Kesän lapsi kun oon, toivoin synttärilahjaksi vain kaunista korttia ja päiväretkeä jonnekin kivaan paikkaan, jossa on kukkia, vettä ja hyvää ruokaa. Ajomatkakin on nykyään jo hyvä rajata tuntiin yhteen suuntaan. Tällä kertaa Toinen vei Loviisaan, jossa olen vain kahdesti elämässäni käynyt. Kolmekymmentä vuotta sitten vein sinne ryhmän matkustavaisia, ja 2010-luvun alkupuolella kävimme kahdestaan kesäkonsertissa.

Kaupunki oli arkisena iltapäivänä ihan tyhjä. Pari koiranulkoiluttajaa ja muutama mummo nähtiin. Kotvan kierreltyämme etsiydyimme satamaan – ja kas, siellähän kaikki olivat. Satamapaviljongissa oli meneillään senioritanssiharjoitukset. Hauskaa oli tanssijoilla ja mukavahan iloisia ihmisiä on katsella. Viereisessä ravintolassa söimme ruotsalaisia pikkumuikkuja ja ihastelimme merihenkisiä akvarelleja. Tarjoilijan kanssa jutellessa kävi ilmi, että kaupunki on täysin kaksikielinen. Ruotsia siellä enemmän kuultiinkin. (Ilmankos muikutkin oli Ruotsista saakka haettu!)

Mutta sitten: Karamaloo! Puoti, jossa tuoksuivat elefanttiheinästä punotut korit, vadit, ruukut ja rasiat. Sisältä bongasin heti ’omanväriseni’ senegalilaismekon ja samasta kankaasta paidan Toiselle. Täydellinen heräteostos! Puodinpitäjärouva kertoi itse käyvänsä ’reilua kauppaa’ paikallisten tekijöiden kanssa Senegalissa ja tuovansa kontillisen tavaraa aina kesäksi puotiinsa myyntiin. Eksotiikka käy kaupaksi pohjan perukoilla.

Iltapäivän elämys oli kävellä satamapuiston jatulintarhan kivikehäpolut keskiöön ja siitä takaisin, rauhalliseen tahtiin, oman elämän kulkua mietiskellen. Kauniiden, meren siloittamien kivien reunustama polku tuli kohtaan, jossa piti valita kolmesta suunnasta, minne jatkaa päästäkseen perille. Jos valitsi vasemman, polku toi takaisin risteykseen ja antoi uuden valinnanmahdollisuuden. Jos lähti oikealle, joutui kulkemaan pitemmän lenkin kuin suoraan jatkaessa. Keskiössä voi iloita, että pääsi perille asti. Ja Toinen odotti rauhallisesti puiston penkillä ehdittyään ensiksi käydä oman polkunsa.