Siitä, kun viimeksi olen mennyt junalla Stadiin, tuntuu olevan kerrassaan iäisyys. Se kertoo ajan kulun tahmeudesta koronakeväänä. Jokin on muuttunut sisäisessä paikannuksessa, ajoituksissa ja käytännöissä. Kaupunkireissuja on ollut muutama kuluneena vuonna, mutta omalla autolla liikkuen. Aprikoin, onko syytä ottaa kasvosuojus käyttöön kahdenkymmenen minuutin junamatkaa varten, vaikka on keskipäivällä liikenteessä ja aikeissa palata ennen ns. neljän ruuhkaa.  

Kotiasemalla meitä oli täsmälleen kaksi parinkymmenen junaan nousijan joukossa, joilla oli suojus. Perillä isolla asemalla samaten pari yksilöä oli suojaimineen sadan ihmisen seassa. Aikaisemmin olen katsonut kasvosuojuksen tarpeettomaksi niillä reiteillä, joilla keväällä ja kesälläkin kuljimme. Viime aikojen huolestuttavien uutisten inspiroimana otin nyt käyttöön tavallisen laskostetun, sinisen. Viimeksi lienen käyttänyt moista 1970 luvun alussa leikkaussalitöissä.

Ihmisen hengitys on lämmin, siinä 36:n tai 37 asteen tienoilla. Koska suojaimen idea olla päästämättä läpi hengityksessä ja puheentuottamisessa syntyviä pisaroita, seuraa siitä väistämättä se, että suojaimen kera kulkija hengittää tähän vuodenaikaan ulkoilmaa huomattavasti lämpimämpää, kosteaa seosta. Tuo ’saunaefekti’ ei tunnu miellyttävältä eikä se, että kovin hapekastakaan tuo seos ei ole. Junassa oli tullen mennen runsaasti tilaa hakea paikka, jossa ei vieressä eikä vastapäätä ollut ketään.

Ihmettelin myös mielessäni fiilistä, oli kuin stadi olisi muuttunut vieraaksi, hiukan vihamieliseksi ja uhkaavaksi paikaksi. Päällisin puolin kaikki on kuin ennenkin, mutta kuitenkin jokin määrittelemätön muutos on tekeillä. Ja se tapahtuu meissä ihmisissä.