Ihminen on onnekas, jos hänellä on aito ja elävä yhteys perheeseen ja sukuun, josta on lähtöisin. Suku on vanhastaan ollut perheen laajentuma, johon kuuluu isovanhempia, setiä, enoja ja tätejä sekä serkkuja. Perheen ja suvun käsite on entisestään laajentunut, kun mukaan on tullut uusioperheitä ja niiden jäsenten sukua. Eri asia kuitenkin on, mikä on perheen ja suvun koherenssi. Nykytermi bonusperhe tai -sukulaiset pyrkii positiivisella tavalla luomaan yhteyttä uusioperheen myötä sukulaisiksi tulleiden kesken.
Meidän sukupolvemme aikana yhteiskunnassa tapahtunut voimakas koulutustason nousu, kaupungistuminen ja kansainvälistyminen on väljentänyt suvun merkitystä. Suvut hajaantuvat ja mitä vähemmän ollaan yhteydessä, sitä vieraammiksi jäädään. Suvun ja perheen merkitys on murroksessa avoliittojen, avo- ja avioerojen, yksinhuoltajuuden yleistymisen, yhteiskunnallisesti määrittelemättömien suhteiden ja niistä syntyneiden lasten myötä. Monien hellimä käsite ydinperhe alkaa olla vaikeasti määriteltävä ja ehkä muuttumassa hiljalleen historialliseksi jäänteeksi. Olisin mielelläni väärässä, mutta kehityssuunta näyttää ilmeiseltä.
On totta, että emme voi kelata aikaa takaisin päin, palata siihen, mikä on joskus ollut yleisesti hyväksytty ja oikea, turvallinen ja eettisesti kestävä perhemalli. Lainsäädäntö edellä käyvä yhteiskunnallinen kehitys näyttää kulkevan askel kerrallaan sekulaaria perhekäsitystä kohti. On hyvä muistaa, että syvälle käyvät muutokset vaativat aikaa useamman sukupolven verran, ennen kuin kaikille hahmottuu ajan kuva. Aina on myös niitä, jotka pyrkivät takertumaan luovuttamattomiksi kokemiinsa arvoihin. Seuraus saattaa olla, että linnoittautuminen eristää ihmiset toisistaan, suvaitsemattomuus kasvaa ja nostaa raja-aitoja ja muureja.
Lakikaan ei ole ikuinen. Nyt jo maailmassa on kosolti isoja ja pieniä maita, joissa valtaan takertunut eliitti hivuttaa lakeja mieleisekseen demokratiasta piittaamatta. Siitä seuraa, että mikä saattaa olla laillista, ei välttämättä ole eettisesti kestävää.
Omalta kohdaltani huomaan myös, miten sukulaisten yhteydenpito ja tunteminenkin on muuttunut lapsuudestani. Silloin oli tärkeitä enot, tädit, sedät ja serkut. Nyt suku-käsitteeni on vain lapset ja lastenlapset. Muita sukulaisia tapaa enää hautajaisissa.
Kommentin jätti seita · torstaina 24. kesäkuuta @ 10:45
Näin voi jossain vaiheessa tosiaan huomata käyneen. Hautajaisetkin ovat muuttuneet ’hiljaisiksi’, enää ei välttämättä kutsuta sukulaisjoukkoa saattamaan (tämän tavan tappoi lopullisesti koronavirus) – vain perheenjäsenet ja muutama muu läheinen.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 25. kesäkuuta @ 14:14