Elämänvaiheessa, jota me kaksi elämme ja jota myös vanhuudeksi kutsutaan, on paljon hyviä puolia. Ensin tulee mieleen olemisen vapaus. Olemme saaneet elää koko elämämme maassa, jossa on ollut rauha ja yhteiskuntajärjestys, jota on kehitetty ja ylläpidetty demokratian nimissä. Olemme voineet kouluttautua kiinnostuksemme mukaan ja saaneet tehdä työtä, joka on ollut mielekästä, taannut toimeentulon ja mahdollistanut arvojemme mukaisen elämäntavan.  

Oleellisen tärkeäksi elämässä tuntuu tulleen perhe. Olin omassa mielessäni sijoittanut perheen kategoriaan ’jää nähtäväksi tai sitten ei’. Kuvittelin aidosti, että olisin viihtynyt parhaiten omaehtoisen elämän vapaudessa. Nyt sanoisin, että olen kiitollinen elämälle, että olen saanut elää perheessä, olla osa tätä pientä yksikköä, jossa miehen ja naisen vahvuudet ja heikkoudet ovat, kivuliaasti kyllä, löytäneet tasapainon, jossa kahden pojan syntymästä on saatu iloita ja kasvua opeteltu yhdessä tukemaan.

Pojat elävät lähistöllä työllistä arkeaan, Kuopus perheessä vaimonsa ja pienten tyttäriensä kera, Esikoinen teinitytärtä ja aikuiseksi varttunutta esikoistaan vuorollaan huoltaen. Meille he merkitsevät turvaa ja erityisiä ilon hetkiä, nyt myös konkreettista apua, kun sitä tarvitaan. Meillä on aikaa, rauhaa ja vapautta. Elämäämme rajoittavat oikeastaan vain terveyteen liittyvät huolet, joiden kanssa ollaan realistisia. Toivoa ja rakkautta vaalien.