Emme olleet ainoita, jotka eivät tänä jouluna olleetkaan kotona. Uutisissa kerrottiin, että joulumatkat ulkomaille oli taas myyty loppuun. En tiedä mikä ilmiö tämä joulupakolaisuus on. Kotimaankin joulunviettomestat ovat kuulemma pullistelleet väestä. Olemme itse kotijouluihmisiä, niinpä puolivälissä syksyä tehty päätös lähteä jouluksi eri kulttuuriin, oli meille poikkeus, ’kerran elämässä’ -juttu. Kohdetta ei tarvinnut miettiä kauan, auringon metsästys tai paikallisten janojuomien innoittamat joululaulut palmujen katveessa eivät ole meidän juttumme. Päätöksen jälkeen huomasin, miten totaalisesti se vapautti jo ennakkoon kaikesta jouluhässäköinnistä ja varustautumisen paineista.

Perillä matkaporukka ei joulusta keskenään puhunut. Aihe tuntui olevan kertakaikkiaan tabu. Mitä lie kukakin mielessään miettinyt. Joukkomme koostui yksin tai ystävän kanssa matkustavista, eri ikäisistä pariskunnista ja muutamasta kahden sukupolven perheestä. Lennolla samaan kohteeseen näkyi olleen jokunen lapsiperhekin. Olin ottanut kotoa mukaan tuikun ja lentoaseman myymälästä rasian Pandan suklaakonvehteja (meidän jouluperinteemme). Tuikkua poltettiin iltaisin ja suklaata maisteltiin kun siltä tuntui. Tuikku paloi loppuun jo joulupäivän iltana, suklaa riitti koko ajaksi.

Laskeutuminen Istanbulin kentälle oli satumaisen kaunis hetki. Ylhäältä nähtynä kaupungin valot kimalsivat pimeässä illassa rinteillä kuin tulikärpäsparvi ruohikossa. Lämpöasteita oli vain viisi, mutta ilma tuntui viileänäkin pehmeältä. Vain pari päivää aiemmin Istanbulissa oli satanut lunta, joka sitten suli kohta pois. Maissa kaupunki näytti yllättävän pimeältä, sillä kauempana keskustasta vain pääkadut olivat valaistut. Aistit tottuivat yllättävän pian tauotta vyöryviin autovirtoihin ja hämäriin katuihin. Ruuhkat ovat alituinen riesa miljoonakaupungissa, jossa liikenne sujuu parhaiten omaa tahtiaan valoista tai merkeistä juuri piittaamatta. Kapeat jalkakäytävät käyvät tosi ahtaiksi töihinmenoaikaan.

Joulu näkyi Istanbulissa vain hotellien koristuksissa ja keskustan mainosvaloissa. Sangen omituisia versioita joulupukkihahmoista nähtiin. Hulahulahameinen pukki kävelykatu Istiklal Caddesin varrella oli niistä groteskein. Mutta auringonnousun ja laskun aikaan vastarannan maisema hotellin terassilta oli sykähdyttävä väreissään, ja hämärän valahdettua nopeaan, kuten se etelässä tapahtuu, kaupungin siluetti minareetteineen piirtyi upeana graafisena viivana horisontissa.

Jouluaatto

Jo ensimmäisenä yönä tulimme tietämään neljän tähden hotellin seinien ohuuden. Kun yöeläimet olivat palailleet pesäkoloonsa, pääsimme mekin nukkumaan. Aamulla ihmettelin taas eivätkö minulta työunet ikinä lopu. Pukeutuessa käytiin pieni orientoiva keskustelu. – Tänään on jouluaatto, sanoin. – Niin on, Toinen siihen. – Ja me olemme täällä, yli kahden tuhannen kilometrin päässä joulusta. – Niinpä. – No, kaduttaako? – Ei. Entä sinua? – Ei ihmeemmin.

Kun lähtee matkalle Istanbuliin, tietää jo mennessään suunnilleen, mitä ainakin saa. Ne obligatoriset Sininen moskeija, Topkapin museopalatsi haaremeineen ja Ayasofia-museo eli Hagia Sofian ent.kirkko, sittemmin moskeija. Kun on niistä kuvia nähnyt, muodostuu paikalla tärkeimmäksi elämykseksi mittasuhteiden valtavuus ja se jokin määrittelemätön, jota voi kuvata vaikka termillä oriental spirit. Moskeijan eteistilassa riisuimme kengät pussiin, jota sitten kantelimme kädessä. Seinien sinikoristeiset kaakelit ovat kuvissa sinisemmät kuin luonnossa. Tunnelma moskeijassa oli turistilaumoista huolimatta rauhallinen. Eristetyllä rukousalueella oli yksinäinen rukoilijakin.

Jollakin tavalla moskeijan rukoustilaolemus puhutteli minua. Se kalustamaton avaruus, jumaluutta kunnioittava korkeus. Voin kuvitella moskeijan täyteen rukoilevaa kansaa. Onhan se vaikuttava näky, kun valtava joukko miehiä seisoo samaan suuntaan kääntyneenä kädet koholla ja toistuvasti polvistuu maahan saakka kumartuen. Moskeijassa naisten paikka on ahtaassa takaosassa aitauksen takana, kuten juutalaistenkin synagogissa. Tietysti kulttuuriset perusteet määräävät, mutta jo rukousasennon vuoksi on tosiaankin parempi näin. Kaduillakin näki naisten kävelevän pari askelta miehensä takana, jos kyseessä oli vanhempi pariskunta. Nuoremmat sukupolvet eivät näitä tapoja enää näy noudattavan.

Ajattelin ulos tultuamme, että vaikka olimme muslimien pyhässä paikassa, en kokenut pyhän tuntua. Ehkä se johtui minusta itsestäni tai turistilaumoista, en osaa sanoa. Voi olla, että kukin kokee voimakkaimmin pyhyyden oman uskontonsa läpi, ymmärtämiensä symbolien kautta ja itselleen tutuissa rituaaleissa. Voin silti kunnioittaa toisin uskovien pyhiä paikkoja ja rituaaleja heidän kulttuurinsa ja uskonsa ilmentyminä.

Topkapi, Sulttaani Ahmedin palatsi, osoittautui valtavaksi sokkeloiseksi rakennukseksi, jossa eri tarkoituksiin rakennetut asumukset oli upeiksi koristettu kullatuin ornamentein ja yhdistetty toisiinsa kauniisti kivetyin käytävin ja sisäpihoin. Opas kertoi ottomaanien valtakauden alkaneen vuodesta 1453, josta eteen päin Ahmed, Mehmed, Osman, Selim ja Murad nimet vilisevät hallitsijasulttaanien suvuissa. Tämä tieto vastasi lausumattomaan kysymykseeni, miksi suunnilleen kaikki miespuoliset turkkilaiset ovat saaneet jonkun kyseisistä mahtinimistä.

Palatsialueen puisto valtavine vanhoine puineen ja suihkulähteineen olisi ollut kiinnostava paikka vain katsella sisään ja ulos valuvaa ihmisvirtaa sekä kastanjanpaistajien, teenmyyjien ja obligatoristen kuvateoksia kaupittelevien yksityisyrittäjien elinkeinonharjoitusta. Kauppiaiden ilmiömäinen kyky tunnistaa eri Euroopan maista tulleet ulkoasusta ja kielen rytmistä huvitti. Minä selvisin heistä tekeytymällä sokeaksi ja kuuroksi, kun Toinen vastasi kymmenet kerrat tarjoajalle kohteliaasti:”No, thanks”. Aikaa olikin katseluun, kun porukkamme joutui odottelemaan jonkin aikaa bussia, joka oli tietysti – kuinkas muuten – juuttunut ruuhkaan.

Aattoiltana kokoonnuimme Kukkakujalle suosittuun keskustaravintolaan päivälliselle, jossa saimme tyypillisiä turkkilaisia mezeitä, alkupaloja kylminä ja lämpiminä, pääruuaksi lampaanlihasta tehtyjä erittäin maukkaita lihapullia maustetun riisin, munakoison ja ranskalaisten perunoiden kera sekä jälkiruuaksi hedelmiä. Halutessaan sai lasillisen rakia ja viiniä, joita skoolaten opas toivotti meille hauskaa joulua. Nämä toisilleen vieraiden ihmisten ateriat väkinäisine jutteluineen ovat usein minulle ainakin ns. seuramatkojen piinallisin osuus. Tällä kertaa satuimme kahden leskirouvan kanssa samaan pöytään. He aloittivat reippaasti kyselylinjalla: mistä olette kotoisin, oletteko matkailleet ennen Turkissa jne. Toinen heistä tunsi kotikaupunkiamme jonkin verran, joten siitä päästiin alkuun. Ihan viihtyisää juttuseuraa sitten olivat nämä fiksut, paljon matkustelleet naiset.

Ennen nukahtamista katselimme hotellihuoneessa vähän aikaa saksalaista tv-kanavaa, jossa keskusteltiin joulutavoista ja laulettiin joululauluja. Ajattelin hetken joulun erilaisuutta kotona ja maailmalla. Miten hartaasti ja perinteen mukaan me suomalaiset joulumme yleensä vietämme. Istanbulissa on täysin normaali arki, joulu koskee vain ’joulupakolaisia’ ja pientä kristittyjen vähemmistöä. Tätä kokemusta vasten tajuan, miten kristillinen juhla joulu oikeastaan on. Jos ei ole Kristuksen syntymää, ei ole joulua. Anglosaksisten kulttuurien ja katolisen maailman nimityskin sen kertoo: Christmas, Kristusmessu.

*jatkuu