Mediassa on käyty keskustelua joulukorteista. Perinteisten jouluaiheiden on havaittu kadonneen korttivalikoimista lähes tyystin, tontut ja metsän sekä kotipiirin eläimet vilahtelevat aiheina. Joulun kukat, kranssit ja joulukuusi pitävät edelleen pintansa. Myös talviset maisemat lumihiutaleineen ovat yhä valikoimissa, vaikka talvi oikeasti olisi vain tunturien ja metsien Suomessa. En ole ihan samaa mieltä perinteisten aiheiden kadosta, olen löytänyt joulupukin, enkeleitä, seimiasetelmia lampaineen ja pyhän perheenkin. Ehkä rekiretket joulukirkkoon jo joutivatkin historiaan. Oman havaintoni mukaan aina on ollut mitäänsanomattomia, ’moderneja’ joulukortteja, joissa ei ole edes hyvän joulun toivotusta. Miksi lähettäisin sellaisen?

Nyt on aika. Joulutervehdyksiä vielä lähetetään, vaikka posti on onnistunut horjuttamaan mainettaan ihmisten mielissä. Surku on, jos joulukin sähköistetään tyystin.

Miten ihmeellinen vaikutus parillakin sentillä puhdasta uutta lunta. Kuin koko piha valostuisi ja täyttyisi odottavalla hiljaisuudella. Adventtipolku on juhlan odotusta. Odotamme jouluaattoa, johon kuuluu poikien perheiden kanssa yhteisesti rakennettu ateria ja sitä sun tätä säpinää, kuten kuusen koristelua, laulua ja soittoa, lasten lahjapaketteja ja aikuisten hyviä sanoja toisilleen. Perinneosastoa ylläpitääksemme ehkä katsomme jourauhan julistuksen Turusta ja ainakin lapset katsovat varmasti Lumiukon tarinan. Esikoinen, Ritaripoika ja Murunen jäävät yöksi Vaarilaan, Kuopus, Nuorikko ja Pikkufriidu siirtynevät Mummilaan jatkamaan juhlia. Jotkut meistä osallistuvat aamulla joulumessuun kirkossa, olen kuoron riveissä laulamassa. Hiljaista iloa täynnä odotan tätä joulua nyt, kun lapset ovat mukana!

Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu…

Tänään on suomalaisen musiikin päivä. Meillä on  säveltäjiä Sibeliuksesta Saariahoon, oopperalaulajia, viulisteja, sellistejä, pianisteja, kapellimestareita, orkestereja, yhtyeitä – pelkästään klassisen musiikin alueella häkellyttävä määrä kansainvälisesti arvostettuja muusikoita – viihdemusiikista puhumattakaan. Olen saanut elää sekä itse että perheenä klassisen musiikin maailmassa. Tässä elämänvaiheessa voi jo tunnustaa, että ehkä enemmän kuin mikään muu taiteen laji musiikki on henkisesti ravinnut minua, vaikka kirjallisuus ja kuvataiteetkin ovat lähellä sydäntä. On ihanaa olla jäsen musikaalisessa perheessä. Viimeksi itsenäisyyspäivän lounaalla Vaarilassa vetäisimme Maamme-laulun ja Finlandian spontaanisti koko poppoolla. Eläköön suomalainen musiikki ja suomalaisten kotien musiikki!

Kortti tuokoon tervehdyksen kaikkiin koteihin, joissa musiikkia joku rakastaa ja harrastaa!

Meillä on onni saada vuodesta toiseen joitakin itse tehtyjä joulukortteja. Tässä eräs ristipistotaiturin taidonnäyte. Siitä näkee, että tekijä on nähnyt vaivaa ja uhrannut aikaa joulutervehdyksen saajia ajatellen. Ystäväpariskunta tietää meidän arvostavan sekä luontoa että käsin tekemisen taitoja. Luovuuttaan voi käyttää ystävien iloksi monin tavoin, joku osaa piirtää, toinen maalata, runon riimittely onnistuu yhdeltä, joulukoristeen askartelu toiselta. Luomupartainen ja joviaali pappa voi käväistä lapsiperheessä joulupukin viransijaisena. Laulu- ja soittotaitoinen voi ilahduttaa naapurin yksinäistä mummoa joululaululla.

Hyvä kasvaa jakamalla.

Yksi adventin enkeleistä pujahti taivaallisesta orkesterista omille teilleen. Hän muisti kaukaisen maan, jonka ihmisillä on juuri tänään erityinen päivä. He juhlivat maansa itsenäisyyttä siniristilipuin, paraatein, soihtukulkuein ja tanssiaisin. Kansassa on monenmoista juhlijaa, mutta enkeli halusi rohkaista ihmisiä iloitsemaan maansa rauhasta ja hyvinvoinnista levottomassa maailmassa ja pitämään huolta kauniista maastaan ja toinen toisestaan. Hän oli varta vasten salaa opetellut soittamaan maan kansalaisten sydänsävelet. Ja niin kaikuu avaruudessa enkelitorven vienoin soinnuin finlandiahymni.

Tänään muistelen vanhempieni sukupolvea, joka joutui kokemaan nuoruudessaan sodan kauhut puolustaessaan isänmaata ja kansan itsenäisyyttä vieraan vallan uhan alla. Ja toivon sydämestäni, että lastemme ja lastenlastemme sukupolvi saisi elää rauhassa ja vapaudessa.

Maisema, jossa näkee kauas, tekee silmille ja sydämelle hyvää. Lapsuusmaalla rakastin kiivetä metsästä kohoavalle korkealle kalliolle, jonka juurella kimalteli järvi ja järven takana loputon metsä, minun kaukametsäni. Ennen perheen aikaa tein lomalla matkoja Lappiin, vain kiivetäkseni tunturille kokemaan avaruuden huikaisevan elämyksen. Sitten löysin aavan meren avaruuden. Miten tyyni on horisontti, miten vapaa rannaton vesi. Haaveilin taas tunturivaelluksista eläkevuosien koittaessa. Se jäi unelmaksi. Unissa ja muistoissa vielä voi kokea jotain siitä rajattomasta vapaudesta.

Kortin myötä tervehdin blogimaailman sielunsiskoa, jonka kuvien myötä pääsen yhä uudestaan katsomaan kauas – sekä kaikkia teitä, jotka tunnette kaipauksen avariin maisemiin.

Lempieläimeni on ilman muuta lintu. Ei ole väliä värillä tai äänellä kunhan on pikkulintu. Kadehdin hiukan heitä, jotka tunnistavat lajit ääntelystä (obs! kaikkien  lintujen tuottama ääni ei ole laulua). Toisaalta onko se tunnistaminenkaan nyt niin tärkeää, emmehän tunne kaikkia ihmisiäkään, joiden kanssa vaihdamme muutaman sanan säästä kauppareissulla. Kauniisti laulavan linnun kohtaaminen on samalla tavalla sykähdyttävä kokemus kuin upeaäänisen laulajan kuunteleminen konsertissa tai levyltä.

Tämän kortin myötä erityinen tervehdys ystävälle, joka asuu metsän laidassa – sekä kaikille lukijoille, jotka ymmärtävät lintujen puhetta ja nauttivat laulusta.

Niin hartaasti kuin pääkaupunkiseudun asukkaista monet odottavatkin kunnon talvea lumineen, yhä tavallisemmaksi täällä näyttää käyvän säätyyppi, jota voisi kutsua kevyttalveksi. Syyskausi pitenee, pitkään mennään nollan vaiheilla ja paljon on pimeitä päiviä. Sama meno on Pohjanlahden rannikkoseuduillakin. Tuntuu ihanalta ajatella, että ainakin pohjoisessa ja itäisessä kotimaassa vielä saadaan kokea oikeaakin talvea. Vuodenajat ovat elämän rikkautta monessa mielessä.

Tämä ihana revontulikortti tuokoon lämpimän tervehdyksen erityisesti pohjoiseen asettuneelle ystäväpariskunnalle – ja muistuttakoon meitä muitakin, että työvuosien mentyä voi tehdä isojakin elämänmuutoksia, ja toteuttaa haaveitaan. 

Maamme kirkkoihin kokoontuu tänään runsaslukuinen seurakunta laulamaan hoosiannaa. Perheemme viettää tätä adventtia Vauvan nimijuhlan merkeissä. Pääkaupunkiseudulla tuodaan kristilliselle kasteelle nykyään alle puolet syntyneistä vauvoista, vaikka toinen vanhemmista kuuluisi yhä kirkkoon. Näin kertovat tilastot. Kaunis ja juhlava perinne murenee hiljalleen. Uskon, että Jumala on läsnä nimenantojuhlassa lasta, vanhempia, isovanhempia ja kummeja siunaten, sillä Jumala on ehtoja asettamaton rakkaus.

Muistan kuopuksemme kastejuhlan silloisen helsinkiläisen kotikirkkomme pikku kappelissa. Juhlapäivä oli loppiainen, huurteinen pakkaspäivä. Synnytyksestä oli tuolloin vajaa kolme viikkoa, mutta halusin pitää lasta itse sylissä toimituksen ajan. Kummit olivat ympärillä siunaamassa tuohukset käsissään ja isovanhemmat taustalla. Alkupuheen aikana väsähdin yllättäen. oli istahdettava läheiselle tuolille poika sylissä, kunnes kastehetki koitti. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta ymmärsin tämän kokemuksen kautta, miksi perinteen mukaan kummi pitää lasta kastetoimituksessa. 

aatto on ennen jotakin odotettua, johon sisältyy perinteitä ja ennen kokematonta iloa. adventti aloittaa joulupolkuni. joulun odotukseen liittyy itse kullakin ihan omia asioita, minulle on tärkeää muistuttaa itseäni ja muita kanssakulkijoita valosta, jota aina jossain muodossa on myös keskellä pimeää.

kutsun sinut blogin joulupolulle katselemaan viime vuonna saapuneita joulukorttejani.  joulupolun kuvat muistuttavat toiveista, kaipauksesta, muistoista, sadusta ja arkirealismista, luonnon ja pyhyyden voimalatauksesta. vamos!