Katselin hämmentyneenä TV-kakkosen keskusteluohjelmaa, jonka olin tallentanut. Inhimillisen tekijän (http://areena.yle.fi/video/1385651) studiotuolissa istui toimittajaa vastapäätä säveltäjä Toni Edelman. Mies purki elämänsä tarinaa hiljaisella äänellä, kärsineen ihmisen kasvoin.
Haastattelun kuluessa mentiin kierros kierrokselta vaikeampiin kokemuksiin lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisen elämästä. Toimittajan tyytyväinen ilme ei haihtunut, vaikka se, mitä haastateltava kertoi, tuntui pahalta katsojasta. Ehdin miettiä, mikä on toimittajan vastuu, kun hän ottaa kysymyksillä avatakseen pahasti rikotun ihmisen tarinan. Miksi?
Ohjelmassa kävi ilmi, että traumaattiset kokemukset on käsitelty pitkäkestoisessa intensiiviterapiassa, jonka ansiosta mies on tänään joten kuten koossa. Mietin, ketä oikeastaan palvelee tämänkaltainen julkirippi. Jos kipeät kokemukset ovat arpeutumassa, onko viisasta repiä haavat auki julkisesti. Mikä voi olla peruste tämänkaltaiselle ohjelmalle, jossa kertaalleen hyväksikäytettyä ihmistä käytetään julkisuudessa traumansa mannekiinina? Ovatko toimittajat ottaneet psykologien ja pappien paikan ilman heidän ammatillista vastuutaan?
Minua sattui Tonin kertoma henkilökohtaisesti, koska olimme rinnakkaisluokilla samassa oppikoulussa. Vaikka en häntä tuntenut kuin nimeltä, olin lapsen vaistolla tajunnut, että hänen kasvoillaan oli varjo. Se selittyi, mutta en olisi halunnut tietää.
Koin samaisen Inhimillisen tekijän eri tavalla, en julkirippinä vaan eräänlaisena selviytymistarinana. Katsoin nauttien Toni Edelmannin haastattelun jo toistamiseen, ekan kerran viime syksynä kun kirjansa ’Lumottu maa – jokin minussa’ oli juuri ilmestynyt. Minusta toimittaja ei onkinut haastateltavastaan mitään sellaista mitä Toni ei olisi jo kirjoittanut itsestään ulos kirjaansa. Ohjelma puolustaa paikkaansa siinä mielessä, ettei koskaan ole liian myöhäistä päästä itsensä ja menneisyytensä kanssa sinuiksi.
Kommentin jätti Riitta · maanantaina 10. tammikuuta @ 18:37
Riitta, löysit toisen näkökulman ohjelmaan: selviytymistarinan. Sekin on totta – kuten myös se, millaisena haavoittunut persoona näyttäytyy, kun hänen kasvonsa tuodaan tv-ruutuun ja mitä se voi herättää haastateltavassa itsessään jälkikäteen. Kirjoittaminen on turvallisempi tapa kertoa selviytymistarinansa, jos sen haluaa julkiseksi tehdä. Luulen myös, että tuntemattoman kohdalla katsojan on helpompi samaistua haastateltavan tarinaan kuin jos henkilö on tuttu. Jälkimmäisessä tapauksessa väistämättä ajattelee enemmän häntä persoonana ja hänen läheisiään.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 10. tammikuuta @ 18:54
Toni Edelman asustaa Luhangan kirkonkylässä, jonne hän muutti asumaan muutamia vuosia sitten. Hän on mullistanut kylän kulttuuri-ilmeen ja synnyttänyt musiikillisen kansanliikkeen. EU-rahoituksella saatu kylätalo ei varmaan olisi olemassa ilman hänen työtään. Luhangan kyläkuoro on esiintynyt ihan Inarissa asti ja he ovat levyttäneet musiikkiansa. Kuoro on tosiaan koottu kyläläisistä. Luhangassa on asukkaita alle 900. Hänen vaimonsa tukee kaikessa miestänsä. On ollut ihmeelistä seurata tätä tapahtumakulkua ja sitä liikettä, jonka Toni ja vaimonsa Kiti ovat aikaansaaneet yhdessä kyläläisten kanssa.
Viimeisin cd-Luhanka-kotikyläni Luhangan laulajat
Pablo
Kommentin jätti paula halmisto · tiistaina 11. tammikuuta @ 00:53