lapsuusmaan hautausmaalla, lähellä isän suvun isovanhempieni hautaa on puu. se näyttää yhä männyltä, mutta on kuihtunut. hautausmaan hoitaja on jättänyt sen paikalleen, ties miksi.

kivi on hoidetun kuoleman lopullisuuden symboli. unohdettuja hautoja sammaloituneine kivineen tai lahoavine risteineen on täällä vähän. ajattelen, että suru on surtu, surijat ehkä poissa itsekin, vain kivi muistaa. setäni pienenä kuolleen Aatu-pojan hauta on täällä yksinään, isänsä on sankarihautojen rivissä, äidin hauta jossain kokonaan muualla. hautausmaa on muistojen ja kaipauksen kotimaa. kukat kukkivat, puut vihannoivat, kivet kertovat tarinoita.

kuihtunutta puuta katsoessa mieleen hiipii suru kaikkien unohdettujen elävien ja kuolleiden puolesta. heitä oli ja on. niin on ja saa ollakin: elämä katsoo eteen päin.