Satoi melkein koko matkan ja perillä Lapsuusmaallakin. Yöllä veljen talon vinttikammarissa kuuntelin katon ropinaa ja pisaroiden tipahtelua räystäältä nurkalla olevaan täyteen saaviin. Korkealta veteen putoavilla pisaroilla on yllättävän soinnikas, kirkas ääni. Aamulla aloitimme projektin, Veli ja minä. Toinen avusti.
Ensimmäisen kerran itkin, kun monta laatikkoa läpikäytyämme tuli vastaan se valkea pitsikauluksinen silkkiyöpaita, jonka Äiti oli varannut arkkupuvuksi itselleen. Vuosi sitten sitä etsittiin kiihkeästi, mutta kun ei kuolinpäivän aikaan ollut mahdollista purkaa kaikkia laatikoita, ei paitaa löytynyt.
Toisen kerran itkin, kun komeron perällä olevaan pukupussiin huolellisesti talletetut valkeat mekot löytyivät: rippimekkoni helmiäisnappeineen ja Äidin jo kellastunut vihkipuku. Äiti oli antanut pitkän morsiushuntunsa minulle muistoksi kymmeniä vuosia sitten, olin luullut, että vihkipukua ei enää ollut.
Hämmentävää oli, että Äiti oli tallettanut kaikki isän puvut, paidat, solmiot, kengät, takit ja hatut. Hänen omia vaatteitaan oli vähän, osa niistä oli jo hävitetty palvelutaloon ja vanhainkotiin muuttojen yhteydessä. Yllätyksekseni löysin ihanan punaisen takkini 1970- luvulta, miten se siellä oli? Äidin itse kutoman rekiryijyn muistin, kun se paljastui kääröstään. Äidin neulomia sukkia, kutomia pellavapöytäliinoja ja pyyhkeitä sekä lakanoita itse virkatuin pitsein oli yhä runsaasti, virkattuja pikku liinojakin, vaikka hän oli vuosien mittaan jakanut niitä pois runsain määrin.
Liikuttavaa oli löytää ihan ehjänä Arabian posliinipotta, jolla muistan istuneeni pienenä tyttönä. Äiti oli tallettanut minun ja perheen vuosien mittaan lähettämät kortit huolellisesti, suurin osa oli erikseen niputettuna, mutta myös kirjojen välistä niitä tipahteli. Kirjoja oli enemmän kuin muistin, ne oli pakko jakaa kolmeen kasaan: muistoksi talletettavat, divariin tarjottavat ja poltettavat.
Olin hämmästynyt, että yksistään raamattuja oli niin paljon, kolmattakymmentä. Useimmat olivat jossakin vaiheessa eri tahoilta lahjaksi saatuja, nahkakantisia, mutta myös joitakin halpoja taskupainoksia. Kaikkia oli luettu, alleviivauksin. Valtava kuvaraamattu, jonka muistan Isän ostaneen, jäi Veljelle. Ehdotin, että hän luovuttaisi sen puolestaan esikoiselleen, kummipojalleni aikanaan. Minä otin talteen muutaman niistä raamatuista, joita Isä ja Äiti näyttivät eniten lukeneen. Yllättäen yhden Äidin raamatun välistä löytyi seteleitäkin. Myös virsikirjojen kaikkia vuosikertoja, nuoteilla tai ilman, oli kymmeniä.
Hassuja ikivanhoja käsilaukkuja, metallikulmainen ruskea matkalaukku ja 1930-luvun muotia oleva leveähelmainen musta takki putkahtivat tavarakasoista. Äidin ahkerasti käyttämä poljettava Singer ja rukki lapoineen oli talletettu, samoin villalankavyyhtejä puikkoineen ja valtava määrä matonkudetta valmiiksi leikattuna ja kerittynä. Omalla tavallaan kaikki tuo, nyt jo tarpeeton tavara, kertoi väkevästi millainen nainen Äiti oli, millainen mies Isä.
Kolmantena päivänä satoi yhä. Menimme yhdessä projektin päätteeksi sukuhaudalle ja asettelimme sinne Isän ja Äidin Israelin matkaltaan tuomat pikkukivet. Veli palasi kotiinsa, me lähdimme ajamaan kohti kotikaupunkia mukanamme tavaroihin tallentuneita muistoja, kirkkaasti helähtäviä kuin veteen putoilevat sadepisarat.
On niin ihmeellistä, että tavarat säilyvät kauemmin kuin ihminen. Ne kantavat muistoja, ylläpitävät tärkeän ihmisen käden kosketusta ja mielenlaatua. Ne kantavat samalla osaa sinun minuudestasi.Arvokasta.
Kommentin jätti annikki · sunnuntaina 18. syyskuuta @ 09:48
Kiitos sanoistasi, Annikki.
Toinen osa projektista on täällä kotona: käyn läpi mukaan otettuja kirjeitä ja kortteja – äiti on tallettanut kaikki! – pitelen kädessäni äidin kesken jäänyttä virkkaustyötä – siinä on se mainitsemasi käden kosketus…
Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 18. syyskuuta @ 20:03
Miten paljon esineisiin voikaa kätkeytyä tunteita ja muistoja, rakkautta ja käsien lämpöä, jo kadotetuiksi luultuja hetkiä voi elää uudelleen, saada pieneksi hetkeksi takaisin. Se on riipaisevaa. Tuttua puuhaa tuo, mitä olette tehneet. Elin hyvin voimakkaasti jokaisen sanasi Ellinoora.
Kommentin jätti mehtäsielu · keskiviikkona 21. syyskuuta @ 21:19
Mehtäsieluiselle ystävälle
Se ON riipaisevaa ja rankkaa. Näen unia ja hämmästyn kaikesta löytämästäni yhä uudestaan.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 22. syyskuuta @ 10:51
Tuttua ja kuitenkin niin henkilökohtaista. Sitä ajattelee myös, mitä itsestä joskus jää ja mitä haluaa jättää, onko se vain sattuman varassa.
Kommentin jätti Tuula-mummo vaan · torstaina 22. syyskuuta @ 18:10
Tuula-mummo, ehkä tuo penkominen ja pöyhiminen on tarpeen juuri siksi kuin sanot. Että jos ei ihan kaikkea kuitenkaan säilyttäisi 🙂
Onneksi myös kaupunkiasuminen asettaa rajansa, ei ole loputtomasti tilaa. Jokainen muutto elämässä – ennen sitä viimeistä ja lopullista – myös panee karsimaan ja on siksi hyvä inventaarion paikka.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 23. syyskuuta @ 11:09