Elämän varrella meihin säilöytyy tapahtumia, tunnelmia ja selkeitä, mutta myös tunnistamattomia tunteita. Ne kerrostuvat muistoina. Siksi olemme välillä vaikeasti ymmärrettäviä itsellemme sekä toisillemme, joskus suorastaan hukassa. Muistot ovat aarrearkkumme, josta voimme aina etsiä hukassa olevaa itseämme ja toisiamme. Tämän opin kymmenen vuoden vaelluksella muistisairaan tädin kanssa.
Olen hiljaa mielessäni ihmetellyt, miksi olen alkanut vieraantua ihmisistä, jopa muutamasta ystävästäkin, joiden kanssa yhteys on kestänyt läpi elämän nuoruudesta asti. Ajattelen, että jos ystävyydessä ei ole tilaa kummankin muuttumiselle, alkaa vieraantuminen. Soitan ystävälle ja toivon kuulevani hänen voinnistaan ja viime aikaisísta tunnelmistaan, myös saavani kertoa omia sen hetkisiä tunnelmiani ja kysymyksiäni. Usein näin tapahtuukin. Joskus vastassa onkin tauoton vyöry minulle vieraiden ihmisten asioita, ajaudun kuuntelijaksi, väsyn ja vetäydyn. Yhteys näivettyy, jos ei synny puolin ja toisin jakamisen ja ymmärretyksi tulemisen kokemusta.
Elämä saattaa tuoda vuosien myötä myös surun, kun tajuaa ystävän liukuvan muistisairauden mukana todellisuuteen, johon ei enää ylety. Voin silti ajatella, että hänessäkin on tallella se ihminen, joka on tuttu pitkältä ajalta, ei vain saa kosketusta enää. Ollaan sellaisen kohtalon äärellä, joka on mahdollista hyväksyä ihmistä hylkäämättä, jos on välittämistä, rakkautta.
Omaishoitajat varmaan kovimmin kokevat muistisairauksien muutosten haasteet, etenkin jos toisesta tulee niin aggressiivinen ja uhkaava, että rakkaus on tosi koetuksella. Sitä entistä kumppania pystyy silloin palauttamaan mieleen vasta pidemmän ajan kuluttua, kun toista ei enää ole, hakemaan omista muistoistaan. Ystävän puheiden muuttuminen voi olla myös oire monenlaisestakin asiasta.
Kommentin jätti Annikki · keskiviikkona 15. tammikuuta @ 21:38
Traagisimpana koin sen vaiheen muistisairautta tädin saattopolulla, kun hän vanhoista valokuvistaan tunnisti enää omat vanhempansa. Sisaruksetkin ja puoliso olivat häipyneet muistoista. Sisarussarjansa nuorimpana hän oli jo saattanut heidät kaikki, mutta muistoissa vanhemmat olivat yhä elossa siellä rajantakaisessa Karjalassa.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 17. tammikuuta @ 13:42
Tavallaan hyväkin, että lapsuuden tärkeimmät ihmiset ovat mielessä elävinä, ei ole niin yksin maailmassa.
Kommentin jätti Annikki · perjantaina 17. tammikuuta @ 14:52