on ihmisiä, jotka yrittävät viimeiseen asti jotain heille tärkeää; saada aikaan, jättää jälkiä, luoda uutta! jos ei muuhun enää kykene, niin nähdä uljaita unia, hengittää syvään elämän monimuotoisen kauneuden hetkiä.
on myös ihmisiä, jotka alkavat kohta luovuttaa omasta elämästään, eivät ota kykyjään haltuun, eivät pyri mihinkään, lipuvat ja ajelehtivat olemassaolon ja unohduksen tasaista virtaa, jotkut pelkkää hetken unohdusta metsästäen.
puhtaaksiviljeltyinä äärimuotoja löytyy onneksi vähän, elämän laadun ja mahdollisuuksien kirjo on loputon. on tietoisesti ja vahvasti elettyä elämää hyvässä ja pahassa. on myös hukattua, luovutettua, turhaksi ja kalpeaksi jäävää.
surullista on havaita elämästään luopuneita ja mahdollisuutensa hukanneita, jos ovat lähellä tai muuten siinä asemassa, missä voivat toisten elämään vaikuttaa. ihminen voi havainnoida ja arvioida omaa ja toistensa elämää, mutta lopulta arvon sille antaa se hetki, jolloin elämä on ohi. mahdollisuus muutokseen on avoin niin kauan kuin aikaa on.
Puhtaaksiviljeltyä äärimuotoa olivat varmaan ne yli kahdeksankymppiset tutkijat, joita kuuntelin äskettäin. Kumpikin viettää myös mökillä kaiken aikansa tutkimusten ja kirjoittamisen merkeissä. Eivät he koe uhrautuvansa, vaan täyttävänsä tehtäväänsä, jättävänsä jälkiä. Se on valinta, jota harvat itse haluaisivat, vaan työroolin luovuttaminen on toivottua ja usein välttämätöntä. Tällaista et varmaan tarkoittanut, mutta tuli mieleeni.
Kommentin jätti Annikki · maanantaina 28. syyskuuta @ 19:21
Keskustelimme taannoin virkasisaren ja ikätoverin kanssa kokemuksesta, joka lienee tuttu monelle pitkään samassa seurakunnassa palvelleelle ja eläkkeelle jääneelle. Joskus kohtaa tutulta seurakuntalaiselta entiseen virkaan liittyviä odotuksia, joita joutuu punnitsemaan miten niihin vastaa. Olen ratkaissut tapauskohtaisesti, kenen nykyisen viranhaltijan puoleen kehottaisin kääntymään. Silti voi kohdata, kuunnella ja olla läsnä lähimmäisen tavalla.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 29. syyskuuta @ 13:47