Maailmanjärjestyksessä on ainakin yksi suvereeni asia, jota ihminen ei pysty peukaloimaan. Yritystä kyllä on. Typerintä on kehityksen vääjäämättömyyden kieltäminen. Huokailulla ja toivoskelulla ei tilanne myöskään parane. Ilmasto on muutoksessa, ja iso syy on ihmisen toimissa. Meitä on liikaa tällä pallolla.

Rankkasateet tulvineen ja mutavyöryineen, hurrikaanit ja hirmumyrskyt, maanjäristykset tsunameineen toistuvat päiväntasaajan tuntumassa. Euroopan eteläisin ja kaunein meri on muuttumassa ilmasto- ja sotapakolaisten hautausmaaksi. Valtamerillä kelluvat jättimäiset jätelautat.

Pohjoiset maat ovat pitkään saaneet seurailla kehitystä sivummalta, mutta tuhon kirves hakkaa jo täälläkin kaikkea, mikä kasvaa. Sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen on vakava globaali uhka. Hellekaudet piinaavat maata ja asukkaita. Pohjavedet niukkenevat. Tuhansien järviemme ja ainoan merialueemme rannat loiskuvat kesäisin vihertävää levämassaa. Pellot pöllyävät kuivuuttaan, heinä ei kasva, vilja ei valmistu. Metsät palavat soihtuna.

Saimme kauniin maan – jota emme ole osanneet emmekä välittäneet hoitaa hyvin. Häpeä ja surku.