Muistin iltasella, että tänään piti palauttaa pikalaina kirjastoon. Toinen lähti kyytimään, kun muisti puolestaan oman asiansa, joka hoituisi keskustassa sillä välin. Perillä odotti yllätys. Kirjaston aula kuhisi miesväkeä. Näytti olevan avaruusasiain guru Esko Valtaoja tulossa paikalle esitelmän pitoon.

Uutta luettavaa valitessa toisaalla kirjastossa osuin nurkkaukseen, johon oli majoittunut keskenkasvuisten poikien äänekäs rypäs. Vieraskielisestä älinästä ei käynyt selville keskustelun aihe, mutta tuskinpa se käsitteli luettavaa. Ajattelin haikeana niitä aikoja, jolloin kirjastossa oli lukurauha. Asiat kysyttiin virkailijalta puoliääneen ja muuten syvennyttiin etsimään luettavaa.

Nykyisellään tavallisesti autiossa aulakahviotilassa oli kotileipomusten myyntipiste, ilmeisesti yleisötapahtuman innoittamana paikalliset ukrainanystävät olivat aktivoituneet. Olisin ostanut kotiin herkullisen näköisiä leipomuksia, muttei ollut käteistä eikä mobile payta.

Ärtyminen maailman normaalista älämölöstä johtui tietysti siitä, että kotona puolestaan on aina lukurauha; riittämiin hiljaisuutta, puoliääneen puhuttua elämänviisautta ja keskustelua ajan ilmiöistä. Niin kuin nyt tästäkin.

Muistin kyllä kotoa saadun esimerkin pyhätöistä, kun sytytin sunnuntaina takkaan tulen ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Kevään ja kesän aikana oli kerääntynyt korillinen hävitettäviä papereita, joita ei voi viedä roskiksen keräyslaatikkoon. Onneksi meillä on takka. Erään talven tulipalopakkasilla se pelasti meidät paleltumiselta ja isoilta vahingoilta, kun kaukolämpö tilttasi.

Isäni oli periaatteen mies. Hän piti sunnuntait lepopäivinä, myös kiireisenä elonkorjuuaikana, kun naapureiden isännät ahkeroivat yötä päivää ja pyhät arjet pelloillaan. ”Ei ole pyhätyöllä siunausta” hän totesi kotiväelle. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut leikkuupuimureita. Ihmeesti ne leipäviljat tulivat silti aina jonkin hyvän sään aikana korjattua laariin.

Takkatyörupeaman viimeinen satsi oli pinkka suruadresseja tädin jäämistöstä. Hänen puolisonsa oli haudattu jo viisitoista vuotta sitten, eikä täti viime vuosinaan enää lyhyttä vanhuusvuosien liittoaan edes muistanut. Nyt me katselimme tädin muistona adressien kauniit symbolikuvat hienoine tekstauksineen ja lämpimine muistosanoineen.

Tunsin olevani pyhässä työssä, kun katselin liekkien puhdistavan aikanaan eletyn surun muistoja. Niin puhdasta tuhkaa elämästämme jää, kun olemme poissa muistoinemme.

Oudoksi on mennyt maailman meno, eikä ole entisellään omakaan elämä. Tv:n katselu on jäänyt itsestään minimiin, illan pääuutisiin ja joskus myös ajankohtaislähetykseen. Keväällä ja kesällä on ollut surua ja keskeneräisiä kuolinpesän hoitoon liittyviä asioita. Samaan aikaan on omia terveyshuolia, ne poikivat Toiselle hoitojakson, joka vei molemmilta voimia.

Päivittäin olemme ihmetelleet tutun Hesarin linjan muutosta. Muutamia kertoja on myös kesken YLEn uutislähetyksen herätty kysymään, miksi ihmeessä uutisissa esitetään kaikenmoista epäoleellista. Viimeksi eilen näytettiin minuuttikaupalla katkelmaa jostain elokuvasta. Surrealistinen fiilis, kun Euroopassa ja Lähi-idässä samaan aikaan roihuaa sota ja muutakin uutisarvoista tapahtuu.  

Näyttää ilmeiseltä, että maailma pyörii tuhon partaalla, mutta ylen ratkaisu tiedonvälitystehtävässä näyttää olevan: antaa mennä miten menee, pannaan poliittista liirumlaarumia ja viihdettä kehiin.

Havaittu on, että vanhemmiten ihminen herkistyy kaikin tavoin. Nopeasti nousee kyynelvesi silmiin hyvästä tai pahasta mielestä. Paljon on asiaa, kun osuu kohdalle kuuntelutaitoinen lajitoveri. Herkässä on kipunointikin, jos ärtymisen kynnys on hioutunut matalalle.

Verensokeriarvon mittaus on ollut omahoitolistalla kohta viisitoista vuotta. Kerran viikossa ne tutut lukemat olen katsonut, eikä niistä huolta ole ollut. Itsekuria on riittänyt, vaikka ruuan mausta ja laadusta ei ole tingitty.

Mittaliuskat olivat lopuillaan, joten tänä aamuna oli pakko etsiytyä hyvinvointialueen puhelinnumeroon ja varautua valintaviidakkoon, jonka jälkeen saisi odotella takaisinsoittoa lopun päivää. Vaan yllätykseksi sieltä vastasikin heti Ihminen! Voiko olla tottakaan, ihan tuli kyyneleet silmiin.

Esittäydyin tunnuslitaniallani ja kerroin asiani. Tuo Siunattu Ihminen sanoi panevansa liuskat tulemaan heti viikon alussa oman terveyskeskuksemme hoitotarvikeautomaattiin, josta ne voisi noutaa koodilla. Ilahtuneena kiitin inhimillisestä palvelusta ja toivotin iloisia yllätyksiä hänellekin viikonlopuksi.

Myötäsyntyisesti kukkasieluisena ihmisenä kaikenlaiset kukat ovat minulle sielunruokaa, ei pelkästään silmän. Tunnistin laatuni jo lapsena niittykukkia ihastellessa ja kimppuja sommitellessa. Aikuisena on sykähdyttänyt paitsi pihan kukkamaan hoito, myös vierailut ruusupuistoissa ja kukkanäyttelyissä. Kävin jopa ikebana-kurssin, jossa opittiin japanilaisen asetelmataiteen alkeet. Sielua hoitava kimppu tai ruukkukukka tulee ostettua lähes joka viikko ruokaostosten ohessa, kulloisenkin mielentilan ja vuodenajan sävyissä.

Eilen halusin poiketa kukkakauppaan. Mielessä väikkyi isokukkainen auringonkeltainen krysanteemi sekä juuri nyt ajankohtaiset koristekurpitsat. Hämmästyin, kun kaupan ovella tuli vastaan kolme salskeaa nuorimiestä, kullakin käsissä valtaisa hautavihko valkoisista ruusuista. En edes muista milloin olen viimeksi nähnyt niin upeasti sidotut, runsaat ja kimalteella viimeistellyt surukukkavihot. Sisällä kaupassa oli vielä kymmenkunta lisää, myös punaisista ruusuista. Ihmettelin niitä ääneen, kun nykyään harvemmin enää suruvihkoja näkee. Sain kuulla, että kyseessä oli ison romanisuvun hautajaiset.

Mainitsin siinä jutellessa kukkivista kaktuksistani. Kauppias pyysi katsomaan kasvihuoneen puolelle tuotua, kymmeniä vuosia vanhaa kaktusta, joka oli täpötäynnä kukkia. Todella muhkea! Arviolta parisataa nuppua ainakin, kokoakin oli pienen pensaan verran! Se oli vastikään tullut vanhuksen jäämistöstä lahjoituksena kukkakauppaan, varmaan perillisillä ei ollut sille tilaa. Kaunis muisto kukkasieluisen vanhuksen kodista, jossa hän ei enää ole.

mykistyneitä päiviä, vähäeleisiä / alkaneet aamusumusta, päätyneet iltaruskoviiruihin pilvien lomasta / siinä välissä kastelleet maiseman / sateen jälkeen kutsuneet tuulen

vaan lehdet / syysväripaletin ilopilkut / lähtivät puistaan tuulen mukaan/ hullutellen, tanssien ja ilakoiden / joku liimaantui uteliaisuuttaan ikkunaan / päivysti siinä pitkään, mitä lie miettinyt

voisiko tämä jo päättyä / tämä hiljaiselo, väsynyt odotus / aika matelee, silti äkkiä on taas ilta / eikä siinäkään muuta / kuin uutiskopallinen maailman murheita / ja unen odotus

Toissa keväänä vanha kaktusrouva sai uuden mullan ja sen lisäksi putsasin ränsistynyttä alaoksistoa rankalla kädellä. Syksyllä tuo purskautti kokeeksi muutamaan oksaan kukkia. Osoitin hänelle asiaankuuluvaa huomiota ja kiittelin yllätyksestä. Viime keväänä toin kaupasta nuoren kaktusneidon, joka hehkui siinä vierellä malliksi valkoisine kukkineen. Sille vaihdoin isomman ruukun ja lisämultaa heti kesän alussa.

Kesä oli ihana. Paitsi meille kahdelle vanhalle, keinussaan keinutelleelle, myös nuorelle ja vanhalle kaktukselle, jotka saivat olla pihassa Luojan tuulten, sateiden ja paisteiden huomassa koko ihanan kesän. Vanha kaktusrouva on seuraillut kirjoittamistani tässä kolmannessa huoneessa toistakymmentä vuotta tekstejäni kommentoimatta. Kun otin syyskuun lopulla hänet pihalta sisälle tutulle paikalleen, hänpä riehaantui täysin. Olen laskenut kukkanuppuja ja päässyt ainakin viiteenkymmeneen. Eilen avautui ensimmäinen tulipunainen kukka, tänään kaksi lisää. Ja Neitokaktus seuraa nyt esimerkkiä, kaksitoista nuppua!

tämä rajallinen jakso elämää, kun toinen käy ’töissä’ ison kaupungin klinikalla arkisin säntillisen lukujärjestyksen mukaan, on tietysti vaikuttanut kotona olijankin elämänjärjestykseen. usein teen aterian valmiiksi ennen puolipäivää, syön osani ajallaan, säilytän lämpimänä tai lämmitän, kun toinen tulee kotiin. päätoimisten koti-ihmisten aikatauluhan on jo aikaa muovautunut malliin, joka parhaiten molempien kannalta toimii.

eilen iltapalan aikaan ilmeni häiriöpiikki jo löytyneeseen uusiojärjestykseen. olin kattanut pöytään teetä ja lämmintä mehua, sämpylää juuston ja kasvisten sekä hedelmien kera ja päätin lämmittää valmista mannapuuroa pienen annoksen alkupalaksi. minuutti mikrossa riittää, tuumin, painoin nappulaa – ja kas, koko keittiö pimeni. ohoh, taisi mennä sulake, huutelin toiselle, joka ilmaantui oitis paikalle – sähköalan miehiä kun on.

puuro nautittiin kylmänä kynttilänvalossa. harvinainen tapaus aiheutti näet kotvan pähkäilyä ja päänraapimista sähkökaapin sulakerivistön ääressä. edellisestä häiriömerkinnästä oli sen verran vuosia, että ihan heti ei muistista löytynyt sitä karttaa, minkä mukaan sulakkeet riveissään olivat. pysyttelin poissa jaloista ja mietin keittiön puolella, mitä jos oikosulku rikkoi pakastimen (jona oli täpö täynnä syyskesän marjasatoa) ja jääkaapin (tavanomaisine sisältöineen). rauhoituin vasta, kun kaikki sulakkeet oli varmuuden vuoksi vaihdettu ja valo syttynyt sekä virta palannut keittiön kaikkiin koneisiin. toisen päässä raksutti havaittavasti vielä aamullakin, miten se oli mahdollista ja mistä johtui.

Susanne Päivärinta   Kaikki tämä elämä   Teos 2024

Päivärinta on ikäistemme ajankohtaisasioiden seuraajien toimittajaikoni, jota myös vaatimattomasti YLEn tähtitoimittajaksi on kutsuttu. Niinpä ei ole ihme, että hänen omakohtaisen tiensä kertomus toimittajavuosistaan on kiinnostanut suurta yleisöä jo toisen painoksen verran, mikä näinä aikoina on jo kirjalle harvinaista.  – Onhan hänen kuvauksensa omista lähtökohdistaan, elämänpolkunsa dramaattisistakin mutkista ja toimittajantyönsä hektisestä arjesta vertaansa vailla oleva jännityskertomus. Siitä paljastuu paitsi eittämätön lahjakkuus, määrätietoisuus ja älykkyys journalistina, myös hybrikseen asti yltävä usko oikeassa olemiseen esimiesten arvostelussa sekä omaan riippumattomuuteen, ts. ’neutraaliuteen’ poliitikkojen kritiikissä. Ylen toimintakin tulee valaistuksi sisältä päin. Kannattaa lukea!

*

Joel Haahtela   Katoamispiste   Otava 2010

Haahtela on mielikirjailijoitani, olette varmaan huomanneet. Kuluneena kesänä olen palannut aiemmin lukemiini, jotka eivät ole omassa hyllyssä. Sikäli mielenkiintoista, että huomaan myös löytäväni eri asioita, kun vuosia on välissä. Lukukokemushan ei ole sama joka kerran, sekä lukija että kirjoittaja ovat jo eri kohdassa omassa todellisuudessaan, ja vaikka teksti on sama, kirja on kuin uusi. Tämä on mahdollista, kun on kyseessä tasokas ja hieno kirjailija.  – Kertoja kulkee helsinkiläisellä kadulla, edellä kulkevan naisen sateenvarjo karkaa käsistä tuulenpuuskassa bussin alle ja mies hakee ruhjoutuneen esineen omistajalleen. Tästä alkaa tutustuminen, joka johtaa kertojan jäljittämään kadonnutta henkilöä ja tutkimaan hänen kuolleen kirjailijarakastettunsa elämän kulkua. Tarinan unenomaisessa maisemassa välähtää kertojan oman menneen ihmissuhteen muistikuvia ja kaikki tapahtunut, henkilöt ja tunnelmat katoavat kertojan maagisella taidolla ja intensiteetillä samaan pisteeseen. Tässä on kirja, johon tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.

*

Helena Anhava   Kun on nuorin   novelleja   Otava 1985

Anhava (1925-2018) on yksi mielirunoilijoitani. Paitsi herkkiä ja sävykkäitä runoja hän on julkaissut hienoa proosaa ja suomentanut runsaasti. – Erityisen herkkäsieluisena ihmisenä hän on kuvannut kaltaisiaan lapsia näissä novelleissa suorastaan riipaisevan tarkasti. Novellit kertovat vanhempiemme sukupolven elämän lapsuustunnelmista sodan uhan alla ja varjoissa.

*

Tiina Harvia   Pappa ei muista   Momentum 2024

Harvia (s. 1976) on Pirkanmaalla asuva kirjoitteleva dipl. insinööri, joka on julkaissut esikoisromaaninsa omien isovanhempiensa muistoksi.  – Paitsi omakohtaisuus, teoksessa viehätti erityisesti myös ymmärrys ja kaunis tapa suhtautua muistisairaaseen vanhukseen. Pappa on ollut hyvä isä tyttärelleen ja ihana pappa tyttärentyttären lapsuudessa, niinpä läheisillä on riittänyt ymmärrystä ja rakkautta häntä kohtaan yli kaiken kohelluksen ja kaikkien hankalien vaiheiden. Soisi kaikkien muistisairaiden läheisten lukevan tämän ajatuksella, että muistamaton on se sama ihana ihminen, jonka opit tuntemaan hänen parhaina vuosinaan. 

*

Anna Maria Mäki           Uudessa valossa              Teos 2024

Espoolainen maisterikirjailija A-M Mäki (48 v) on julkaissut useita romaaneja esikoisnovelliensa jälkeen. Uudessa valossa on tarina kuuluisan äidin kolmekymppisen, somessa influensserina toimivan tyttären tilitys äitisuhteestaan, joka muuttuu äidin kuoleman jälkeen ilmenevien seikkojen valossa ratkaisevasti.  – Mäki kirjoittaa sujuvasti ja somevaikuttajapäähenkilön elämänpiirin kuvaus avasi lukijalle uskottavan kuvan nykynuorten elämästä. 350 sivun mittainen romaani sisältää värikkäitä tapahtumia, yllättäviä käänteitä ja turhankin monia tieto-osuuksia eri aiheista ja pohdintaa niiden pohjalta, mikä tekee kokonaisuudesta levottoman. Mainiosti teos valottaa 1900-luvun lopun nuorten ihmisten ajatusmaailmaa, arvotuksia ja kiinnostuksen kohteita.  

*

Vigdis Hjorth   Toisto   suom. Katriina Huttunen   S&S 2023

Norjalaisen V. Hjorthin kolmas suomennettu pienoisromaani (160 sivua) on intensiivinen ja intiimi kuvaus nuoruudesta, joka tulee ymmärretyksi aikuisen silmin nähtynä. Tarina rakentuu perheen sairaasta ilmapiiristä ja kuvaa järkyttävän intensiivisesti vaiettujen salaisuuksien vaikutusta sukupolvesta toiseen. ”Romaani sai yksimielisen ylistävän vastaanoton ilmestyessään Norjassa syksyllä 2023.”  – Luin kirjan nopeaan tahtiin, se kertoo nimenomaan intensiteetistä. Lukija tempautuu päähenkilön, nuoren tytön ahdistukseen äidin hellittämättömän tarkkailun ja vahtimisen alla. Tyttö selviytyy elämäänsä, mutta salaisuus jää hänelle yksin ymmärrettäväksi, eikä tarina kerro, mitä kaikkea sairas lapsuus jätti sisarusten kannettavaksi ja mistä kaikesta oli vielä selviydyttävä löytääkseen mahdollisuudet elää täydesti omaa elämää.    

*

Yasunari Kawabata   Kioto   suom. Eeva-Liisa Manner   Otava 1972

Kirjastomme japanilaisen kirjallisuuden esittelypöytä koukutti, löysin siitä tämän jo varastosta kaivetun Kawabatan (Nobel-kirjailija, s.1899, k. 1972) pienimuotoisen teoksen. Kirjailijasta kerrotaan kuriositeettina, että hän kirjoitti seisaaltaan, joka ehkä selittää teoksen lyhytmuotoisuutta ja hengähtelevää keveyttä. Kioto on tarina tytöstä, jota sanottiin löytölapseksi. Hän oli saanut hyvän kodin ja kasvanut hyväksi ihmiseksi. Kirjailija kuvaa kiehtovasti Kioton luontoa, temppeleitä ja yhteisöllistä elämää sekä japanilaista kulttuuria juhlineen. Päähenkilön syntyperän arvoitus ratkeaa ja tarina päättyy onnellisesti. – Nautin kirjailijan herkästä ja taidokkaasta luontokuvauksesta sekä japanilaisten eleettömästä tavasta suhtautua elämään ja sen arvoituksiin. Kuten Lukunurkkauksesta käy ilmi, luen melkein jatkuvasti jotain japanilaista. Parhaimpia kirjailijoita on kiitettävän runsaasti suomennettu. Heidän kulttuurinsa tuntuu ravitsevan lukijan ikiaikaista kauneuden ja harmonian kaipuuta.     

***

Sielussa häivähti joku nimetön ja hahmoton ikävä, joka pani sanomaan Toiselle: Lähdetäänkö ajelulle Järven ympäri? Ainahan ei heti ole ilmiselvää, mistä nälästä haikeus nousee, ei varmaan Toisellekaan ollut, mutta hänellä ei ollut mitään vastaan, niinpä kahvit juotua lähdettiin.

Ajettiin isompaan naapurikaupunkiin, jossa on kirjakauppa. (Nykyään maa on sillä mallilla, että alle 40:n tuhannen asukkaan kaupungissa ei kannata pitää kirjakauppaa.) Trendi näyttää olevan, että urallaan huristava sukupolvi ei hanki eikä lue ns. kaunokirjallisuutta, kun on nettikauppa ja äänikirjat. Tulevien sukupolvien ei tarvinne osata lukeakaan. No, kauppa löytyi ja kolme kirjaa, kaksi lapselle lahjaksi ja yksi itselle lukuun. Jatkettiin matkaa.

Järven takaisilta viljelyksiltä sato oli korjattu talteen, peltoaukeat lepäsivät raukeina maisemassa syyskyntöjä ja talvilepoa odotellen. Metsässä koivut olivat yhä vihreissä kesämekoissaan, vasta joillakin vilahteli keltaista. Pihlajat punersivat marjoista raskaina. Keräsin niityltä kourallisen kesän viimeisiä kukkia ja pysähdyin kalliorinteelle ihailemaan mehitähtien upeita ryppäitä, joista yhden irrottelin varovasti kotipihaan vietäväksi.  

Ja sitten näin sen, mitä syysilostani oli puuttunut: tienvarren isojen vaahteroiden tuliset lehtikourat täynnä sulaa auringonkultaa! Voiko tuosta näystä saada kyllikseen! Sateisten päivien kalpeanharmaa muisto oli kerralla pyyhkäisty leiskuvien värien siveltimellä. Jossain, aina jossain on vielä vaahterasyksy, vaikka ei kaupunkipihassa puulle ole lupaa eikä tilaa.