Laulua kuuluu elämääni edelleen, mutta virsiä veisaan nykyään vain kirkossa. Ymmärrän vanhempien seurakuntalaisten moitteet virsikirjan uudistuksessa muuttuneista sanoituksista, mutta en enää sitä, että joidenkin harmittelu jatkuu, vaikka uudistuksesta on jo yli kaksikymmentä vuotta.

Virsikirjan sisältö hämmästyttää minua toisesta syystä. 632:n virren joukossa on raikkaita sävelhelmiä, valoisia ja oivaltavia sanoituksia. On vahvaa rukiista leipää sielunnälkään ja armon ja rakkauden sanomaa syntiselle. Yllättävän paljon kirjaan kuitenkin jätettiin tunkkaista patinaa, raskaansorttista valitusta, ikävästi jollottavia sävelmiä, murhetta ja vaivaa, kipua ja kuolemaa. Valitusvirsilläkin on paikkansa, mutta valoisia ja rohkaisevia virsiä on liian vähän.Perinnevirsiähän voivat halukkaat kokoontua veisaamaan herätysliikkeensä kesäjuhlille mielin määrin.

 Virsikirjauudistus vei kymmenen vuotta ja oli työläs prosessi. Tarkoitus oli päivittää ja elvyttää veisuuperinne. Mitä tapahtui? Kouluissa ei ole enää aamuhartauksia. Rippikoululaiset osaavat tuskin ainuttakaan virttä tullessaan eivätkä juuri enempää konfirmaation jälkeenkään. Kastejuhliin ei tahdo löytyä virttä, jonka vanhemmat ja kummit tunnistaisivat. Kirkkohäihinsä morsiusparit ehdottelevat maallisia rakkauslauluja. Haudoilla kanttori ja pappi saavat veisata kahdestaan Sun haltuus. – Näin ainakin suurten kaupunkien tuntumassa.

Jos kysyisit lempivirttäni, voisin vastata: niitä on useita, elämäntilanteesta riippuen. Yhdessä veisattu rakas virsi voi olla kokonaisvaltaisen hyvä kokemus.