Huoneiston seitsemän ikkunaa ja etuovi vaihtuivat päivässä pääsiäisviikolla. Taloyhtiön remonttitilaukseen sisältyneet viimeistelytyöt sen sijaan ovat edenneet tipoittain. Pitkäperjantaina istuimme kalustoröykkiöiden keskellä katsomassa palveluksen striimausta omasta kirkosta – ja samaan aikaan työmiehet paukuttelivat peltejä ikkunain takana. Luvattu ikkunanpesu tapahtui viikon päästä. Vasta sen jälkeen pääsimme purkamaan suojaukset ja huonekalut kasoista paikoilleen.

Mitä kauhistuinkin taannoin (Paljastuksia, 27.3.), on pakottanut toimimaan. Tässähän oli oivallinen tilaisuus aloittaa kauan kuumotellut projekti nimeltä ’suursiivous’. Huonekalut olivat valmiiksi poissa paikoiltaan, joten tekosyytä, miksi ei jaksaisi aloittaa, ei ole. Emme ole enää kovin nuorekkaita, emme ihan priimakunnossakaan, joten sovimme, että nuohous ja pesu tehdään huone kerrallaan ja välipäiviäkin saa tulla. Välitöikseen Toinen asenteli av-laitteistoa paikoilleen ja minä puuhastelin kirjahyllyissä pölyrievun kera.

En suosittele itselleni mitään ’suur’-alkuista siivousprojektia enää ikinä. Miten niin ei vain enää jaksa? Vanhan selkä kiljuu kumartelua ja nostelua, niska ja hartiat jumittaa, päätä särkee. Lattiatasolle pääsee vielä joten kuten, mutta ylös ei omin avuin. Ja molemmilla kimahtelee hermot. Päätin: Jossain täytyy olla ihmisiä, jotka jaksaa paremmin. Työllistyisivät, maksaisin mieluusti.

Tänään tuli se päivä, kun ripustimme pestyt ja silitetyt verhot paikalleen. Tsadaa! Uusissa ikkunoissa on valmiiksi hienot sälekaihtimet, mutta kyllä verhot tekevät kodikkaan olon.