Tänä ’merkillisenä’ vuotena meidän molempien elämässä kaikki tuntuu alkavan etuajassa. Eikä se ole pelkkä tunne, vaan tilastojen valossa on todettu, että harvinaiseksi käynyt lumitalvi näillä eteläisillä seuduilla kotimaata tuli ja kesti melkein kaksi kuukautta. Eikä siinä kaikki, kevät vyöryi maille ja mannuille maalis-huhtikuussa, linnut palailivat ennen aikojaan, puut ja pensaat silmuuntuivat ja ehtivät lehteen ennen vappua, olivat kauneimmillaan toukokuun ja nyt luonto on jo syvänvihreä, kun Suomen kesän piti vasta alkaa.

Opiskeluaikaiset toverit ovat ohittaneet ’vanhuusikärajansa’ kilpaa, Toinen meistäkin varhaiskeväällä jo, mutta itse vielä sinnittelen, muinainen kesän lapsi. Ennen alettiin puhua vanhuusiästä kahdeksankymmenen kohdalla, mutta nyt olen havainnut, että sitäkin rajaa on jossain hilattu viisi vuotta eteenpäin. Onko ajatus, että eläkeikää nostamalla, vanhuusikärajaa nostamalla ja elinvuositavoitetta hivuttamalla kohti sataa vuotta saadaan ihmiselämän tilastollista hyötykerrointa paremmaksi. Kenenköhän intressejä tämä palvelee?

Joka tapauksessa en aio provosoitua tästä, siitä yksinkertaisesta syystä, että vanhuuden fiilikset sekä tosiasiat ovat jo löytäneet meidät. Jaksamisen energioita ei löydy entiseen malliin, levon tarve yllättää yhä useammin. Yli voimien käyvä ponnistelu terveystilastojen kaunistamiseksi ei meitä kiinnosta. Arjesta selviäminen mahdollisimman pitkälle omin neuvoin kotiosoitteessa sen sijaan tuntuu paremmalta kuin mikään, mitä nykyinen ns. hyvinvointiyhteiskuntamme haluaa ja kykenee ikääntyneilleen tarjoamaan. Näin on.