”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…” – Vanha laulelma on taas tullut mieleen, kun olen havainnut aikojen ja ihmisten muuttuvan maailmantilanteiden myötä. Aikoinaan ihmisten läsnä oleva kuunteleminen oli tärkeä osa työtäni. Sen osaan vieläkin ja olen ollut siinä hyvä. Työelämän jäätyä taakse on tullut tilaa kuulostella enemmän omaa oloa, ajatuksia, tunnelmia. Millainen ihminen pohjimmiltani olen, mitkä ovat arvoni tässä ajassa, tässä elämänvaiheessa? Näkyvätkö arvot arjessani? Ovatko ne muuttuneet elettyjen vuosikymmenien myötä?

Onhan persoonassani aina ollut toisaalta valikoiva ja vetäytyvä, toisaalta seurasta nauttiva, sosiaalinen puoli. Jos joskus ennen vetäydyin reaktiivisesti, nyt harkitummin, itseni ja mielenrauhani tähden. Tunnistan kaipauksen tyyneen ja hiljaiseen elämään. Siihen on hyvin mahdollisuuksiakin, sillä parisuhteen, perheen ja harvenevan ystäväpiirin tunnelma on paineeton. Olen viime vuosien aikana joutunut luopumaan monesta tärkeästä tai läheisestä ihmisestä. Koen luopumisen surua ja haikeutta myös sairauden myötä etääntyvistä läheisistä. Siinä tajuaa konkreettisesti omankin rajallisuutensa.

Muuttuminen omien elämänvalintojen suhteen kirpaisee. Kulttuurisia harrastuksia on jäänyt pois toisaalta jaksamisen vaihdellessa, toisaalta myös kiinnostus osallistua on hiipunut. Olenko luopunut liian helposti, sitä joskus mietin. Olisiko pitänyt vain sinnitellä mukana? Toisaalta: milloin sitten, kun elämästäkin joutuu eräänä päivänä luopumaan? Ei hyvän vanhuuden tarvitse olla suoritusta ja pirteyskehujen keräämistä. Riittää, että antaa elämän tuntua elävältä ja valostua omin ehdoin.