Lauantaiaamuna hankkiuduimme matkaan. Poikkesimme Lappeenrannassa torikahveilla ja haudalla. Lepolan hautausmaalla oli viikkojen takaisen myrskytuhon jäljet korjaamatta, katkenneita isoja oksia kaikkialla ja pientä risua lumi mustanaan. Omaisten hautakivi oli ensin raivattava oksien ja kovettuneen hangen alta. Jouluinen havuseppele löytyi lumesta kutakuinkin kunnossa, kuivunut kanerva vietiin pois. Pääsiäisnarsisseja jäi haudalle kertomaan muistojen elävän.

Koko matkan aurinko loisti täytenä siniseltä taivaalta. Neljän aikaan olimme perillä Valamossa. Luostarialuetta oli kehitelty sitten toissakesäisen käyntimme. Uutta aitaa ja portteja oli tehty maantien laitaan. Viime syksynä käyttöön vihitty, kullatulla sipulilla ja ristillä kruunattu kaariportti on erityisen kaunis. Takorautaiset sivuportit olivat auki, toivottivat kävijän tervetulleeksi samalla muistuttaen olemassaolollaan hienovaraisesti luostarialueen rauhan vaalimisesta.

Pääsiäinen on ortodoksien kirkkovuoden kohokohta ja se näkyi luostarissa kaikkialla. Kirkossa oli valtavat kukkalaitteet ruusuja, liljoja, narsisseja ja kaikenvärisiä iloa hehkuvia kukkia. Ikoneilla ja muistopöydällä liekehtivät punaiset tuohukset. Pääsiäisjuhlan kunniaksi Kuninkaan ovet olivat koko sunnuntain auki ja kirkossa kävijöillä oli mahdollisuus nähdä yleensä kätkettynä oleva osa kuoria. Trapesa oli koristeltu silkkipaperiruusuin ja upein virpomavitsoin. Valtavaan oksaan ruokasalin perälle oli ripustettu värikkäitä munia. Sergein ja Hermanin ikoni oli erikseen koristeltu aidoin kukkasin, samoin punaisen ruokasalin Valamolainen Jumalanäiti. Pöydillä oli valkoiset liinat.

Majoituspaikat olivat täpötäynnä. Sunnuntaita vasten yöllä puoli kahdeltatoista alkoi yöpalvelus, joka huipentui ristisaattoon kirkon ympäri pääsiäistroparia laulaen kellojen soidessa. Valvova väki päätti paaston juhla-aamiaiseen aamuyöllä trapesassa. Me paastoamattomat nukuimme jo silloin. Päivän valjettua teimme yhdessä tavanomaisen aamukävelyn hautausmaalle, jonne johtava kuusikuja liikuttaa minua aina kyyneliin asti.  Jokin kymmenmetristen tummanvihreiden kuusten yksinkertaisen juhlavassa, hiljaisessa vartiossa puhuttelee sieluani. Ei edes tarvitse miettiä miksi. Kuusten kätköissä soi riemukas peipposten kevätkonsertti.

Kirjastorakennuksen näyttelytilassa on Jakamattoman kirkon aikaisten pyhien uusia ikoneja esillä. Kuvissa on huomattavan runsaasti pyhiä marttyyrinaisia. Mietin vanhojen kirkkojen vimmaa rakentaa hengellisistä esikuvista erillistä pyhien kategoriaa. Kuvia katsellessa tajuaa pyhien inhimillisyyden, se on meissä kaikissa yhteistä. Pyhiä ei sentään palvota, heitä kunnioitetaan ja heiltä pyydetään esirukouksia. Parhaillaan skeemaigumeni Johannekselle ollaan järjestämässä pyhäksi julistusta. Hänestä tulee Pyhä Johannes Valamolainen.

Maanantaiaamuna respan edessä oli kanssamme oven aukaisua odottamassa hyvinvoivassa kunnossa oleva pikimusta luostarikissa Niksu, jolle on nimetty yksi aulan nojatuoleista. Siinä hän kuulemma usein päivän mittaan torkkuu tehtyään talkookierroksen luostarin hiirien lymypaikoissa. Epäilemättä hän tulee myös saamaan arvonimen Pyhä Niksu, Valamon luostarikissa, kunhan hänestä aika jättää.

värit palaavat, oi, ne ihan palavat valossa! kukka kurottuu valoa kohti, etsii elämänlähdettä, hehkunsa salaisuutta. käymme hautausmaan hiljaista käytävää, jätämme kukkiemme hehkun muistuttamaan, ettei elämä pääty kuolemaan. se juuri on pääsiäisen viesti. jokainen valostuva aamu on pääsiäinen.

Astun pihaan joka aamu ja häikäistyn. Juon kevään ihmettä kaikin aistein. Krookukset! Ne ovat avanneet kukkansa taas. Puiden lehtisilmut paisuvat päivä päivältä. Pikku pörriäinen ahertaa kukassa, iloitsen siitäkin. Ja perhonen! Tiedän, maailmassa on paljon tärkeitä ja isoja asioita meneillään, seuraan kyllä niitäkin. Silti aamuhetki kukan ääressä on juuri nyt tärkein.