Puoli kuudelta heräydyin vaivalloisesti intensiivisestä unesta, jossa olin menneissä töissäni, eläkeläisten leirillä seurakunnan leirikeskuksessa. Olin aluksi tuonut porukan lapsuuskotiini ja esittelin ensin pihalla paikkoja. Saman tien oltiinkin jo leirikeskuksessa. Leiriläisten joukko oli moninkertaistunut ja ihmettelin määrää, kaikille ei riittäisi huonepaikkoja. Porukka hajoili sinne tänne, kukaan ei kuunnellut ohjaajaa. Paikalle oli tullut omin luvin jonkin miesvaltaisen eläkeläisjärjestön porukka, jolla oli omat johtajansa ja oma ohjelmansa. Leirimummojen joukossa oli runsaasti entisiä opettajia, jotka selvästi epäilivät ohjaajan kykyä hallita ison, sinne tänne häröilevän joukon liikkumisia ja kokoontumisia. Leirin aloituspäivä oli jo illassa, ja mummot kyselivät hermostuneina, milloin saadaan ruokaa. Keittiössä oli hiljaista. Kysyin työkaverilta pahaa aavistellen, olikohan ruokaa tulossa. Työkaveri sanoi vain, että sehän olisi pitänyt erikseen tilata, ei keittiössä ole enää tänään ketään töissä. Tajusin, että moka oli minun ja että tästä tulee nyt katastrofi. Aloin pohtia mistä saisin tilattua bussin viemään ihmiset kotiin, ja miten porukka reagoisi siihen, että leiri päättyy tähän. Kaaoksen, katastrofin ja epäonnistumisen tunnelmissa ponnistauduin unesta valveille, todetakseni helpottuneena: minähän olen eläkkeellä, katastrofi oli vain pahaa unta.

Ps. Oma unianalyysini: ajoitus oli mitä ilmeisin, olin menossa lounaalle seurakuntakeskukseen. Kirjallinen kutsu oli otsikoitu ’Seurakunnan entisten ja nykyisten työntekijöiden lounastapaaminen’ – kirkkoherran allekirjoituksin. Ehkä meille haluttiin antaa mahdollisuus tutustua uusittuihin tiloihin keskuksen kaksi vuotta kestäneen remontin jäljiltä.