Elämän varrella meihin säilöytyy tapahtumia, tunnelmia ja selkeitä, mutta myös tunnistamattomia tunteita. Ne kerrostuvat muistoina. Siksi olemme välillä vaikeasti ymmärrettäviä itsellemme sekä toisillemme, joskus suorastaan hukassa. Muistot ovat aarrearkkumme, josta voimme aina etsiä hukassa olevaa itseämme ja toisiamme. Tämän opin kymmenen vuoden vaelluksella muistisairaan tädin kanssa.

Olen hiljaa mielessäni ihmetellyt, miksi olen alkanut vieraantua ihmisistä, jopa muutamasta ystävästäkin, joiden kanssa yhteys on kestänyt läpi elämän nuoruudesta asti. Ajattelen, että jos ystävyydessä ei ole tilaa kummankin muuttumiselle, alkaa vieraantuminen. Soitan ystävälle ja toivon kuulevani hänen voinnistaan ja viime aikaisísta tunnelmistaan, myös saavani kertoa omia sen hetkisiä tunnelmiani ja kysymyksiäni. Usein näin tapahtuukin. Joskus vastassa onkin tauoton vyöry minulle vieraiden ihmisten asioita, ajaudun kuuntelijaksi, väsyn ja vetäydyn. Yhteys näivettyy, jos ei synny puolin ja toisin jakamisen ja ymmärretyksi tulemisen kokemusta.

Elämä saattaa tuoda vuosien myötä myös surun, kun tajuaa ystävän liukuvan muistisairauden mukana todellisuuteen, johon ei enää ylety. Voin silti ajatella, että hänessäkin on tallella se ihminen, joka on tuttu pitkältä ajalta, mutta siihen ei vain saa kosketusta enää. Siinä ollaan sellaisen kohtalon äärellä, joka on mahdollista hyväksyä ihmistä hylkäämättä, jos jaksaa rakastaa.