Koronakoomavuosina ei mikään itselle merkityksetön, tyhjänpäiväinen kilinä ja kohkaaminen jaksanut kiinnostaa puupennin vertaa. Moni mietti päätoimisesti ja ensisijaisesti oman perheen ja tärkeiden lähi-ihmisten terveyden ja elämän suojelemista. Kotimaan tilannetta seuraavien päättäjien pähkäillessä maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamia väestöuhkia, oli kansalaisen suoranainen velvollisuus seurata hartaana virusepidemian hallintakeinojen vaikutuksia ja osuvuutta kotimaassa.

Tuskin ehdimme toipua epidemiasta, kun Eurooppaan pamahti hyökkäyssota ja sen myötä totutun maailmanjärjestyksen romahdus. Ehdittiin jossain jo kuvitella, että pohjoisen puolueettomuuden viimeiset linnakkeet Ruotsi ja Suomi kävelisivät käsi kädessä Natoon torvet soiden ja hurraahuutojen säestyksellä. Vaan eikös Turkin sulttaani ja Madjaarien heimopäällikkö keksineet oivan keinon näpäyttää kandidaatteja ja pelata natopallon omaan pussiinsa. Tässä sitä taas ihmetellään: ollako vai eikö olla.

No, epidemia nahistui rokotusten myötä ja eloon jääneet käynnistivät riekkumabileet nappulat kaakossa taasen. Vaan osa porukkaa käynnistyi hitaasti tai ei enää lämmennytkään kohkaamisen paluusta. Taannoin totesin kyynisesti uuden musiikin bileet nähtyäni: taas kuvitellaan, että friikin poikabändin meuhkeella voitetaan Euroviisut. Ei opita, ei.