Hiljaista hurinaa yötä päivää koko viikon. Valvoja tuli käymään perjantaiaamuna, mittaili kosteusprosentteja ja otti näytteitä, joiden tulos luetaan 12 tunnin kuluttua. Kuivuminen on edennyt, mutta arvio on, että kaksi lisäviikkoa tarvitaan. Tämä remontti vaatii pitkää pinnaa. Arkemme jatkuu kuitenkin osin entisin ja osin uusin kuvioin.

Torstaina oli syksyn ensimmäinen kausikonsertti. Frank Peter Zimmermann soitti Beethoovenin viulukonserton itseään korostamattomalla suvereniteetilla. Hän vaikuttaa täysiveriseltä kamarimuusikolta, soittaa hienosti yhteistyössä orkesterin kanssa eikä esitä suurta maestroa, vaikka taitonsa on huippua. Pitkästä aikaa kuulimme myös Sibeliuksen toisen sinfonian, jossa Susanna Mälkki sai orkesterin myös hehkumaan uudenlaisia sävyjä. Olen Sibelius-fani, joten ilta oli minulle täydellinen nautinto.

Siitä on hyvinkin neljännesvuosisata, kun olen kuorossa laulanut. Kaupungin kansalaisopisto ilmoitti seniorikuoron alkavan, mietin, jaksaisinko jokaviikkoista harjoituksissa käymistä. Päätin koettaa. Osasyynä se, että senioritanssia ei jalkani kestänyt, vaikka olin siitä innoissani. Laulua olen sekä opiskellut että harrastanut, siitä olen myös aina saanut iloa ja voimaa.

Eka kerralla lähes kolmekymmentä naista on paikalla, viisi meitä uusia. Muut olivat ennenkin tässä kuorossa laulaneita. Vasta silloin tajusin, että tämähän on juuri se ’virkkujen’ naisten kuoro, jonka esiintymisiä olen joskus kuullut, ajatellut kuulemastani mitä milloinkin. Kuoro on vaihtanut nimeä ja johtaja on vaihtunut! Olin ensin, että ei ole totta. Sitten, että tämä taisi nyt olla tässä. Virkkujen vanhojen naisten kuorossa, tosiaan! Jos kuvittelee alkavansa uuden kuoron mukana, onhan se pettymys havaita joutuneensa tarpomaan valmiiksi urautuneen porukan jälkiä.

Sitten tukistin itseäni: tämä on minulle kuitenkin uutta pitkästä aikaa, katsotaan nyt, jospa se tästä. Puolentoista tuntia hyrisin mukana. Johtaja ei ollut saanut meille nuotteja, kun tulostimesta oli loppunut muste. Laulettiin siis niitä näitä, kansanlauluja, jotka kaikki osaa ulkoa. Alku aina hankalaa, tuumin: vanhoilla oli vaikeuksia hyväksyä uuden johtajan tyyli, uusilla sopeutua vanhojen joukkoon. Vaikeinta on kuitenkin johtajalla saada lammaskatraan määinnästä soinnikasta laulua. Harva taisi osata nuottejakaan lukea. Oivoi ja voih.

Toisessa harjoituksessa väki oli vähentynyt, meitä oli enää parikymmentä. Olin hiljaa itsekseni sillä mielellä, että katsotaan nyt vielä tämä kerta. Vieressä istujani, joka oli ollut erityisen vastahankainen ja tyytymätön uuden johtajan tyyliin, purputti vähän vähemmän kuin edellisellä kerralla, mutta uhkaili ensi kerralla jäävänsä pois. Sirkka, johtaja, kertoi pahoillaan, että hänen tyylistään oli valitettu ja siitä, että on liian vaikeita lauluja (!). Hän ottaa huomioon palautteen ja yrittää parhaansa. Pulina yltyi. Korotin ääneni ja sanoin, että emme voi huutoäänestää joka asiasta, ohjelmiston valinnassa kuoron on luotettava johtajaan.

Sitten tapahtui, että eräs vanhoista kuorolaisista ilmoitti tarjoavansa kaikille harjoituksen jälkeen kahvit läheisessä kahvilassa, koska hän täyttää 70 vuotta tänään. Seurasi spontaani Paljon onnea vaan kaksiäänisesti. Sitten Sirkka otti harmonikan ja sanoi laulavansa puolestaan onnittelulaulun, koska ei pääse kahville. Oi, sitä huikeaa taitoa ja antaumusta, jolla hän jodlasi ja harmonikka soi ihanan raikkaasti. Tunnelma muuttui kuin taikaiskusta. Ajattelin, että nyt murtuu vastahanka – ja se on hyvä, sillä asenne ratkaisee edistymisen.  

Kun kuorolaiset menevät kahville, on ilmiselvää, että koko ajan lauletaan. Päivänsankarin miesystävä siinä soitteli harmonikkaa. Komea ja herkullinen oli kakkukin, mutta laululta ja soitolta ja tutustumisjutteluilta ei meinattu keritä kahveja juomaan.   

Leffakerhon syyskausi alkoi – paitsi nautiskellen uusituista mukavista tuoleista teatterissa – kertakaikkisen tunteita järisyttävällä elokuvalla Whiplash. Filmi kertoo pojasta, joka halusi jazz-rumpaliksi ja hänen opettajastaan, jonka erikoisena metodina oli vuoroin rohkaista ja nöyryyttää erityisesti lahjakkaimpia saadakseen heidät ylittämään rajansa. Filmi valmistui v. 2014 USA:ssa ja on käsikirjoittajansa Damien Chazellen, viimekertaisen Oscar-voittajan, La La Landin tekijän edellinen elokuva. Sadistisen opettajan roolissa tässä on vaikuttava J.K.Simmons, joka sai myös Oscarin roolityöstään.

Filmi on piinaavan tarkkavaistoinen kuvaus siitä, että pelkkä lahjakkuus ja unelmat eivät riitä huipulle, tarvitaan suorastaan epäinhimillisen sinnikästä työtä ja joku jonka ohjaus on juuri sitä, mitä lahjakas tarvitsee. Jazzin ystävälle elokuva on yhtä juhlaa, soittoa riittää, ja seitsemän minuutin rumpusoolo lopussa on todella huikea.

Mieleeni tulivat teatterikorkeakoulussa aikoinaan opettaneen Jouko Turkan metodit, joista on paljon tarinoita kerrottu. Moni sai traumoja ja putosi matkalla kyydistä, mutta lahjakkaimmat ovat yhä näyttelijöidemme valioita. Vaativuuden ja sadismin raja on usein veteen piirretty, ja joskus myös traagisin seurauksin ylitetty. 

Maanantain ja tiistain työskentely tuotti vessan peilikaapin ja muut viimeistelytyöt valmiiksi. Päästään miettimään pyyhkeiden ja paperitelineiden paikkoja ja kaappien sisältöjärjestystä. Timo sanoi siirtyvänsä viikoksi toiselle työmaalle, koska täällä ei voi enää tehdä mitään ennen kuin kuivatus loppuu. Valvoja kävi toteamassa, että kuivatus on edennyt hyvin, paremmin kuin hän oli olettanut. Kuivauspattereiden paikkoja muutettiin hiukan, ja tasainen hurina jatkuu.

Saimme loppuviikon ja ehkä tämän seuraavankin hengähdystauoksi, kun Timo on toisaalla.  

kesä väsyi, luovutti satonsa, ja syksy korjasi sen. kesän viimeisiä kukkasia pihassa yhä orvokit. kevään tuoneet linnut ovat koolla, suunnittelevat lähtöä. ihmisen mieli kulkee vuodenaikaansa, suunnittelee pihakeinun korjaamista talvisuojaan, sytyttelee kynttilöitä sateiseen iltaan.

päivä oli kaunis ja puutarhassa tuoksui syksyltä. juoksua kukan luota toisen luo. tuoksuttelua. nimikylttien etsimistä. utelias kissa. kahvia ja mehujäätä. kierähtävä jätskipallo. kuvaava lennokki kukkien yllä.

Kotikatua ajaa iltaisin se tietty mopopoika, joka on saanut minulta lisänimen ÄHMÄ. Hän kaasuttaa viritettyä moottoria jokaisen poikkikadun kohdalla, jossa pitäisi varoa oikealta tulevia. Kamikaze.  

Ensin helvetinkone piikkaa saunaosaston lattiaa auki. Asukkaat pakenevat pihalle. Myöhemmin, kuivatuspatterit hurisevat vaimeasti yötä päivää. Kuin taustamusiikki.

Uusitun vessanistuimen nuppia ei nosteta, se painetaan, vesi solahtaa alas, raikastin vaahtoaa, ja pöntön kansi sulkeutuu hiljaa itsekseen.

*

Kahvilassa pulistaan yli pöydän kilpaa toisten kanssa. Kupit ja lusikat kilahtelevat. Naurahdellaan. Pulina vain kiihtyy, kun kahvi alkaa vaikuttaa.

Ruohonleikkuri pörisee tasaisesti. Se ei kaahaa. Rantapuiston seitsemän pylväshaapaa soivat tuulessa pehmeästi. Lastenpuistosta kuuluu iloisia ääniä ja pienen itku. Vesi tulee rantaan rytmikkäästi uudelleen ja taas. Selällä syöksyy pikavene, särkee aaltojen rytmin.

Lippalakkimies istuu rannan penkillä, tivaa puhelimeen. Käsi viuhtoo, nostaa lakin, pöyhii tukkaa. ”No, tuutko vai et? Tuut alkon kautta, jos tuut”.

*

Kylpylässä venäläispuhe soljuu seitsemää soinnillista suhuäännettä ja väliin sorahtavaa ärrää.

Rantapolulla tulevat vastaan Muori ja Vaari, Vaarilla pussillinen sieniä. Hymyilevät ystävällisesti kuin vanhat tutut. Eivät tarjoa kättä esitelläkseen, kysyvät vain mutkattomasti: ”A, mistä kaukaa työ ootta?” Mie ja sie -puhe käynnistyy oitis. Kertovat kysymättä eläkepäiviensä ilot, harrastukset, lastenlasten leikit ja viimeisimmät kuulumiset: ”Ei myö keskustan kerrostalossa viihytty, takas tultii, oman katon alle asumaa”. Vilkuttavat mennessään, toivottavat hyvää lomaa, jättävät jälkeensä kotoisen tunnelman.

Lammella narahtelevat sorsat toisilleen. Taapertavat toiveikkaana kulkijaa vastaan. Kulkija lukee linnuille taulua: Lintujen ruokkiminen kielletty. Eikä mukana mitään olisikaan, millä ruokkisi.

Nainen ja mies keskustelevat tärkeitä. Kaksivuotias lähtee taapertamaan määrätietoisesti kohti laituria, ehtii puoliväliin. Isä sinkoaa perään kuin tykin kuula ja sieppaa pojan viime hetkellä. Poika hekottelee onnellisena. Kauempaa katsova nielaisee huutonsa ja huokaa helpotuksesta.

*

Koska Timo aloitti maanantaina vessan laiton, käynnistimme suunnitelman B: relax’n menox – eli pillit pussiin, bensaa tankkiin ja baanalle. Aamutoimet ehdittiin suorittaa ennen kuin ovikello soi. Timon mukana saapasti sisään raamikas putkimies ja putkimiehen sutjakka vaaleatukkainen oppipoika. – Ohoh, huomenta kaikille, henkäisin ovella, johon Timo, että – juu, nyt on porukkaa enämpi kuin laki sallii. Tuttu äänimaisema käynnistyi heti: koputusta, sahausta, porausta ja huutelua yhteisnimellä ryske. Nämä miehet eivät olleet tulleet katselemaan ja kokoustamaan vaan tekemään. Oppipoika juoksi eniten eestaas sisältä autolle ja takaisin. Pakkasimme lähtökamoja, mutta lähtöhetkillä Toinen ilmoitti odottelevansa vielä firman työnjohtajaa, jonka kanssa piti neuvotella jostain ennen kuin pääsimme matkaan. Siinä tuli meidän kesken pientä sanomista, oliko muistettu kertoa tästä viiveestä vai ei.

*

Meidän osaltamme kolmas remppaviikko sujui mitä parhaiten. Imatran Kylpylä sijaitsee huiman kauniissa maisemassa mäntyisellä harjulla Saimaan rannalla. Väkeä oli kohtuullisesti, tilaa ja avaruutta yllin kyllin sekä sisällä että maisemassa. Huomattavan runsaasti oli lapsiperheitä Venäjän puolelta sekä aamuin illoin jumpparyhmissä ja joogaamassa käyviä kaupunkilaisia. Tuloiltana osallistuimme kahden tunnin risteilyyn Saimaalla. Pilvipeite raottui sen verran, että nähtiin auringonlaskun värejä taivaanrannalla. Vastarannalla on toinenkin kylpylä, entisestä Rauhan sairaalasta saneerattu kylpylähotelli, ympärille rakentuneen lomakylän keskellä. Se on varsinaisesti venäläisturisteja silmällä pitäen rakennettu, mutta heitähän riittää näillä main kaikkiin alueen kylpylöihin.

Toinen päivä oli mitä ihanin sään puolesta. Kylpylän alueen tuntumassa on kaunis Lammassaari, jonne pääsee kannastietä. Sen hotellin puoleisella rannalla on Imatran Venekerhon venesatama. Saaren ympäri kiertelee neljä – viisi kilometriä kaunista rantapolkua, jota kuljeksimme omaan tahtiin raikkaasta tuulesta nauttien. Saari on kaavoitettu virkistyskäyttöön. Siellä on ollut kivikautinen asuinpaikka, mutta ei nykyasutusta.

Kolmantena päivänä lähdimme metsäpolkua, mikä osoittautui tuhoisaksi minulle, joka tyhmyyttäni läksin caprihousut jalassani. Mäkäräiset, nuo pikku pirulaiset kävivät metsän uumenissa kinttuihini himokkaasti kiinni ja illalla olin sitten tuskissani kihelmöivien paukamien kanssa. En saanut apua kutinaan jalkahoitolan puolelta eikä mukana mitään rohtoa ollut. Yöunet menivät mönkään. Vielä kotonakin olen saanut hoitaa sormenpään kokoisia tulipunaisia paukamia jaloissa.

*

Vessan laitto oli vielä hiukan kesken, kun tulimme kotiin, mutta viikonlopuksi jo saimme sen käyttöön. Kävimme taas lauantaiaamuna uimahallissa höyrysaunassa ja suihkussa. Illalla kuuntelin ikionnellisena Renée Flemingin jumalaisen kaunista lyyristä sopraanoa ja Tukholman kuninkaallisen orkesterin energistä soittoa Musiikkitalon permannon kolmannelta riviltä. Helsingin Juhlaviikkojen odotetuimpaan konserttiin olimme varanneet liput jo keväällä. Muistelen, että olen ollut kaikissa Flemingin Suomen konserteissa, eihän niitä kovin usein ole ollutkaan. Käsittämättömän täydellisenä hänen äänensä on säilynyt. Ja vaikka laulajatar on palkittu monin arvopalkinnoin, kaikki diivailu on hänestä kaukana.

*jatkuu

ELOKUUN LUETUT -17

Runot

Niina Oisalo    Valaan silmä, pilvien hai   Kolera 2017

Tanssivan runoilijan esikoiskokoelma. Esikoiset ovat sillä tavalla erityinen kirjallisuuden laji, että ne aukaisee mieli täynnä uuden tekijän nostamaa uteliaisuutta. Joskus ihastuu, joskus pettyy, joskus herää mielenkiinto: mitähän tästä kehittyy. Esikoinen on usein hiukan epäkypsä, tekijä hakee omaa ääntään ja tyyliään. Joskus se alkaa kehkeytyä suotuisaan suuntaan heti, toisinaan sitä haetaan hartiavoimin teos teokselta. Niina Oisalon tanssijatausta selittänee tekstin hyppelehtivän ilmeen, joita mustavalkoiset kuvat korostavat.  – Ei huono.

koirat taluttavat ihmisiään / ilmavassa metsikössä / korvanlehdet kuultavat kuin taivas/ tuuli hengittää varjoissa

heijastaa runkojen punaista, lehtien ruskeaa, / lämpö nousee alta, puut ovat kasvaneet ylöspäin, välissä tyhjää ja vapaata – lentoa, surinaa

aukaisen suuni auringon kohdalla ja hengitän sisään tämän

kohta en näe koirien ääriviivoja / väki on siirtynyt korviini, vatsaani, / sykkii ja kuplii

Romaanit

Asko Sahlberg   Pilatus   LIKE 2016

Kelpo kirjailija Sahlberg on tarttunut historialliseen aiheeseen. Romaani valottaa käytettyä kieltä myöten Rooman vallan kukoistusaikoja. Vaikka Pilatus joutuu Judaean käskynhaltijana kohtaamaan Jeshuan, paikallisen puusepän, tämä jää kuitenkin satunnaiseksi, joskaan ei täysin merkityksettömäksi sivuhenkilöksi Pilatuksen elämässä. Sahlberg varoo uskonnollista asenteellisuutta, mikä on tässä romaanille eduksi.  – Mielenkiintoinen historiallinen romaani, joka tuo paikoin mieleen Mika Waltarin kirjat, mutta ei ehkä ihan yllä niiden tasolle.

*

Patrik Pehkonen   Orpotytöstä ministeriksi – Sinikka Mönkäreen tarina  Art House 2017

Uutukaisen kävin etsimässä kirjastomme toisesta kerroksesta, jossa ovat itse asiassa kaikkein kiinnostavimmat asiat, kuten tietokirjat, elämänkerrat ja muistelmat sekä matkakirjat. Olen itse tavannut Sinikka Mönkäreen kahdesti hänen ministeriaikoinaan työhöni liittyvässä tilanteessa. Hän jätti määrätietoisen ja asiat hallitsevan ihmisen vaikutelman. Toisen kirjoittama elämänkerta on aina jotenkin laimea siihen verraten, miten osaava itsestään kirjoittaisi. Tässäkin tuntuu toimittajamaisen neutraali ote, mutta siltikin kuultaa läpi asianomaisen poliittiset inhokit ja suosikit. Ikävä vain, että käsiini sattui sellainen kappale, jossa joku idiootti oli katsonut oikeudekseen ’oikaista’ sivunlaitaan kirjoitetuin kommentein Mönkäreen käsityksiä milloin mistäkin.  – Sinikka Mönkäre on ollut nainen paikallaan sekä lääkärinä että poliitikkona ja hänen tarinansa ansaitsi tulla kerrotuksi. 

*

Jukka Viikilä    Akvarelleja Engelin kaupungista  Gummerus 2016 (5.p.)

Ilmestymisvuonna Finlandia-palkinnon voittanut teos on eräänlainen fiktiivinen akvarellimainen yöpäiväkirja keisarillisen kaupunginarkkitehdin mietteistä suuren arkkitehtonisen kokonaisuuden suunnittelun ja toteutuksen aikana. Lähdeteoksista koottua materiaalia on Viikilä hienosti työstänyt. Erikseen on mainittava kirjan hienovarainen ja kaunis ulkoasu, jonka on suunnitellut Jenni Noponen. Viikilä on julkaissut myös kaksi runoteosta sekä kuunnelmia ja toiminut dramaturgina. Yöpäiväkirjamerkinnöt ovat runollisia katkelmia, joissa hahmottuu suuren työn eteneminen, koti-ikävä ja perheen tragedia akvarellimaisin siveltimenvedoin.  – Viehättävä kirja, jonka lukeminen on silkkaa nautintoa kauniin ilmaisun ja ajatusten ilmavuuden siivittämänä.

*

Tuomas Juntunen    Tuntematon lapsi    WSOY 2016

Kirjoittaja on 1976 syntynyt kriitikko ja kirjallisuudentutkija. Hän ja vaimonsa menettivät esikoistyttärensä yhden päivän ikäisenä. Kirja on raskauden ensi hetkistä lähtien rakentuva muistomerkki lapselle, erityisesti isän näkökulmasta kerrottuna. Suruterapiakirjojen sankasta joukosta teos erottuu vahvasta isän odotustuntojen ja surutuntojen kuvauksesta.  – Juntusen kieli on ilmeikästä ja väkevää, paikoin vähän paisuttelevaakin. Tarina ottaa lukijansa vahvoilla tunteilla.

***

syntymäkotini mailla, kylän korkeimmalla mäellä, oli lapsuudessani kenties parisataa vuotta vanha, jykevä, huiman korkea kuusi. isoveli, serkkuveli ja minä leikimme siellä lapsuutemme kesinä. poikien ja minun kädet eivät yltäneet yhdessäkään rungon ympäri. yksi alaoksista kosketti melkein maata, siitä pääsi kiipeilemään. oksa yksinään oli paksu kuin tavallisen puun runko. tarina kertoo, että sillä nähtiin kerran karhu istumassa.

veljen ja meidän poikamme olivat jo aikuisia, kun kuusi jouduttiin kaatamaan. kummipoika toi metsäkoneellaan rungon juuriosan pihaan muistoksi. se oli hätkähdyttävän uljas näky kaadettunakin.

syntymäkodin pihapiirissä kasvaa ilmiselvästi kuusivanhuksen lapsi tai lapsenlapsi. sillä on arvoisensa paikka talon päädyssä.