Koipitohtori onnistui toisella tapaamalla herättämään Pissismummon hiipuvan elämänhalun henkiin. Ensitöikseen kertoi hän nimittäin, että tutkimustulokset päästävät tosipahoja pelkäämästä. Mikä ikinä koipea kenkuttaakin, ainakaan sen takia ei tarvitsisi loppuiän öitään valvoa. Miten lohdullisesti tuo valkotakkisten valio osasikaan sanoa silmiin katsoen: ”Me kulumme, kun ikää tulee, niin se vain on”.

Tutkimustulokset, uusi resepti ja terapialähete kainalossa palasi Pissismummo koipitohtorin vastaanotolta. Ensi alkuun piti napsia kahden viikon kuuri tulehdusta ja kipua lievittävää. Kävelyintoakin suitsittiin. Sitten sopisi alkaa rassaus. Lääke piteli koiven kenkuttelua aisoissa, öisin sai ihan nukkua epätoivoisen kieriskelyn sijasta. Joulunalus- puuhakkeet sujuivat itkuitta ja irvistelyittä.

Uunnavuonna Pissismummo rantautui lähete kämmenissään koipituunaajan kynsiin. Nohevan oloinen nainen tutkaili paperia ja komensi vähentämään vaatetusta. – Katotaanpas mikä täällä on tilanne, sanoi ja antoi tulla siekailemattomat näkemykset Mummon luukaluston, lihasten, ryhdin ja eritoten jalkain kunnosta. Sitten Mummo määrättiin petille pitkäkseen ja tuunaus alkoi.

Seuraavan reilun puolituntisen ajan vanutus ja venytys oli sitä teholuokkaa, että mummonsilmistä kipuvesi tirisi ja piti oikein keskittyä sietämiseen, ettei olisi alkanut ääneen ulista. Päälle päätteeksi noheva Tuunari julisti, että kyllä tästä vielä koipi saadaan. – Ai-jai, parahti Pissismummo jäätyään nippa nappa henkiin ekakerrasta.

Kolmannen ankaran tuunauskerran ja välipäivien kotiläksyjen jälkeen alkaa koipi hiljalleen tuntua kalustoon kuuluvalta. Vaan vielä on kivistä tietä kotvan matkaa, ennen kuin Mummo tunturimaan pitkospuille uskaltautuu.