Kuten on ollut tapana, istahdimme tv:n ääreen kuuntelemaan vastuuviranomaisten näkemystä koronatilanteesta ja katselemaan tilastopylväitä ja -käppyröitä. Neljättä aaltoa surfataan, toista tuhatta tartuntaa tänään, taisi olla kaksivuotisen mittaushistorian ennätyslukema. Aluehallintoviranomaisella oli kerrottavana tuore päätös kokoontumisrajoituksista.

Milloin viimeksi hengailin huolettomasti stadissa, poikkesin taidenäyttelyssä, Akateemisen uutuushyllyjä silmäilemässä ja kahvilla yläkerrassa. Milloin etsinyt uutta hajonneen tai kulahtaneen asusteen tilalle. Milloin tavannut ystävää, istunut konsertissa tai teatterissa. Koronavuodet ovat nielaisseet monelta muultakin entisenlaisen elämän.

Tänään päätin lähteä iltakirkkoon kaikesta huolimatta. Edellinen käynti taisi olla vuosi sitten. Usein kävijälle vuosi tuntuu pitkältä ajalta. Nojatuolikirkko kotona radion tai tv:n ääressä ei ole ihan sama. Striimattu palvelus tapahtuu toisaalla toisille. Siitä puuttuvat yhteyden herkät väreet ihmisten kesken, osallisuuden kokemus.

Kirkossa oli paljon tyhjiä penkkejä. Kuudentoista yksin istujan suojatut kasvot. Sanoma oli kuitenkin tuttu ja sama. Urut soivat kauniisti ja soittajan laulu helähteli kirkkaana. Ehtoollisen siunaus laskeutui sydämeen. Taukotupa pandemiavaelluksen erämaassa.

Sinun edessäsi painamme päämme, tuomme elämämme eteesi sun. Sinun rakkautesi varaan nyt jäämme, olet armahtanut kadotetun. – Virsi 930

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.