Koronakaranteeni alkaa jo kypsyttää. Kahden viikon välein on tehty varhainen kauppareissu, sään salliessa metsälenkki useamman kerran viikossa, ainakin korttelikierrokselle, jos ei muuta. Puhelinlasku on kaksinkertaistunut, netflixistä on etsitty jotain säällistä sarjaa, jota on kestänyt katsoa päivittäin kaksi jaksoa putkeen. Kirjasto on kiinni, omat kirjat on jo luettu. Uusimaa pääsee pussista, mutta kotimaassa matkailu (huvin vuoksi) on edelleen kielletty. Ähh. – Toisena pääsiäispyhänä sanon jo Toiselle: lähdetään jonnekin, en jaksa kököttää kotona. Toinen tutkailee luvallisia suuntia, vähän on tiedossa paikkoja, missä ei ole jo käyty näillä main. Mutta sitten löytyy Porkkalan niemi! Kahvikori mukaan ja menoksi.

Kehäkolmoselta käännytään ajamaan maailman mutkaisinta tietä halki leppoisan maaseutumaiseman. Aika paljon on vastaantulijoita, kun ollaan jo iltapäivässä. Ajetaan niin pitkälle kuin päästään, loppukilometrit ovat niin kapeaa tietä, että vastaantulija melkein kylkeä hipoo. Useat pienet parkkipaikat ovat täpö täynnä, ajamme virkistysaluekylttien osoittamaan suuntaan, kunnes luotsiaseman portit sulkevat tien. Lapsiperheitä on runsaasti eväsretkellä, makkaranpaistajia tulee vuorotellen tulipaikan ääreen, mutta kallioilla on tilaa.

Kalliota riittää, loputtomasti ihania sileitä kallioita. Vanhoja puita, muutamia kauniisti kelottuneitakin. Merituuli on vielä kylmä, onneksi ulkoilupuku on lämmin ja tuulenpitävä. Aallot pärskyvät rannan kiville. Kauempana ulapalla aurinko kimaltaa aalloilla kuin kesäpäivänä. Ihania metsäpolkujakin alueella on, mutta en malta lähteä rannan kallioilta. Miten voi tuulen raikkautta näin ikävöidä, juoda kuin pohjattoman janoinen lähteellä. 

Liisa-rovastin pääsiäiskortissa naiset rientävät Jeesuksen haudalle aamulla varhain, kuten evankeliumi kertoo. Heidän hengellinen ohjaajansa ja rakastettu ystävänsä on kuollut. Tunnelma on varmasti hämmentynyt ja suru syvä. Heitä odottaa uskomaton näky: hauta onkin tyhjä! Mitä Mestari sanoikaan viimeisinä aikoinaan, voisiko olla totta, että hän on noussut kuolleista!

Sama kysymys ravistelee kristittyjä yhä. Kukapa olisi kahden tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin muuta selkeyttä saanut. Yhä edelleen on kysymys yksinkertaisesta uskosta, joka sekin on Jumalan lahjaa – ei ihmisen älyn ja pohdintojen tuote. Pääsiäisen evankeliumi: Kristus elää!

Olemme nähneet uutisissa järkyttäviä joukkohautauksia New Yorkista, jossa epidemiaan on viikkojen ajan kuollut joka päivä tuhansia ihmisiä. Osa heistä on kuollut kadulle, yksin, hoidotta. Ei saattajia, ei rituaaleja, tuskin kukaan heitä muistelee. Tuntuu siltä, että monen kurja elämä päättyi myös kurjaan kuolemaan. Niin eri arvoisia me ihmiset olemme kuollessammekin. – Kristus kuoli kuin rikollinen, mutta hautaan hänen ruumiinsa saattoi rakastavien ja surevien ystävien pieni joukko, joka tunsi hänen arvonsa.

Aurinko kirkastaa pitkäperjantain murhesanoman. Kärsimys saa valoisat kasvot, toivon kasvot. Kävelimme eilen illalla hautausmaalla. Hiljaista siellä oli, tilaa yllin kyllin. Muutamia kynttilöitä, kukkia siellä täällä. Vanhan ystävän kuolemasta tuli helmikuussa viisi vuotta. Mitä hän olisi sanonut tästä ihmiskunnan kiirastulikeväästä, sota-ajan lapsena paljon nähnyt ja kokenut mies. Mustarastas lauloi huoletonna yli hautojen vanhan puun ryhmyisellä oksalla. Kevät tuoksui mullalta, tumma pilvi ripsautti vettä, kohta taas sädehti aurinko.

Kiirastorstai, etymologialtaan ’puhdistuspäivä’. Sinänsä kiiras merkitsee kovaa ja ankaraa, tuskaista, kiihkeääkin. Pandemia on kutistanut elämämme ulottuvuuksia, hiljentänyt kiihkeän menemisen, halunkin siihen. Tauti on ollut ankara sairastuneille, joillekin ihan kuolemaksi. Ehkä tämä kova kuuri on meille kaikille hyödyksi. Ehkä tulemme tästä ulos puhdistuneina, arvot paremmin kohdallaan.

Tuhkakeskiviikko kutsuu pintaan sydämen katumusta. Niin paljon roskaa, kuolleita alkuja, hyviä pyrkimyksiä – aikeiksi jääneitä. Jos voisi jotakin turhaa elämästään jättää pois, tulisi enemmän tilaa uudelle. Elonsiivous kuolinsiivouksen tilalle.

 Kotien Jumala ja pyhiinvaeltajien Jumala,

me kaivaudumme turvaan epämääräiseksi ajaksi,

ja olemme lähteneet tuntemattomalle matkalle.

Tällä polulla emme ole olleet.

Me tiedämme, että sinä tunnet jokaisen askeleen,

että sinä olet vierellämme:

oppaana, suojelijana, ystävänä.

Tuokoon jokainen päivä tällä tiellä meitä lähemmäs toisiamme,

lähemmäs jälleennäkemisen päivää,

lähemmäs paikkaa, jota sinä kutsut kodiksi.

Aamen.

Kauanko tämä koronasoppa on ollut päällä, pari kolme viikkoa? Maaliskuun? Viikot ja päivät alkavat olla yhtä sumuista virtaa. Pahinta ovat yöt, jolloin unta ei tule joko ollenkaan tai vasta aamutunneilla. Joinakin öinä sitä vain kierähtelee kyljeltä toiselle lepoa löytämättä. Tämä ei pääty hyvin, ajattelee aamuöisen epätoivon hetkellä. Ruuvit kirraa. Sitä yrittää kysyä toiseltaan jotain mielestään tärkeää, se ei ymmärrä mitä tarkoitan ja ärhääntyy. Itse ei ymmärrä miksi tuo ei ymmärrä, molempien äänenpainot alkavat nousta. Jos poistuu paikalta, toinen tulee perästä, että mitä, mitä. Siinä se paukahtaa, kummankin yllätykseksi.

Miten kestämme tätä umpioelämää huhtikuun, ehkä vielä toukokuunkin? Olemme kuin kattilassa, jossa kansi pysyy tiukasti kiinni ja paine nousee. Pitäisi varmaan ajoittain päästää varoventtiilistä painetta pihalle? Epidemia on vaiheessa, jossa rajoituksia tuntuu tulevan vain lisää viikko viikolta. Milloin toimenpiteet alkavat purra, tartuntojen ja sairastuneiden määrä laskea? Joko elämä voisi kohtapuoliin alkaa palailla normaaleihin uomiinsa? Asiantuntijataho lohduttaa: huihai, tätä voi jatkua vaikka juhannukseen saakka, ja nyt aletaan huolestua kansalaisten mielenterveydestä, juopottelun ja kotiväkivallan lisääntymisestä. Ei naurata, ei.

Sytytyslanka palaa

Istutaan katsomassa illan pääuutislähetystä. Toinen aloittaa mielipideselostuksensa samaan aikaan, kun uutistoimittaja haastattelee asiantuntijaa, joka ohjeistaa riskiryhmäläisiä ja akuutisti sairastuvia. On selvää, että moni lykkää nyt terveyssysteemin hoitoon hakeutumista, siitähän on varoiteltu. Pysäytän Toisen kuullakseni meitäkin koskevan ohjeistuksen. Toinen loukkaantuu. Hetken päästä kysyn, mitä hän oli sanomassa. Toinen sanoo kireästi, että se meni jo. Sitten saan kuulla, että puhun itsekin uutisten päälle. Ja nyt minä loukkaannun. Kyllä yhden lauseen kommentilla ja minuutin mittaisella paremmin tietämisellä sentään on ero. Parasta lähteä omaan huoneeseen ennen räjähdystä. Karanteeniumpioon laskeutuu painostava hiljaisuus.

Ei olla vielä pääsiäisessä. Tämä paastonaika ottaa voimille.

Alkuviikolla näillä main ilmoittautunut peipponen on ollut hiljakseen. Yöllä on satanut lunta sen verran, ettei se heti hävinnyt. Nyt voi kyllä jo sanoa: 2019-2020 oli talveton talvi. Muutaman kerran marras-maaliskuulla satoi sentin pari lunta, joka aina katosi vuorokauden sisällä. Pakkanen on pysytellyt muutamassa asteessa, alle 10 parhaimmillaankin. Nyt ovat kevään merkit puhkeamassa, ja satunnaiset pilvet pudistelevat viimeisiä lumia helmoistaan.

Maaliskuu 2020 tulee jäämään muistiin koronavirusmylläkkänä. Tammikuulla saatiin satunnaisia uutisia Kiinassa ilmenneestä epidemiasta, vielä helmikuullakin moni arveli virustaudin jäävän sinne. Meillä puhuttiin tyynnyttelevästi, miten kausiflunssahuippu on tulossa ja kehoteltiin pesemään käsiä ja yskimään oikein. Maaliskuulla paljastettiin viimein, että kulovalkean tavoin maasta toiseen ihmisten mukana leviävä virus on osoittautunut vaaralliseksi, jopa tappavaksi. Tuli kiire. Ja sittenhän se oli jo meilläkin, ensin kiinalaisten turistien mukana, sitten oman maan matkailijoiden palatessa kuka mistäkin.

Media on pitänyt suomalaisia koronatilanteesta kiitettävästi kartalla. Juuri mistään muusta ei ole puhuttu ja kirjoitettukaan. Keski-iältään poliittisen historian nuorin hallitus on tarttunut reippaasti toimeen ja petraa juoksuaan pitkin matkaa. Mikäs tässä on ollessa, jos vain taudilta säästyy.