Runot

Shiwu  Kaivoin lammen kuuta varten  Ajatuksia vuorilta  suom. Miika Pölkki  Art House 2018

Kirjoittaja on buddhalainen erakkomunkki. Yksinkertaisen elämän kauneus, vuorten läsnäolo ja vaitiolon viisaus henkivät teksteissä.  – Runoutta voi juoda kuin lammesta heijastuvan kuun valoa.

*

Proosa

Ingmar Bergman, Maria von Rosen  Kolme päiväkirjaa   suom. Marita Salminen  LIKE 2005

Teos perustuu kolmen henkilön autenttisiin päiväkirjamerkintöihin ajalta, jolloin Ingmarin rakastetun puolison Ingridin pitkälliset vatsavaivat paljastuvat tutkimuksissa syöväksi. Merkinnöt ovat lyhyitä, mutta antavat hyvän kuvan kunkin prosesseista sairauden ja hoitojen kestäessä. Ingrid itkee paljon ja vastustaa viimeiseen asti totuuden myöntämistä itselleen. Ingmar käy omaa taisteluaan ja äitiinsä syvästi kiinnittynyt tytär Maria omaansa.  –   Teos on vaikuttava kuvaus, miten fataali sairaus muuttaa ihmistä, sekä potilasta että läheisiä. Lainatessani kirjan en tajunnut, mistä on kysymys. Lukukokemus marraskuun hämärien päivien ja iltojen tunnelmassa oli sitten erityisen intensiivinen ja ryyditti omia kuolemamietteitä.

*

Raimo J. Kinnunen  Elämänpinna  Tmi Athanor 2017

Kinnunen on 1931 syntynyt vapaa kirjailija, aiemmin opettajana ja sivukirjaston hoitajana toiminut. Wikipedia kertoo hänen kirjoittaneen runoja, parikymmentä romaania, kuunnelmia, näytelmäkäsikirjoituksia. Valtion kirjallisuuspalkinnon Kinnunen sai 1962. Hän perusti 1994 oman kustantamon kirjoilleen.  – Tämä omaelämäkerralliselta vaikuttava 144-sivuinen romaani on kyllä pikemminkin hajanainen juttukokoelma, jonka rakenne on löyhä, ja tarina hyppelehtii. Lauseet ovat osittain ilmaisultaan epämääräisen oloisia. Ehkä kirjailijan luovuusaika alkaa mennä mailleen.

*

Aki Ollikainen  Pastoraali  Siltala 2018

Ollikaisen eleetön kirjoitustyyli on viehättänyt minua ensimmäisestä romaanista Nälkävuosi. Pastoraali etenee verkkaan, puhuu lampaista ja niiden hoitajista. Vähitellen uhat nousevat suden muodossa tyynen elämänmuodon pintaa rikkomaan. Ollikainen osoittaa kylmäävin juonenkääntein, ettei ihmisen elämä ole hänen omassa hallussaan eikä lampaankaan elämä hoitajansa.  – Tiivis tarina, lyhyin luvuin. Lukija saa enemmän kuin pienesti kerrottu antaa ymmärtää.

*

Mari Mörö  Hajavalo  Teos 2018

Mari Mörö on ollut minulta jotenkin unohduksissa Finlandia-ehdokkaana olleesta, myöhemmin Runeberg-palkitusta opuksesta Kiltin yön lahjat lähtien. Wikipedia kertoo, että hän on puuhaillut monenmoista kirjallisella saralla, asuukin vain osa-aikaisesti Suomessa. Tuore romaani kuvailee rinnakkain nuoren sukupolven vastausta tulevaisuusdystopioihin ja menneiden aikojen Sointula-utopian raunioita.  – Vaikka ymmärsin romaanin idean, en oikein jaksanut kiinnostua tyylistä, jolla rinnakkaiskuvausta toteutettiin. Henkilöt jäivät etäisiksi. Teoksen kustantaman romaanin erityisen kauniin ja paljon puhuvan ulkoasun suunnitteli Elina Warsta.  

*

Markku Pääskynen  Hyvä ihminen  Tammi 2018

Pääskynen on -73 syntynyt kirjailija, usein palkinnoin huomioitu ja kahdesti Finlandia-palkintoehdokkaana ollut. Hyvä ihminen on hänen yhdeksäs romaaninsa. Pääskysen tyyli on persoonallinen ja tarinan kuljetus juoheaa. Romaanin päähenkilö on erikoinen persoona, jota muut luonnehtivat naisen ja miehen välimuodoksi. Hän kykenee kuitenkin rakastamaan naista, jonka kanssa saa pojan, mutta sitten nainen jättää hänet. Miehen ajatusradat alkavat oudosti hajoilla. Päätöslause: ”Lähden ja suljen oven. Seison käytävällä, lukittujen ovien ulkopuolella. Aika pysähtyy, käytävä pyörii ja koko maailma sen mukana. Minusta tuntuu kuin olisin seissyt tässä koko ikäni. Kukaan ei näe minua. Kukaan ei auta minua. Kukaan ei tunne minua.” 

– Jouduin ristiriitaisten tunteiden valtaan tarinaa lukiessa. Toisaalta kirjailijan kieli on paikoin todella hyvää ja nautittavaa, toisaalta kuvaukset päähenkilön persoonan hajoilusta ovat niin kirskuvan tosia kuin tapahtumat olisivat omakohtaisesti koettuja. Poikkeuksellisesti päädyin tutkimaan, mitä kirjallisuuskriitikot ovat sanoneet kirjailijasta. Sama ristiriita tuntuu monia vaivanneen. Lisäksi kirjailijan yksityiselämän käänteet luovat vaikutelman epävakaasta persoonallisuudesta. Vaan niinpä usein on, että nerouden ja hulluuden raja on kuin veteen piirretty. 

***     

Etsiydyin aamulenkillä metsäpolulle, jota harvemmin kuljen. Ylitin laakean kallion, jolla on havupuita ja irtolohkareita. Kivien tiheä hiljaisuus; niiden ohuenohuella lumella kuorrutetut, sammalen kirjomat hahmot koko painollaan kalliolla leväten. Jykevästi paikoillaan, olleet ehkä jääkaudelta asti. Ei ole myrskyä, joka muuttaisi lohkareen paikkaa.

Kalliolla kasvaa myös vanhoja puita, jotka ovat löytäneet juurilleen sadevesikolot juodakseen, kestäneet kuumat kesähelteet ja pakkastalvien vihurit karulla asuinpaikallaan. Puu kukoistaa, jatkaa elämän ketjua siemenillään, tarjoaa linnuille suojaa, väsyy aikanaan, kaatuu paikalleen ja ruokkii maatuessaan hyönteisten ja kuoriaisten legioonat.

¤

miten painavaa onkaan poissaoleva valo, kimallusraskasta

miten hengähdyksen kevyttä, läpikuultavaa läsnäollen

vain silmäluomien läpi voi katsoa

laajentaa kaikki huokoset vastaanottimiksi

antaa ajatusten vaeltaa valtoiminaan valossa, valossa

mutta miten kestää pimeys

¤

Minä kun olen kesän lapsi, koen usein marraskuun vuoden ikävimpänä ajanjaksona. Taannoinen hellekesä tuntui yllättävän vaikealta kestää, se oli yhtä fyysistä näännytystä – mutta nyt on kestämistä näissä pimeissä päivissä, vaikka fyysisesti voin paljon paremmin kuin kesällä. Onneksi nyt näyttää korkeapaineen myötä valoisammalta, jaksaa lähteä lenkille, joka aina virkistää mielen. Jospa saataisiin vielä hiukan lunta…

Tämän marraskuun mielialoja on nostanut Vauvan kehityksen seuraaminen. Ensimmäiset hymyt! Jokelluksen tapailut! Pää terhakasti pystyssä jo! Ja sitten taas nämä koululaiset: Ritaripoika ja Murunen, miten hekin kantavat valoa, kasvavat, oppivat – ja antavat lapsuutensa herkkiä valööreja ja tapahtumia virtaavia hetkiä isovanhempienkin iloksi.

Sunnuntaina Toinen flunssainen neljättä päivää. Yksin aamukävelyllä. Metsäpolkuja ja kadunpätkä kotiin. Joka sortin vastaantulijaa ja ohi menijää: miehiä ja naisia, kaksi pikku tyttöä, 12 eri koiraa ulkoiluttajineen – osalla kaksi,  juoksijoita, kävelijöitä sauvaillen ja ilman. Raikasta, raikasta, raikasta. Auringonvaloa matalalta. – Iltapäivällä kiinalaisessa syömässä kahdestaan. Illalla tanssikisaa. Tuure on suloinen ja Edis niin miehekäs! Ei pysty päättämään kumman toivoisi voittavan.

Maanantaina Toinen yskii ja makailee edelleen. Kaurapuuroa, mansikkasosetta, hedelmää. Koneellinen pyykkiä. Kävellen urheilupuiston metsälenkki. Vanheneva mies juosten läkähtymäisillään kahdesti vastaan hampaat irvessä – nuori tummaihoinen mies viidesti vastaan kevyin askelin. Raikasta ja kylmää. Valoisaa pilveä. – Kasvisruokapäivä, pinaattigreppejä.

Katseltu useita kertoja videoklipiltä Vauvan hurmaavaa jokellusta ja isyyslomalaisen pyydystämää hymyä. Puhuttu veljen kanssa puhelimessa. (Hän oli nähnyt metsätien poskessa lumikon! Olen kade!) – Katsottu kaksi jaksoa tallenteita yhdessä, ja yksin iltamyöhällä La otra miradaa.

kirkkovuoden toiseksi viimeisenä pyhänä vietetään valvomisen sunnuntaita. kyse on Jeesuksen opetuksen mukaan tuomiopäivän tulosta: valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.  olen lapsesta asti ollut ’taimi sun tarhassas’, joten olen tajunnut, ettei valvomisessa tässä tapauksessa ole kysymys unetta hihhuloinnista. sanojen merkitys lienee lähinnä ’muistakaa, pitäkää varanne’. paitsi tuomion päivää, on hyvä muistaa myös kuolevaisuutensa ja se, ettei itse asiassa voi olla varma yhdestäkään päivästä meneekö se niin kuin oletan. elämä yllättää usein.

jostain syystä olen tällä marraspimeällä joutunut valvomaan lähes joka aamuyö pari kolme tuntia. kellojen rukkaaminen aiheuttaa ikääntyessä yhä pitempiä unirytmin sekoiluja. yön hiljaisuudessa ehtii miettiä äärtä ja laitaa.

Cheek, tuo suomalaisen rap-genren iso-egoisin ja karismaattisin poskisolisti, sofistikoidun hävyttömyyden huipentuma, piti elokuun viimeisenä viikonloppuna kaksi jäähyväiskonserttia nuoruutensa kotikaupungissa Lahdessa. Stadionkonsertit oli jo niin nähty, nyt näyttämönä oli Salpausselän mäkimonttu. Kolmen komean vauhtitornin siluetti hitaasti hämärtyvässä elokuun illassa muodostui aikuiskatsojan mielikuvissa pop-idolin uran ja elämän vertauskuvaksi. Jare Tiihosen elämä, jos kenen, on ollut Äärirajoilla –elämää.

Nelosen taltioima konsertti odotti elisaviihteen uumenissa aikaansa, joka tuli siis minulle vasta eilen, koska halusin katsoa koko konsertin alusta loppuun yhteen kyytiin. Kello oli jo yli yhden yöllä, kun Valot sammuu päätti uran suosituimpien hittien koosteen ja Cheek häipyi ovilavasteiden sulkeutuessa backstagen pimeyteen. Koko megalomaaninen spektaakkeli vaati satojen ihmisten työpanoksen ääni-, valo- ja pyrotekniikan osaajineen, tanssijoineen, taustakuoroineen, orkestereineen ja vierailevine artisteineen.

Yleisöä oli kymmenin tuhansin. Tv-kamera seurasi lavaa lähinnä olleen katsomon eläytymistä tuntikausien musiikkivyöryn kestäessä. Nuoria tyttöjä kiihkein kasvoin, aikuisia naisia unelmoivin silmin, siellä täällä muutama mies, joiden ilmeet eivät paljon kertoneet. Kaikki näyttivät räppäävän mukana, näkyi, että kuunneltu oli, teksti jokaisella mielessä. Jumalten keinu keinutti yleisöäkin. Loppua kohti tytöt jo itkivät toistensa kaulassa ja useat naisetkin pyyhkivät virtoja poskiltaan. Eron haikeus välittyi väkevänä tv-yleisöllekin. Toki shown huippukohdat oli myös tarkoin suunniteltu tunnelman tihentämiseksi loppua kohti.

Miksi tästä kirjoitan? En ole erityisesti pop-musiikista tai artisteista kiinnostunut, enemmänkin erilaisista ilmiöistä. Mietin katsoessani, tuntevatko nämä egosentrikot vastuuta nuoresta yleisöstään, joka tuntikausien myllytyksen jälkeen on joukkopsykoosin partaalla. Cheek on ajan ilmiö Suomessa. Kuka muu muka saisi stadionit ja mäkimontut täyteen kaksi iltaa peräkkäin.

syysnuha tuli kylään. aivastuksia ja niistämistä. lämmintä mehua, eginaforcea ja munkintippoja. isänpäivä ja isän pojat, itsekin isiä, tulossa, muksut mukana ja tietenkin äiti ja Vauva. kyllä elämä on niin täyteläistä, kun on pientä harmia suureen iloon sekoitettuna.

Pyhäinpäivän tunnelma on viipynyt mielessä. Ennen pyhiä ajoimme hämärässä tihkusateessa kolme ja puolisataa kilometriä vain käydäksemme Toisen vanhempien haudalla. Kesäkukista puhdistettu hauta on karu, se kertoo, ettei paikkakunnalla asu enää ketään, joka muistaisi kymmeniä vuosia sitten kuolleita omaisiamme. Sisarukset, ystävät ja työtoverit ovat poissa kaikki. Mekin elämme jo vanhuusvuosiamme. Seuraavalla sukupolvella ei ole tätä perinnettä.

Mistä haudoilla käymisessä oikeastaan on kysymys. Emmehän pidä kuolleita pyhinä sanan ylevässä merkityksessä. Poismenneet eivät pitäisi itsekään. Ehkä kysymys on muiston vaalimisesta, sukupolvien työn kunnioittamisesta. Lapsuudessa vanhemmat ja isovanhemmat olivat meille tärkeitä ja rakkaita henkilöitä. He eivät ole enää täällä missään. Hauta on vain muistopaikka, jonka kivi kaiverruksineen kertoo heidän kerran eläneen tässä kaupungissa.

Vaatimaton havuseppele ja valkokukkainen kanerva jäävät odottamaan, milloin lumi valostaa muistolehdon. Lyhtyyn syttyy pieni liekki, häilyy siinä päivän kaksi, kertoo, että jossain joku muistaa.

Flinkkilän haastatteluohjelmassa oli viime viikolla kaksi persoonallista ja esimerkiksi kelpaavaa naista, Minna Lindgren ja Vappu Taipale. Juttu alkoi Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoista, jotka ovat löytäneet ikääntyvistä naisista kiitollisen ja hulvattomasta huumorista hurmaantuneen lukijakunnan. Minna Lindgren (55 v) itse paljasti huumorintajun olevan voimavaransa. Mieleen jäi hänen pelottomuutensa omaa vanhuutta ja kuolemaa ajatellessa. Peruspositiivinen ihminen, joka säteilee myönteistä energiaa.

Toinen haastateltavista, Vappu Taipale (75 v), on ollut esillä monella forumilla eläkkeelle jäätyään. Hän sanoo itseään matkasaarnaajaksi, jonka missio on  rohkaista vanhenevia ja vanhoja naisia huomaamaan oma arvonsa. Itseään hän kutsuu vanhaksi, mutta ei vanhukseksi. ”Vanhoilla naisilla on historiansa, mutta myös kokemuksien kerrostamaa viisautta annettavana tässä ajassa”, Taipale summaa. Voimavarakseen hän  määrittelee uteliaisuuden ja ennakkoluulottomuuden elämää kohtaan.

(Ohjelma löytyy Yle Areenasta.)