Vanhusten viikko oli ja meni. Vanhuspalvelulaki astui voimaan. Nythän kaikki on hyvin? Saamme olla rauhassa siltä angstiselta puheelta, miten vanhojen käy tässä teknistyneessä yhteiskunnassa ja virtualisoituneessa maailmanajassa?

Ystäväni sisukkovanhus, jolla ei ole tietokonetta, kertoi hiuksia nostattavaa realitya laskujen maksusta pankissa, jonka palvelupisteet pakenevat yhä kauemmaksi. Sitten viime käyntini kerrostalon alaoveen oli asennettu numerolukko, vielä yksi koodi lisää vanhuksen muistettavaksi. Turvapuhelin on asennettu ja siihen on muistettava itse soittaa kerran kuussa tarkistuspuhelu, etteivät tule turhaan katsomaan ja laskuta siitä.

On totta, että useimmat vanhukset haluavat asua kotonaan niin pitkään kuin mahdollista.  Tosin käsitys siitä mahdollisesta saattaa olla erilainen vanhuksen itsensä kuin omaisten mielestä, kunnan tahosta puhumattakaan. Kotona asuminen näyttää käyvän vuosi vuodelta kalliimmaksi yksin asuvalle. Kunta on kyllä velvollinen järjestämään tarvittavat palvelut kotiin, mutta käytännössä kiristyvä kuntatalous panee säästämään palveluissa ja perimään kaikesta maksun varallisuuden mukaan.

Jos hyvin käy, kolmatta ikää on meillä kahdella vielä liki kaksikymmentä vuotta ennen kuin ehdimme vanhusikään. Miten lienevät asiat silloin? Sietää miettiä ajoissa mikä odottaa. Ei näytä varsinaiselta onnenpotkulta kuulua ’suuriin ikäluokkiin’.