Tätä on suitsutettu kirkollisissa medioissa: kirkko on kuulemma tehnyt oman digiloikkansa karanteeniaikojen seurauksena. On alettu striimata jumalanpalveluksia, tosin jälki on ollut melko kirjavaa. Olen tosissani yrittänyt etsiä onnistuneita ja hyvin tehtyjä striimauksia. Voin vakuuttaa, että se on osoittautunut työlääksi – toistaiseksi olen löytänyt kaksi.  Eniten tökkii monin paikoin huono kuvauskalusto, äänityksen ja kuvan ajantasaisuus onnahtelee, miksaus on unohdettu herranhaltuun, kuvakulmia ei ole  huolellisesti mietitty,  jumalanpalveluksen toimittajat kuljeskelevat sinne tänne  miten sattuu.  On käynyt ilmi, että harvalla teologillakaan on käsitystä digiviestinnästä. Luotetaan, että kunhan tässä toimittelen näitä askareita, se riittää.

Tänään odotimme yli viisi minuuttia milloin lähetys Myyrmäen kirkosta alkaisi. Ei alkanut. Lopulta etsimme taas Helsingin Tuomiokirkosta striimatun palveluksen, joka oli jo vauhdissa. Sielläkin suntio vaelteli sinne tänne kuorissa. Käsidesipullo oli ylennetty hopeisen ehtoolliskalkin viereen alttarille. Nuori miesteologi kiipesi kohtsillään saarnatuoliin, luki viiden minuutin puheensa teinitytön lausenuotilla kuulijoitaan vilkaisematta. Saarnatekstin kontekstia selviteltiin huolella, mutta en tavoittanut yhtäkään ajatusta, joka olisi puhutellut ihmistä tässä ajassa. 

Kirkon digiloikaksi riittää näämmä se, että kuvaus käynnistetään, jos muistetaan, ja jumalanpalvelusrattaat lähtevät vierimään tuttua rataansa.