettomana. Isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen ainoa elossa oleva perillinen oli Suomessa asuva veli, joka joutui tuolloin hankkimaan k.o. maasta vaaditun todistuksen sisarensa kuolemasta lapsettomana. Nyt samainen veli on yksi lapsettoman Tädin perillisistä. Ja taas pitää todistaa, että sisar on kuollut kauan sitten lapsettomana. Sama todistus ei käy, koska pankki on eri, ja aikaakin on taas kulunut.  Byrokratia hellii takkujaan.

Maanantaisin olemme ajaneet Tädin asunnolle. Se ei missään mielessä ole tyhjä, vaikka asukas on jo maallisen elämänsä määränpäässä. Vaatehuone kertoo itsellisen virkanaisen elämästä: vuodenaikatakit ja ulkoiluasut, asiallisia ja laadukkaita työasuja, hillityn tyylikkäitä asuja kulttuuriharrastuksiin ja seurakuntaelämään. Paljon mustaa, vähän koruja. Kasoittain eri kokoisia kasseja ja laukkuja, runsaasti kenkiä, joissa vuosien askelluksen muovaama muoto. Toistakymmentä sateenvarjoa. Katonrajahyllyt pursuavat kookkaita laatikoita, joille emme mahda mitään.  

Kirjahylly kertoo matkustusharrastuksesta, halusta tietää, sivistyksen janosta, laadukkaan kotimaisen kirjallisuuden parissa viihtymisestä, myös nostalgiasta. Karjala-muistojen osasto evakkotarinoineen on kattava, mutta onpa Täti sukeltanut eläkevuosinaan myös Jane Austenin ja Lucy Montgomeryn loihtimiin entismaailmoihin. Hengellisen kirjallisuuden osasto on runsas ja monipuolinen. Seinillä on toistakymmentä taulua. Tädin taidemaku on ollut melko konventionaalinen. 

Onneksi Toisen serkku on käynyt myös puolisonsa kera talkoissa, he ovat saaneet aikaan ison säkkiröykkiön sekajätteisiin menevää. Poikiemme sukupolvea ei kiinnosta kohtuullisen arvokas ja kaunis kristallikruunu, mutta kunnon tikapuut kelpaavat. Me koetamme panna tunneseikat sivuun, nyt ei ole tilaa haikailuille. Vielä on lipaston laatikoihin säilötyt paperit ja senkin hyllyt täynnä matkamuistoja ym sälää tsekattava sekä keittiön kaappien arkinen talouskama. Niin ja – huoh – kellarikomero, todellinen painajainen.

Runot

Maria Matinmikko   Valkoinen   ntamo 2012

Valkoinen on Oulussa 1983 syntynyt runoilija ja prosaisti Maria Matinmikon esikoisteos. Teos on myös Suomen oloissa ensimmäinen esikoinen, joka palkittiin Yleisradion Tanssiva Karhu-palkinnolla. – En osaa sanoa tästä muuta kuin vahvan uuden runoäänen tästä löysin. Tyyli on proosanomainen, uudenlainen. Värit ovat vahvasti mukana tekstissä pitkin matkaa. Odotan mihin suuntaan hänen ilmaisunsa kehittyy. Kiinnostava.

Ikkuna on aalto. Hiljaisuuteni lepää tuossa viherkasvissa. Tummat ja nahkeat lehdet, täydellinen monumentti. Aamu häilyy yön alla ja sen rei’issä. Meri tulee läpi. Ei ole nimiä eikä kasvoja. 

*

Aila Meriluoto   Kimeä metsä   WSOY 2002

Tältä hämmästyttävältä runoilijanaiselta (1924-2019) on julkaistu 14 itsenäistä runokokoelmaa sekä kaksi Koottujen teosta. Lisäksi häneltä on julkaistu kolme romaania, lastenkirjoja, Lauri Viidan elämäkerta sekä useita päiväkirjoja. – Kimeä metsä on ensimmäinen kolmesta myöhäisiän runoteoksesta. Kyllähän teksti järisyttää vieläkin. Hänen tapansa kuvata naiseuttaan on tässä rohkea, yletön ja rietas, missä kaikessa hän on omaa luokkaansa suomalaisten naisrunoilijoiden kategoriassa. Lasimaalauksesta alkaen olen lukenut hänen kaikki teoksensa. Kuten hän kirjoitti ensimmäisestä puolisostaan ja lastensa isästä Lauri Viidasta: ”Hän oli luonnonmullistus” – voisin sanoa Meriluodosta itsestään: Hän oli ilmiö ja naisellinen maanjäristys.   

*

Anna-Mari Kaskinen    Sylistä siiville   Kirjapaja 2021

Kaskisen ominta on virsi- ja laulurunous, erityisesti lapsiin liittyvät hengelliset runot ja laulutekstit. Nämä runot kertovat äitinä olemisesta koskettavan kauniisti ja monesta näkökulmasta.

*

Sirpa Kyyrönen   Ilmajuuret   Otava 2016

Ilmajuuret on 1978 syntyneen Hämeenkyröstä kotoisin olevan runoilijan kuudesta runokokoelmasta kolmas. Monet palkinnot kerännyt runoilija on myös toiminut kirjallisena vaikuttajana.  – Pidin näistä runoista; puhuvaa, tunteissa resonoivaa.  

Sinä kuljit loppuun sen keväisen koivuvalon / yöt hiirenkorvilla käsivarret kehtolauluna / ihmettelit joutsenten korkeutta maalla, kömpelöä epävalkoista / kypsyä ihminen läpi

*

Romaanit

Ritva Hellsten   Lea   Aviador 2018

Kotkalainen kirjailija, kääntäjä ja kirjallisuuskriitikko Ritva Hellsten (s. 1951) on julkaissut neljä teosta, joissa on vahvasti omaelämäkerrallinen tausta. Lea on kypsä tilitys kirjailijan oman äidin elämästä.  – Kauniisti, hienovaraisesti ja väkevästi kuvattu naisen tarina tyttärestä syvästi rakkauteen sitoutuvaksi puolisoksi, kahden tyttären äidiksi, josta tulee leski ja mummo tyttärensä lapsille. Elämänmittainen kasvutarina, joka ei jätä lukijaa viileäksi, vaan raastaa tapahtumien virtaan mukaan ja tuo kauniisti vanhuuden suvantoon. Kun tajusin kirjoittajan olevan kirjailija Raija Siekkisen sisar, syntyi ymmärrys äidin kantaman haavan vahvasta merkityksestä ja vaikutuksesta tyttäriensä elämänkohtaloihin. Viisas, syvällinen kirja.

*

Helmi Kekkonen   Liv!   Siltala 2024

1982 syntynyt toimittaja ja kirjailija Kekkonen on julkaissut viidennen romaaninsa, joka kertoo aikuisten sisarusten suhteista toisiinsa ja perusperheeseen, josta isä on eronnut ja muuttanut Tukholmaan uuteen parisuhteeseen. ”Liv! kulkee päähenkilönsä mukana piinaavasti kohti tapahtumaa, joka alkaa tuntua vääjäämättömältä, vaikka ei pitäisi.”          – Helmi Kekkonen on yksi kiinnostavimmista nykykirjailijoista (Finlandia-palkintoehdokas 2024). Teksti ja aihepiiri on tätä aikaa ja tyyli sujuva. Kirja kuvaa rajusti ja suoraan nuoren naisen turvattomuutta miesten maailmassa. Kun sisaruksista nuorin pyrkii irrottautumaan äidin ja vanhempien sisarustensa holhouksesta, hän samalla altistuu kokemattomuuttaan tuntemattoman miehen väkivaltaisuudelle tavalla, joka rikkoo hänen perusturvallisuutensa. Tärkeä puheenvuoro väkivallan kokemuksesta ja sen vaikutuksista.               

*

Kati Tervo   Rapsuta minua   lehtikirjoituksia   Otava 2018

– Toimittajan sujuvasta kynästä eri lehtiin lähteneitä pakinoita. Viihtyisiä, mukavan arkisia pikku juttuja välipalaksi. Ei juuri muuta sanottavaa.  

*

Jari Tervo   Aamen   Otava 2018

Kirjailija ja tv-persoona Jari Tervo ei kaivanne esittelyä. Moneen on mies ryhtynyt ja monessa menestynyt, mihin on ryhtynyt.  – En ole läheskään kaikkea lukenut, mitä Tervo on julkaissut, mutta mieleen aiemmin luetuista on jäänyt Koljatti ja liikuttavat Kallellaan (pojan syntymästä)ja Ukko (koiran hankinnasta).  – Aamen on niin värikästä ja räväkkää satiiria, että jäi tällä kertaa kesken, koska lukijan oma mielentila ei taipunut vastaanottamaan tyylilajia. Ilman muuta lukisin, mutta jossakin toisessa ajanjaksossa.

*

Matti Rönkä   Surutalo   Gummerus 2021

Tässä toinen kirjailija ja Ylen toimittaja, jonka kaikki tuntevat. Uutisista tuttu, mutta kirjailijana minulle ei. Pidin Rönkää pelkkänä dekkaristina, mutta Surutalo onkin kasvukertomusromaani.  – Tavallaan hyvinkin kiinnostava tarina, joka kuljettaa aikuisen miehen tilintekoa isäsuhteestaan yhtä aikaa pojan kasvutarinan kanssa. Pääosissa ovat pikkuveli, isoveli ja isä, jolla on puujalka, ja äiti, joka kuoli. Rönkä antaa kasvot liian varhain äidinikävään jääneen pojan kasvuun mieheksi. Isäsuhteen vinoissa viilloissa haavoittuneelle pikkuveljelle, suhde isoveljeen muodostuu vuosien saatossa isääkin tärkeämmäksi. Surullinen pohjavire, mutta selviytymisen valoisa eetos.   

*

Philip Teir   Neitsytpolku   suom. Jaana Nikula Otava 2022

Suomenruotsalaisen kirjailija ja toimittaja Teirin kolmas romaani on merkillisen koukuttava ja tehokas pitämään lukijaa otteessaan. Neitsytpolku on miehen näkökulma maailmaansa, jossa on perhe, luova työ ja työyhteisö. Luulisi kaiken olevan niin hyvin kuin voi. Vaan on ehkä liikaa riippuvuutta äitiin, ennen muuta äitikin pitää kiinni hyvin kasvatetusta pojastaan, josta on tullut hämmästyttävän epävarma pehmomies sekä puolisona että isänä. Ratkaisua ei haeta, mutta ilmaantuu itsenäinen nainen, joka alkaa kiinnostaa. Suhteen mahdollisuus pitää miestä otteessaan. Ratkaisu on sitten triviaali ja tulevaisuus tuhoon tuomittu. Jokin epäröivä hitaus, kevyesti vellova odottelu tässä miehessä on erilaista kuin suomalaisissa. Piinaavaa – ja kiinnostavaa luettavaa.

Philip Teir   Tällä tavalla maailma loppuu   suom. Jaana Nikula Otava 2017

Tässä lisää oivallisesti kuvailtua suomenruotsalaisen sosieteetin perhe-elämää yhden kesän vietosta meren tuntumassa, jolloin ei ensin tapahdu oikein mitään ja sitten vaikka mitä. Kiinnostaa nämä näkökulmien ja elämisentavan erilaisuudet aitosuomalaisten elämään verraten. Tämä palkittu romaani on monisyisempi kuin Neitsytpolku, jonka luin ensin. 

¤ ¤ ¤  

Vilahti viikko, katosivat kadulta ja pihoilta lumet kuin uni aamun koittoon. Poikiemme viettäessä isänpäivää perheidensä kanssa, me muistelimme isiämme hiljaisesti kotona.

Toisen isä kulki lesken polkuaan kolmetoista vuotta, kun anopin vei sairaus kohta eläkkeelle päästyä. Ei isä viihtynyt yksinäisessä elämässään, yritti liittyä ammattiliiton matkailukerhoon ja parille mukavalle reissulle sai osallistuttua, mutta ei antanut oma terveydentila myöten jatkaa. Viimeisenä vuotena kävi jo sairaalan ja kodin välinen reitti liian tutuksi ja elämänhalukin hiipui voinnin myötä. Saatoimme hänet 35 vuotta sitten. Hyväksi isäksi luonnehti Toinen isäänsä. Originelliksi ja monitaitoiseksi appivaariksi hänet perhekin oppi tuntemaan. 

Oma isäni, hänkin sodassa ollut mies, sairasti sydäntään hänkin viimeisen vuosikymmenensä ja hiipui hiljaisesti talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta elettyään 86 vuoden ikään. Siitäkin saatosta on jo yli kaksi vuosikymmentä. Leskenpolku jäi äidin kuljettavaksi ja kesti yhdeksän vuotta isän väsyttyä pois. Isäni oli perheensä tuki ja turva, lapsilleen lempeä isä ja yhteisössään vakaumuksellinen ja sovitteleva vastuunkantaja.

Hyviä muistoja meille jäi sota-ajan arpia saaneista isistämme, täydet työpäivät tahoillaan tehneistä, perheensä vastuullisena tukena ja turvana olleista miehistä. Heitä muistelimme kiitollisin mielin. Nyt omat poikamme elävät vastuuvuosiensa ehkä työläintä vaihetta perheensä isinä. Seuratkoon taattojen siunaus heidänkin polkuaan, kuten omaamme on siunannut.