Mietin jo ovatko pressanvaalien tv-tentit olleet joskus vähemmän puisevia, vai olenko jotenkin omista syistäni fed-up viikkokausien ehdokasjargonista. Olen suorastaan niin tympiintynyt, että tuskin saan entiseen tapaan itseäni ainakaan vaalien ensi kierrokselle. Kai se kuuluu demokratiaan, että tämä veivaaminen vaatii yhdeksän yrittäjää ja kaksi kierrosta, vaikka yli puolet ehdokkaista tietää olevansa turhaa joukkoa näissä skaboissa. 

Valtakunnan valta-aviisi nimittäin tiesi kertoa, että moni kansalainen äänestää mielikuvan ja ns pärstäkertoimen perusteella. Mitä tunnetumpi naama, sitä enemmän on kyllästymistä ilmassa. Kaikkiin mahdollisiin haastatteluihin, tentteihin ja kissanristiäisiin osallistuminen ja kaikkien torien kulmilla seisoskelu vain pahentaa kyllääntymistä. Mielikuva ehdokkaasta ei niistä juuri muutu.

Nyt kun kaksi ehdokasta on tenttimättä voi jo sanoa, että kenenkään kohdalla käsitys ehdokkaan ominaispiirteistä, pätevyydestä, kokeneisuudesta ja vetovoimaisuudesta ei ole muuttunut. Mihinkä koira karvoistaan ja undulaatti höyhenistään pääsisi. Haukun tunnistaa ja viserrys on tuttu. Sama koskee myös tenttien toimittajia ja asiantuntija-arvioitsijoita, viime mainituista ei juurikaan mitään apua valitsijalle ole ollut, ei liioin Ylen vaalikoneesta.   

Saako sanoa suoraan, että vakavasti otettavaa presidenttiainesta on ollut parissa kolmessa ehdokkaassa tähän mennessä. Liian moni tuntuu kilpailevan maakuntasarjassa, puolueensa nimissä turhana uhrina, joku peräti huvikseen. Keskustelut kanssaihmisten parissa ovat paljastaneet armotta, että inhokki on helpompi valita kuin suosikki. Yksi karsastaa sukupuolta tai siihen liittyvää identiteettiä, toinen liikaa tai liian vähäistä ikää tai koulutusta. Kolmatta ärsyttää ehdokkaan taustaväri tai peräti värittömyys. Jollekin ei kelpaa puoliso, joka ei ole syntyään suomalainen tai ei ole tarpeeksi edustava. Auta armias.