Ehti vierähtää viikko ja toinenkin, kun viimein olemattomilta kiireiltäni ja vähiltä huoliltani tuli mahdollisuus lähteä kirkkoon. Toinen meistä halusi katsoa striimauksen kotona, mutta minulle se ei silloin riitä, kun haluan hengittää toisten kanssa samaa aamua kirkonpenkissä, veisata virret ääneen, kuulla tekstit luettuna ja antaa katseen vaeltaa tutussa tilassa, aistia valot ja varjot, kuulla kaiut, nousta ja istua, vaeltaa jonossa kuoriin ehtoolliselle ja palata kokemuksen myötä kotiin sielu ravittuna.

Ystävä istahti viereen, kun olin tutulle paikalleni etsiytynyt. Taas tavattiin, saman kaupungin asukit ja pitkäaikaiset entiset työtoverit kotiseurakunnassa. Hänen mielessään liikkuivat ehkä kahden kuukauden muualla olon jälkitunnelmat ja kotiinpaluuta odottaneiden asioiden kasojen purku. Minä tunsin jälleennäkemisen iloa ja kiitollisuutta, kun kuulin matkan onnistuneen hyvin ja ilman harmeja. Paljon ehtii kertyä ystäväin kesken jaettavaa poissaolojen aikana, sillekin on omat hetkensä.