John Grisham Joulua pakoon suom. Hilkka Pekkanen WSOY 2002
Amerikkalaisen pikkukaupungin joulunvietto saattaa olla hyvinkin traditionaalista ja yhteisön paine kova. Grishamin bestselleriksi kotimaassaan nousseen joulutarinan oli kirjastotäti kaivanut varastosta tarjolle ajankohtaislokerikkoon. Meillähän on kokemusta joulupakolaisuudesta kolmelta joululta, joten samastumispintaa löytyi. – Vietin naurunpyrskähdyksien säestämiä hauskoja lukuhetkiä kirjan parissa.
*
Amin Maalouf Siipirikko mies suom. Lotta Toivanen Gummerus 2015 (1993)
Libanonilaissyntyinen ranskalainen kirjailija sai tästä teoksestaan Goncourt-palkinnon ja kuuluu maansa nimekkäimpiin prosaisteihin. Maalouf on synnyinmaansa perinteen mukaan taitava tarinankertoja. Hän aloittaa tämän romaanin kuvaamalla päähenkilöidensä kautta 1800-luvun ottomaanien valtakuntaa ja sen aikaista jännitettä. Egypti ja Englanti taistelivat Libanonista ja maan asukkaat koettivat säilyttää elämänehtonsa monen tahon puristuksessa. Puolivälissä tarinassa tapahtuu käänne, joka imaisee lukijan mukaansa. ”Faktat katoavat, usko pois, mutta legenda jää niin kuin sielu ruumiin mentyä tai parfyymi naisen käveltyä ohitse.” – Nautittavaa proosaa, viehkeää itämaista lumoa!
*
Camilla Läckberg Saarnaaja suom. Outi Menna Gummerus (10.p.) 2015
Saarnaaja (Predikanten) on Läckbergin Fjällbacka-sarjan toinen osa, lisättynä dekkarikoululiitteellä. Tempaisin tämän kirjaston pokkarihyllystä, ehkä halusin tutustua maineikkaan ruotsalaisdekkaristin tyyliin. Muistin taas, miksi dekkarikirjallisuus ei kuulu favoriitteihini. Jossakin tehdään murha, joka kytkeytyy vuosikymmenten takaisiin katoamistapauksiin. Saman tien esitellään tutkinnanjohtajan perheolot sukua myöten, koko kylän väki sukulaisineen, pala autenttista rikoskertomusta aina välissä. Loppuratkaisua kohti tunnelma tihenee, kunnes hiukan lässähtää. – Läckberg rikkoo omaa ohjettaan: ”Tavoitteena on kirjoittaa jännittävä tarina. Dekkarikirjailijan pahin pelko on, että lukija kyllästyy.” No, lukija kyllästyi, kun puoleen väliin mennessä rikoksen selvittämisessä ei päästy puusta pitkään, vaan vyörytettiin aina lisää väkeä näyttämölle. Todisteketju perustui lopulta epätodennäköisyyksiin, jotka eivät vakuuttaneet.
*
Katja Kettu Yöperhonen WSOY 2015
Kovasti ”rouheasta tyylistään” kehuttu kirjailija on tämä rovaniemeläissyntyinen Katja Kettu. Olen lukenut aiemmin Kätilön, Surujenkerääjän ja Hitsaajan, tässä järjestyksessä. Tyyli on sama, tunnistettavissa läpi tuotannon. Mediaseksikkyyttä löytyy aina omituisiin, keksittyihin sieppaustarinoihin asti (Wikipedian mukaan). Yöperhonen on vaietusta aihepiiristä ehjäksi tarinaksi sommiteltu ja sillä tavalla merkittävä teos. Stalinin ajan vankileireille ja Marikansan luonnonuskontoon syvälle porautuvassa sukutarinassa on Ketulle ominaista vahvaa tunnetta ja pidäkkeetöntä seksuaalisuutta. Kirjailija ei kaihda kauhistuttaa lukijaa tarinansa käänteillä. – En erityisesti ole tämän tyyppisen kerronnan ihailija, joten teoksen kahlaaminen oli hivenen työlästä. Ketulla on toki kiistämättömät ansionsa – muun muassa kielen rikkaus – ja eittämätön paikkansa suomalaisessa kirjallisuudessa omaäänisenä, väkevänä naistuntojen tulkkina.
*
Haruki Murakami Värittömän miehen vaellusvuodet suom. Raisa Porrasmaa Tammi 2014
Murakami on tässä taas punonut mitä kiehtovimman tarinan yksinäisen miehen elämästä tavanomaisuuksineen ja menneisyyden kätköistä paljastuvine salaisuuksineen. Miehen elämän kuvaus on mestarillista, lukijan mieleen piirtyy elävästi yksinäinen hahmo, joka on jäänyt kiinni nuoruutensa haavaan. Miehen elämä soljuu viileän tyynesti radallaan ilman merkittäviä tavoitteita. Muutamat uudet Ihmissuhteet tuovat väriä elämän valjuuteen, mutta eivät kehity eivätkä kestä. Kunnes mies kohtaa Saran. – Kirjailija luo riipaisevan kirkkaasti yksinäisen miehen maailman ja sen kulminaatiopisteen. Tarinan loppu yllättää, moni jatkumo on mahdollinen, toivo säilyy. Hieno kirja!
*
Joel Haahtela Elena Otava 2003
Lääkäri ja kirjailija Joel Haahtelan (s. 1972) teokset ovat aina tapauksia ilmestyessään ja päätyvät kirjallisuuspalkintojen ehdokaslistoille. Pienoisromaani Elena on Haahtelan neljäs julkaisu. Tarinassa on kirjailijalle tyypilliseen tapaan mystinen pohjavire: mies näkee puistossa naisen, joka alkaa kiehtoa häntä niin, että hän pyrkii näkemään tämän yhä uudelleen. Romaanin loppupuolella ilmenee, että mies on vanha ja nainen muistuttaa hänen kuollutta vaimoaan. Ehkä mies seurailee Elenaa lääkitäkseen ikäväänsä, herättääkseen muistot yhä uudelleen henkiin. Joel Haahtelalla on tunnistettavan oma, selkeä, niukka, mutta erittäin ilmaisuvoimainen tyyli kirjoittaa. Elenan tarina, kuten Haahtelan tarinat usein, on eräällä tavalla universaali, voisi tapahtua missä maassa tahansa. Tarinassa on unenomaisia tasoja, joihin todellisuus liukuu eikä lopulta ole varmaa, onko kyse todellisuudesta vai miehen muistoista. – Olen Haahtelan tyylin ja kielen ihailija. Elenan tarina kestää yhä uusia lukukertoja menettämättä mystistä kiehtovuuttaan.
***