Syksy on ollut odotetuin vuodenaikani lapsuudesta lähtien. Aina kun tulee kirkas päivä, pujahdan lähimetsään hengittämään puiden ja tuulen raikkautta, poimimaan kellastuvien koivujen ja haapojen sekä loistavanpunaisten pihlajain värit. Päiväkodin lapset ovat pihallaan, heidän iloiset leikkiäänensä saattelevat ohikulkijaa. Joku ihmistoveri koiransa kera voi tulla polulla vastaan, muuten kuulee vain askeltensa äänet metsän hiljaisuudessa. Ei siellä kohtaa luonnon nelijalkaisia, sen sijaan kotitalon pihapolulla saattaa yllättäen istua jänis, joka väistyy laiskasti, kun asuja palaa metsästä kotiin. Oman pihan tammipuussa istuu usein sepelkyyhkypariskunta, ja oravanpojat juoksevat tuon tuosta kilpaa oksilta terhoja haeskelemassa. Niiden touhuja on suloista katsella.

”Päivä on kirkas, vain metsässä tuulee, aika on leikin ja naurun ja riemun /

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas…

Aurinko nousee ja pitenee varjot, aika on eron ja jäähyväisten /

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, soi lintujen laulussa kukkivat kunnaat ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.”