Vanha lihava varpunen istuskeli orapihlaja-aidassa. Sillä oli siistit mietteet. Ei tässä kummempaa, se ajatteli, piikkioksien alla on turvassa isommilta. Kuonoonsa saavat ja silmänsä puhkovat, jos yrittävät hätyyttää. Mikäpä tässä on ollessa, vanhankaan.

Naapurin kirjava kissa oli kyllä huomannut. Niin olisi mehevä paisti, se tuumi ja kipristeli tassujaan. Se ei ollut tyhmä, tiesi kyllä, ettei tuota kannattanut yrittää, piikkiaidasta, mutta vaaniahan aina voi. Makasi aloillaan viiksikarvat värähdellen ja hännänpää ihan pikkuisen liikahteli.

Pihassa oli ihmeen hiljaista. Menijät olivat menneet ja ketään ei ollut tulossa tähän aikaan. Vanha lihava varpunen oli jo aamun eineensä syönyt, sillä oli vatsa pullollaan marjoja ja siemeniä. Ramaisi kovin, mutta silmät oli pidettävä puoleksi auki kaiken varalta.

– Kissa luulee, etten minä huomaa, ajatteli vanha lihava varpunen. – Hohhoijaa, siinä se hiipii matalana pikkuhiljaa lähemmäksi, muttei se nöpönenäänsä piikkeihin työnnä. Ja ainahan tästä voi viime hetkellä ärsyttävästi pyrähtää puun oksalle karkuun.

– Varpunen luulee, etten minä sitä kiinni saa, ajatteli kirjava kissa. – Siinäpä luulee ja tarkemmin ajatellen onkin oikeassa. Pesästään pudonneiden poikasten aika on jo ohi. Vanhat ovat viekkaita, siinä killistelevät, päästävät lähelle, sitten pölähtävät siivilleen.

Kirjava kissa näki silmäkulmastaan puutarhavajan luona liikettä. Se unohti sen siliän tien höyheniään pörhistelevän varpusen ja käänsi päätään. Vajahiiri peijakas siinä vilisti seinustaa. No nyt on paikka, kyllä nelijalkainen toisen nelijalkaisen nappaa, uhosi kissa itselleen. 

Äkkiä ovi lonksahtaa ja rapulle ilmaantuu ihminen. Saman tien vanha lihava varpunen pyrähtää koivun yläoksalle, kirjava kissa säntää tiehensä ja vajahiiri katoaa lehtikasaan. Kaksijalkainen siivetön ei edes huomaa pienimuotoisen draaman päättyneen suunnistaessaan tossujaloin postilaatikolle.   

  • Onpa hauska tarina! Eikö ole ihanaa, että on aikaa tarkkailla elämää, joka kiireaikojen tuoksinassa jää kokonaan huomaamatta!

    Kommentin jätti Annikki · perjantaina 16. marraskuuta @ 19:20

  • Näitä ehtii näkemään ja osaa jo nauttiakin ’pienimuotoisesta’ elämästä!

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 16. marraskuuta @ 21:04

  • Mukavasti kerrottu tarina ja vielä onnellinen loppukin 🙂

    Kommentin jätti Simpukka · lauantaina 17. marraskuuta @ 11:44

  • Simpukka, niin tosiaan, kaikkien kannalta katsottuna!

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 17. marraskuuta @ 11:57

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.