Istuimme kolmistaan ruokapöydässä jonakin arkisena kotiäitivuosieni päivänä kauan sitten. Elettiin 70-80-luvun taitteen vuosia. Esikoinen oli ehkä viisi, kuopus kaksi. Syötiin siinä, tunnelma oli kiireetön ja onnellinen. Esikoinen näytti miettivän tiiviisti jotain, lusikka oli pysähtynyt lautaselle. Syvän huokauksen perästä kuului: ”Tää on sitä elämää”.

Mitä elämä on? Viisivuotias tajusi sen omalla tavallaan. Hän heräsi, kun oli nukkunut tarpeekseen, pomppasi sängystään, vilisti vessaan ja siitä jatkui eilisen illan nukkumaanmenoajan keskeyttämä leikki. Isi oli mennyt työhönsä, äiti askaroi keittiössä. Kohta pikkuveli pyrki leikkiin mukaan. Aamupuuro odotti. Sitten tuumittiin äidin kanssa millainen on sää ja mitä puetaan puistoleikkejä varten. Sieltä tuli parin tunnin päästä punaposkinen, leikeistä väsynyt ja nälkäinen pikkumies, pestiin kädet ja yhdessä kokoonnuttiin aterialle. Ruuan jälkeen odottaisi lukuhetki äidin ja pikkuveljen kanssa, kunnes päiväuni voittaisi vesselit.

Nyt lukiessani päiväkirjamuistiinpanojani tuolta ajalta, tulee hiukan haikea olo. Minulla oli kaikki – koti, puoliso ja ihana perhe. Tietysti oli monenlaisia päiviä, lapset sairastelivat, kiukkusivat, sattui vahinkoja. Itsellä oli huonompia ja parempia päiviä, aikuisen seuran, myös omien harrastusten ikävää. Oli taloudellisesti tiukkaa, silti ei mitään oleellista puuttunut.

Nyt ikääntyvän avioparin koronan hiljentämää arkea eläessä, kaipaan eniten lastenlasten tuomaa energiaa, iloista melskettä ja leikkihetkiä. Myös juttelutuokioita omien aikuisten poikain ja heidän rakkaidensa sekä omien ikätoveriystävien kanssa ikävöi taas. Katson keittiön ikkunasta näkyvät lumiset puut, valoisan taivaan, lintulaudan vieraat. Kävelen pianon luo ja laulan. Tassuttelen kolmanteen huoneeseen, jossa on kirjoitusrauha. Kun kaipaan lepoa vetäydyn omaan huoneeseeni lukemaan. Useaan kertaan päivässä istahdamme yhteiselle aterialle, kuljemme huoneissa, katsomme yhdessä uutisia ja mieleistä sarjaohjelmaa. – Tämä on tätä elämää.

  • Hieno kuvaus elämän nykyhetkestä ja sen hyväksymisestä. Kun tavallaan luovuttaa siitä, että pitäisi olla kuin ennen, voi iloita pienentyneestä elämästä. Se on ainakin minulla ottanut aikansa. Eiköhän näitä lähikontakteja taas pian saada enemmän.

    Kommentin jätti Annikki · tiistaina 22. helmikuuta @ 13:12

  • Kiitos sanoistasi, Annikki. Nämäkin vuosikymmenet kantavat tärkeää tehtävää, seuloontuu, mistä voi luopua, mistä haluaa – tai voi – pitää kiinni loppuun asti.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 22. helmikuuta @ 13:16

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.