Heinäkuu puristaa viimeisiä hikipisaroitaan. Olemme olleet juhlimassa Kesänlapsen kolmivuotishulabaloota. Aikuisvastuulliset ovat ammoin päättäneet pienten päiden yli, että lasten kesävapaus sopii lopettaa elokuun ensimmäiseen viikkoon. Niinpä tapasimme myös esikoulun aloittavan Isosiskon sekä pienten teiniserkut: lukion alkajan ja uuteen yläkouluun siirtyjän. Heillä kaikilla tuntui olleen ihana pitkä kesä täynnä mukavia juttuja. Teinien mieltä kutkuttelivat jo uudet koulukuviot.

Elokuu on etelämmissä maissa vasta monien kesälomakuukausi, kun pohjoisessa kotimaassamme palaillaan jo työpaikoille, kouluihin ja opintojen pariin. Onhan kesämme muutoinkin lyhyempi. Sopii ihmetellä, että väen etelänmatkailu tuntuu jatkuvan kiihkeänä polttavasta helteestä välittämättä niin, että nahkaa palaa ja päitä pökertyy. Pahimmalla hellevyöhykkeellä viritellään jo turistiveroja.

Kävi tässä taannoin niin, että Pikkumurulle tapahtui yleisemmin asiaan kuuluva, mutta kotiinlähtöhässäkässä vahingoksi luokiteltava episodi Vaarilan eteisessä. Sen seurauksena Mummeli sai seuraavana aurinkoisena arkiaamuna inspiksen, kääri eteisen käytävämaton rullalle, keräsi koriin kolme tarpeellista tavaraa, sujahti crocseihinsa ja tilasi Vaarilta kyydin.

Vieläkö ihmiset pesevät mattojaan itse? *) Ei siitä ole varmuutta, koska kaupungissa on jo hyvän aikaa ollut toiminnassa erinomainen omatoimipesula, jossa aina näkyy joku omatoimimassa. Koneet pyörittelevät sujuvasti isojakin mattoja. Eikä ole huvi kovin hinnakaskaan.

Mattonsa itse peseville tarkoitettu ja asiaankuuluvasti varustettu paikka on toisessa kaupunginosassa pienen metsikön suojissa joen rannalla. Aamuyhdeksältä parkkipaikalla oli kolme autoa ja pesualtailla runsaasti tilaa. Juuriharja ja mäntysuopapullo korista sekä mattorulla mukaan valitsemaan allas varjoisammalta puolelta.

Käytävämaton parhaat puolet ovat kapeus ja se, ettei muovitettua alapintaa tarvitse jyystää harjalla, huuhtelu riittää. Ei siinä mummon nokka kauan tuhissut, kun pesu oli kertaalleen käyty läpi. Vaari tuli avuksi rullaamaan maton, kantoi huuhtelutelineelle, suihkutteli ja toimitti kierrettävän mankelin läpi toviksi orrelle tippumaan. Nautittiin vesipullon antimista, rullattiin matto mukaan ja tuotiin kotipihalle kuivumaan.

*) Vielä pesevät. Kymmeneltä parkkipaikalle jäi vain automme verran tilaa. Uuden tyylin pesuakin nähtiin, itämaisia mattoja levitettynä asfaltille vieri viereen ja tumma kiharapäämies hankailemassa niitä leppoisasti varrellisella harjalla vesisuihkun kanssa vuoroin. Hyvin se sujui niinkin.

Riippuvuus rutiineista paljastuu, kun tilapäisestä syystä ei voikaan jatkaa kirjoitusprojektia, jonka parissa on tottunut istumaan joka päivä. Kun pitäisi keksiä korvaava toiminto, eikä niitä oikein ole varalla muita kuin lukeminen ja tv tai ristikot, kryptot ja sudokut. En ole tarvinnut tv-stä projektin aikana kuukausimääriin muuta kuin iltauutiset. Lukemista häiritsee taas ajatuksen harhautuminen oman keskeneräisen tekstin pariin.

Asiassa on tietysti hyviäkin puolia. Paras niistä on, että Toinen on saanut mieluistaan ja terveellistä päänvaivaa selvitellessään sotkua, jonka kirjoitteluapparaatin käyttäjä on onnistunut tumpeloimaan mielestään tärkeässä tarkoituksessa. Onko hyvä puoli, että itse on taas joutunut keräämään rippeet resilienssistään, ehkä on. Mutta kyllähän se kyrsii.

Pari juttua Hesarin viikonlopputarjonnasta herätti ajatuksia. Elämä ja hyvinvointi -teeman aukeamalla kyseltiin lukijalta, onko ja miten kukin teini-ikäisen etsikkovaiheessa yrittänyt löytää omaa tyyliään, hahmottaa olemustaan ja identiteettiään, onko kapinoinut vanhempiensa autoritääristä kasvatusta, arvoja ja poliittisia näkemyksiä vastaan. Psykologi selittää sitten, että 1950-60 luvulla autoritäärinen kasvatus altisti lapsen lainatun identiteetin omaksumiselle. – Silloinko vain?

Toisen päivän lehden morsiusmyyttiä pöyhivä kuvaus täydellisiin häihin valmistautumisesta liittyi tavallaan mainiosti myös identiteettiteemaan. Aikalaismorsio joutuu sovittelemaan omat unelmat ja sulhon toiveet isien ja äitien suvun perinteisiin, ja hakemaan vielä ystäväpiirin hyväksymistäkin kaikelle. Onko lopputulemassa kysymys enää aidosta juhlasta, vai näytelmästä, jossa jokaisen on osattava roolinsa eikä kukaan lopulta pääse elämään omaa unelmaansa. – Eikö siis yhä?

Oltiin taas kaupassa, normiperjantain aamukeikka: viikoksi muonaa kahdelle. Kärry oli jo kohtuullisen täysi, pysäköin sen penkin tuntumaan, ajattelin hipsiä tutkimaan jäätelötarjontaa siitä näköetäisyydeltä. Toinen saisi istahtaa penkille siksi aikaa, jos väsyttäisi.

Siihen se taas putkahti, vilkkusilmä pikku ukkeli, ystävällinen hymy naamalla. ” Sie taijat olla Karjalan tyttöi? ” – Mistäpä tuon päättelet, vastaan. – ” Näkkee sen, on iloa silmissä ja elekieli eläväinen ”. Naurun kiherrystä siihen päälle. – No jopas, ällistyn oikein. Eipä ole näillä kymmenillä moista iskurepliikkiä äsken kuultu. Ukkelin jutustelu jatkui leppoisasti rajantakaisiin kotimaisemiin ja nykykotona vartoovaan vaimovanhaan, joka ei enää kauppareissulle tokene. Juttua olisi varmaan jatkunut ties miten pitkään, mutta Toinen tuli avuksi, niin minä pääsin eteen päin; – täss on miun mies, hääkii on Karjalan poikii, jatkakaapa juttua, mie lähen etsimää jäätelöö. Jäätelökaapilta sitten vinkkasin Toisen paikalle, kun ei pienet mummot ylähyllyn perille ylety.

Joskus vain tapahtuu, että kahdenkeskistä, yhteisen surun kuulaaksi hiomaa hiljaista arkea elävä vanhapari joutuu pienimuotoisen elämänsä kokoa suuremman myrskyn silmäkkeeseen. Niin meille kävi taannoin.

Olivat huoahtaneet helpotuksesta hoidettuaan lähiomaisen saattopolun päätökseen ja saatuaan jälkityöt vireille asiantuntevan tahon haltuun. Kesä oli alkanut jo toukokuussa ja näytti kaikin puolin lupaavalta. Vaan annas olla.

Äkillinen kipsi pakotti vanhaparista toisen hankkiutumaan pikaisesti yksityiselle lääkäriasemalle, josta sai ensiavun reseptilääkkeestä ja kiireellisen lähetteen laboratorioon ensi tilassa. Nopeasti tuli myös vastaus.

Oleellinen veriarvo huitelee pilvissä, lääkäri tiedotti samana päivänä ja lisäsi, että lähete on jo pantu matkaan Ison Pajan poliklinikalle, josta lähipäivinä singahtaisi kutsu tutkimuksiin. Niin tapahtuikin.

Monessa mankelissa pyöriteltyä asianomainen sai kuulla, että ikävä kyllä nyt on tosi kyseessä ja lisää tutkimusta tarvitaan. Tuli uutta asiaa Ison Pajan yksikköön. Sitten piti vartoa vielä viikko lääkärin tapaamista.

Semmoiseen tilanteeseenhan tuo mies menee tutkittuaan ennakkoon kaiken mahdollisen saatavilla olevan tiedon asiastaan. Niinpä hän ei ylläty eikä panikoi tuomiopäivänä. Hän tulee lääkäristä selvät pasmat plakkarissaan.

Vanhapari istuu pihakeinuun purkamaan kokemusta. Tahti on ollut kiivas, tunteille tulee tilaa vasta tapahtumisen tauottua. Siinä nyt ihmetellään yhdessä, että kas, kesä jatkuu ja sen jälkeen syksy ja talvi. Siis elämä.

Tuulee. Kotikadun koivujen lehvät pyörivät villisti sinne ja tänne, hetkeksi jähmettyvät kuin säikähtäen paikoilleen, sitten taas. Oi kesäpilven ikiaikainen keveys, sinessä kiiruhtava. Pihassa hulmuaa lippu uljaasti, tangolla narut räpsyvät. Ja valkopyykistä narulle tuotu lakana on tuulessa kevyt.

Tänään olen kesä, perhosen tanssi, ahon laidan punainen marja, linnun luritus lauluoksallaan, lokin liito korkeudessa tuuli siivissään. Eilinen on mennyt, haihtunut kuin uni herätessä. Mitä ehkä pelkäsin, mistä näin pahaa unta, on haihtunut kuin usva auringon säteisiin. Sain kesän takaisin.

Hautausmaan evp-suntiomme Timo tapasi esitellä työpaikkansa tutuille ja satunnaisille kävijöille Jumalan puistona. Timo muistetaan kotiseurakunnassamme eräänä työlleen persoonallisesti ja sydämellä omistautuneista työntekijöistä. Toivomme hänelle armorikkaita eläkevuosia.

Hautauskäytännöt elävät ajassaan. Lähiomaisten kesken pidetyt ns. hiljaiset hautajaiset yleistyvät. Läheisille on merkityksellistä, että saattojoukossa jokainen tuntee toisensa. Surun intiimi tila avartuu ja kevenee. Jos vainajan elämäntyötä halutaan korostaa, se voidaan tehdä muistokirjoituksen muodossa. Uskoisin, että maaseudulla yhteisöllisyyden merkitys tuntuu vielä siinä, että lähinaapurit kutsutaan saattoväkeen. Siunaustilaisuudet kevenevät, kukkalaitteen sijasta tuodaan symbolinen muistoruusu ilman puheita, arkullahan kukkalaite kuitenkin on. Muistoruusut voidaan koota maljaan ja jättää leskelle, jos kyse on puolison siunauksesta, tai jos hautapaikka on valmiina, toimittaa sinne odottamaan uurnanlaskua. Isoja, yleisen kutsun muistotilaisuuksia järjestetään entistä harvemmin.

Hautausmaakulttuurikin on hitaassa muutoksessa. Toki maan eri puolilla muutos tuntuu eri tavoin, pääkaupunkiseudulla ja suurissa seurakuntayhtymissä tahti lienee kiivain. Nykyään n. 80% vainajista tuhkataan. Tuhka voidaan kätkeä uurnahautaan tai sirotella luontoon. Hautausmaiden uurnahauta- ja sirottelualueet laajenevat, uusia arkkuhauta-alueita perustetaan aiempaa vähemmän. Isoilla hautausmailla vanhoja, hoitamattomia hautoja laputetaan ja otetaan uusiokäyttöön määrävuosien kuluttua. Seurakunnan hoitoon jätettyjen hautapaikkojen määrä kasvaa, kuten myös hoitamattomien ja unohdettujen hautojen.

Yhä näyttää olevan voimassa vanha, kaunis tapa käydä haudoilla viemässä kynttilöitä pyhäinpäivän tai joulun aikaan. Se on säilyttämisen arvoista, yhteisöllistä tapakulttuuria. Hän jonka suru on tuore ja menetys tuntuu raskaalta, saa lohtua nähdessään, että läheistään kaipaavia on muitakin. Ja elämä virtaa edelleen.

*Helena Juntunen ja Petri Tamminen Joskus liikaa, aina liian vähän Otava 2024
Oopperalaulaja Helena Juntunen on kommentoinut uransa ja elämänsä vaiheita ja kokemuksia siekailematta, suorasukaiseen tyyliin. Kirjailija Petri Tamminen on tunnetulla taidollaan koostanut kommenteista henkilökuvan. – Suuri yleisö tuskin tuntee näyttämön takaista reaalitodellisuutta, vaikka nauttiikin korkeakulttuurisesta taiteesta ja ihailee superlahjakkuuksia työssään maailman estradeilla. Tämän verhotun maailman avaaminen oman maineen ja henkilökuvan riskillä on ennen kokemattoman rohkeaa – ja terveellistä sekä yleisölle että ehkä myös terapeuttista taiteilijalle itselleen. Lukija vaikuttuu ja kiittää.

*Katja Kaukonen Pitkä ikävä WSOY 2024
Porilaisen kirjailijan, s. 1968, kyseinen romaani on hänen viidentensä, lisäksi julkaisuissa on yksi novellikokoelma. Pitkä ikävä on sukupolvitarina, jossa nykyajassa tapahtuvan saarimatkan kuvaus vertautuu päähenkilöiden sukuhistorioihin ja parisuhde menneisiin ihmissuhteisiin. ”Maaginen romaani kahdesta avioparista kahdella eri vuosisadalla.” – Eri vuosisadoilla tapahtuvien suhteiden kuvaus kulkee vuorovetoisesti rinnakkain, lukija ikään kuin temmataan parin nykytodellisuudesta naisen kuvitelmiin esivanhempiensa kokemuksista samalla saarella. Pariskunnan yhteisen vuorovaikutuksen kuvauksessa paljastuu tunneyhteyden ohuus, jota nainen yrittää tiedostamansa kaipauksen vimmalla haastaa henkiin. Riitaisten keskusteluyritysten toistuvat kuvaukset eivät anna lukijalle toivoa pariskunnan pääsemisestä mihinkään ratkaisuun tai edes elävämmälle tasolle suhteessaan. Sen sijaan kuviteltu esivanhempien elämän kuvaus jää ikään kuin turhaksi malliksi, josta olisi voinut ammentaa voimaa päähenkilöidenkin nykytilanteen ahtauteen.

*Katariina Vuori Parasta ennen Otava 2024
Tarinan päähenkilö on kirjailijan itsensä tapaan viisissäkymmenissä oleva arkeologi, seikka, joka tekee tarinasta monitasoisesti antoisan. – Lukijalla, joka ei tunne kirjailijaa, ei ole väliä onko tarina ja jos on niin missä määrin autofiktiivinen. Tarinan myötä oppii arkeologiasta yhtä ja toista, mitä ei kuunaan muuten olisi ehkä tullut tietämään. Ja sehän on aina kiinnostavaa. Humoristiseen sävyyn kirjoitettu, keski-ikäisen sinkkunaisen ajatus- ja tunnemaailmaa kartoittava opus oli oivallista (keskikesän kunniaksi) kevennettyä lukemistoa, jonka parissa aika kului leppoisasti.

*Eeva Kilpi Tähdet ovat alkaneet näkyä – Muistikirjat WSOY 2019,2021
Kilven myöhäisen iän ennen julkaisematon kooste: Sininen, Punainen ja Valkoinen muistikirja yhteisniteenä. – Niteelle annettu nimi luonnehtii myös ajatelmien painoarvoa sekä kirjailijan yksityisessä elämässä että kirjallisessa tuotannossa. Muistiinpanot ovat aforistisia, terävästi nähtyjä ja erityisen luontosuhteen värittämiä fragmentteja kirjailijan elämästä. Halusin tämän kirjan omaan hyllyyni, että ajatuksiin voi palata.

*Eeva Joenpelto Vesissä toinen silmä -Tarina taitelija Ossi Juhonkoskesta WSOY 197 Kiinnostava kuvaus elokuvaohjaajasta, joka tekee omasta itsestään ja elämänsä ihmisistä elokuvia, hankkii niihin rahoituksen, laatii käsikirjoituksen ja valitsee pääosan esittäjät. Miten prosessi syntyy, etenee, takkuaa ja mikä on lopputulos. Minkälainen persoona on kyseessä ja millaisia ihmissuhteita hänellä on – tästä kaikesta lukija saa hyvän kuvan. Joenpellolla on aihepiiri ja sen kuvaaminen hallussa.

*Eeva Joenpelto Eteisiin ja kynnyksille WSOY 1980 Tarina kiinteistöjä ja metsää omistavien kahden vanhan suvun päämiehen, Julinin ja Hännisen sekä heidän perheenjäsentensä elämästä ja keskinäisistä suhteista aikana, jolloin monen liikemiehen afäärit päätyvät pakkohuutokauppoihin ja konkursseihin ja taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset näkevät nälkää.

*Eeva Joenpelto Elämän rouva, rouva Glad WSOY 1982 Tarina alkaa päähenkilön tilanteesta, jossa hän hallinnoi toiselta aviomieheltä perittyä omaisuutta ja liiketoimintaa kolmannen aviomiehen kuoleman jälkeen. Rouvan tarina rakentuu taaksepäin ja päätyy takaisin lähtötilanteeseen. Mielenkiintoinen juonen kehittely pitää lukijan valppaana. Persoona on myös erikoinen, oman elämänsä käänteiden ja avioliittojensa kautta oppineen naisen kehityskertomus.

*Eeva Joenpelto Avoin, hellä ja katumaton WSOY 1991 Tarina peltiseppämiehestä, joka on kasvanut monenlaisten kohtaloiden läpi omalaatuisekseen selviytyjäksi ja päätynyt vaimon ja tyttären kera vanhan sukukartanon maille torppariksi. Joutessaan hän kehittelee suunnitelman, miten saisi jalkansa kartanon oven väliin ja hyötyisi vuokraisäntänsä varallisuudesta. Kartanoa asuvan perheettömän sisarusparin tietämättä ja tahtomatta suunnitelma ei edisty, mutta omalaatuinen lapsi onnistuu siinä, missä isä ei. – Teoksen ansio on väkevä henkilökuvaus, ja siinä Joenpelto on omimmillaan.

Mennäänkö vai vietkö, kysäisen Toiseltani aamulla. – Voin viedä, sanoo hän. Juhannusiltana kävi mielessä: milloin olen kotikirkossa viimeksi ollutkaan. – Niinpä, kiirastorstaina, kun kävimme hyvästelemässä tätiä tietämättä, että hänen lähtöhetkensä koittaisi jo seuraavana yönä. Nyt saattopolkumme jo käyneenä, tuli tunne, että olisi hyvä aika palata sunnuntaimessuun ja ehtoolliselle. Penkeissä oli runsaasti tilaa, muutama tuttu siellä täällä, nyökkäyksiä, jokunen hymykin.

Säätelin kotona kojeet korviin, ajattelin kokeilla onko kirkossa T-silmukka päällä ja auttaako se puheosuuksien kuulemista. Oli ja auttoi. Urkujen vuoksi oli kojeen äänenvahvuutta vielä hiljennettävä. Virsien veisuu kotikirkossa on nykyään aika olematonta, vaikka kanttori kauniisti esilaulaa. Mihin ihmisten laulumieli on kadonnut? Nyt ei ollut virsien valintakaan syynä – tai, no, ainahan pitää olla yksi 9-alkuinen oudokki, joka jakaa mielipiteitä. Kun meitä on uudesta virkistyviä ja ’vanhoihin-kunnon- virsiin’ mielistyneitä.

Tuula-papin saarna puhutteli. Siitä sain myös henkilökohtaisen viestin, mitä usein toivon kirkkoon tullessani Jumalalta. Joskus se on virren säe, joskus tekstin tai saarnan lause, jonka tunnen tulevan kohti. Lähden kiitos sydämessä. Kolehtiin varattu seteli jäi sitten käyttämättä, kun etuovella päivystävä uusiosuomalainen ei ollutkaan jaksanut odottaa loppusoittoa. Hyvin mielin lähdin kuitenkin tallustamaan kotia kohti, kun muu väki laskeutui kirkon alakertaan mehu ja keksi mielessään.